Browsing by Subject "sosiaalipolitiikka"

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään suomalaisten lapsiperheiden kokemaa köyhyyttä ja puutetta toisen maailmansodan jälkeen vanhan Hämeen läänin alueella CARE-toiminnan näkökulmasta. Köyhillä lapsiperheillä oli mahdollisuus anoa Yhdysvalloissa asuneilta amerikansuomalaisilta avustuspaketteja, joita kutsuttiin niitä välittävän organisaation mukaisesti CARE-paketeiksi. Tämän kansainvälisen organisaation toimintaa johti Suomessa Suomen Huolto ry. Suomen Huolto toimi vuoteen 1953 asti Suomessa tapahtuneen vapaaehtoisuuteen perustuneen hyväntekeväisyyden keskusjärjestönä, jonka tehtävänä oli organisoida vapaaehtoinen Suomea avustava huoltotyö Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Suomen Huolto johti keskuselimenä toimintaa alaisinaan lääninkeskukset ja lääninkeskusten alaiset vapaan huollon keskukset. Vapaan huollon keskukset toimivat kunnan tai kaupungin vapaaehtoisen avustustoiminnan koordinoijina. Tutkimuksessa selvitetään miten suomalaisen köyhän lapsiperheen avustusprosessi eteni yksittäisestä anomuskirjeestä aina avustuksen saamiseen saakka. Tutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen: ”Millainen oli CARE-avustuksen saanut lapsiperhe?” ja alatutkimuskysymyksiin: ”Millainen oli avustuksen saaneen lapsiperheen rakenne?”, ”Mitkä olivat avustuksen myöntämisen perusteet?”, ”Mikä oli vapaaehtoisen huoltotyön merkitys avustuksen saaneille perheille?”, ”Mikä oli siirtoväen määrä ja merkitys avustusten saaneiden perheiden joukossa?” ja ”Miten avustusorganisaatio toimi?”. Tutkimuskysymykseen vastataan kuvaamalla suomalaisen köyhän lapsiperheen rakenne vanhempien ammatin, lasten lukumäärän, mahdollisten perhettä kohdanneiden sairauksien ja siirtolaisstatuksen tarkkuudella. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on käytetty lähes 800 kotitalouden tietoja vuosien 1946–1948 väliseltä ajalta, joita vertaillaan maaseudun ja kaupunkien välillä. Materiaali koostuu erilaisista yksityisten perheiden kirjoittamista kirjeistä ja vapaan huollon keskusten tekemistä luetteloista, joiden perusteella Suomen Huolto on myöntänyt CARE-paketteja. Kyseisen avustuksen tärkein peruste on ollut suuri alaikäisten lasten lukumäärä. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä on lapsiperheiden tukemisen ja avustamisen tärkeys niin yksittäisen perheen subjektiivisen köyhyyden tunteen lievittämisessä kuin valtakunnallisen sosiaalipolitiikan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomalainen sosiaalipolitiikka painottui sotien jälkeisenä aikana nimenomaan perhepolitiikkaan pyrkien vähentämään köyhyyden ylisukupolvisuutta. Sotatilan aiheuttama valtakunnallinen köyhyys loi toimintakentän vapaaehtoiselle huoltotyölle, joka konkretisoitui myöhemmin 1950-luvun jälkeen tapahtuneessa hyvinvointivaltiokehityksessä.

Tässä työssä tutkittiin kansanedustajien puhetta ja argumentointia talouskurista. Työn tarkoituksena oli selvittää, miten hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy talouskurin perusteluna. Hyvinvointiyhteiskunta ja julkisen talouden säästöpaineet olivat eduskuntavaaleissa 2011 ja sen jälkeisessä julkisessa keskustelussa paljon esillä, koska erityisesti kansainvälinen taloustilanne oli heikentynyt. Koin tärkeäksi analysoida tarkemmin, miten talouskuria perustellaan ja miten hyvinvointiyhteiskuntaa käytetään argumenttina. Tutkimusmetodina oli retorinen analyysi, jota sovellettiin Chaïm Perelmanin käytäntöjen pohjalta. Aineistona oli kaksi eduskuntakeskustelua: Hallitusohjelmakeskustelu kesällä 2011 ja keskustelu pääministerin hallituksen politiikkaa koskevasta ilmoituksesta talvella 2012. Aineisto rajattiin hallituspuolueiden kansanedustajien kommentteihin, joissa vaadittiin tiukempaa taloudenpitoa tai varoitettiin synkentyvästä taloustilanteesta. Kommentteja kertyi yhteensä 126. Lisäksi vertailukohtana käytettiin Paavo Lipposen hallituksen ohjelmasta käytyä keskustelua vuodelta 1995. Kansanedustajien vaatimukset säntillisemmästä taloudenpidosta olivat jaettavissa kolmeen teemaan. Talouskurivaatimuksia perusteltiin kriisiytyneellä taloustilanteella, kunnollisuuden ihanteella sekä sosiaalisella oikeudenmukaisuudella tai hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisellä. Eduskunnassa luotiin kriisitunnelmaa vahvalla retoriikalla, jossa vedottiin niin isänmaallisuuteen, suomalaisten me-henkeen kuin tulevien sukupolvien edun ajattelemiseen. Vahvana elementtinä kansanedustajien puheessa oli myös pelko menettämisestä. Edustajat varoittivat esimerkiksi rahojen loppumisesta ja siitä, ettei tulevien sukupolvien koulutukseen tai vanhusten hoivaan enää olisi varaa. Raija Julkusen mukaan 90-luvun laman aikana poliitikkojen käyttämä retoriikka pärjäämisestä ja sosiaaliturvan väärinkäytöksistä muutti kansalaisten mentaalisia malleja hyvinvointiyhteiskunnasta. Julkusen mukaan retoriikalla kansalaiset saatiin hyväksymään laman aikana tehdyt julkisen talouden isot leikkaukset. Tämän työn aineiston perusteella on syytä uskoa, että samanlaista retoriikkaa käytetään nyt. Hyvinvointiyhteiskunnan leikkauksia perustellaan nytkin sen pelastamisella ja poliitikot vaativat isoja rakenteellisia muutoksia suomalaisen yhteiskuntarakenteen tervehdyttämiseksi. Hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen säilyttämistä käytettiin hyvin paljon argumenttina erilaisille uudistuksille. Tämän voidaan tulkita heijastavan poliitikkojen luottamusta siihen, että kaikki hyväksyvät hyvinvointiyhteiskunnan yhteisenä päämääränä ja yhteiskuntamallina. Samalla huomionarvoista kuitenkin on, etteivät poliitikot juuri määrittele termiä, mikä voi kertoa Perelmaninkin esittelemästä teoriasta, jonka mukaan arvoilla on universaali hyväksyntä vain pääpiirteissään.

Sote-uudistusta on tehty Suomessa vuosien ajan, se on epäonnistunut moneen kertaan ja se on vaaliväittelyiden keskeisin aihe. Siihen liittyy valtavasti erilaisia intressitahoja kansainvälisistä terveyspalveluyrityksistä kolmannen sektorin järjestöihin ja kunnalliseen itsehallintoon liittyen. Tänä päivänä tuo hanke näyttää muuttavan suomalaisen hallintomallin perustavanlaatuisesti, kun maahamme suunnitellaan uutta väliportaanhallintoa eli maakuntaitsehallintoa. Tutkimus pyrkii selvittämään miten nykytilanteeseen on päädytty viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisaalta se pyrkii selvittämään miksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kytkeytyy niin merkittävällä tavoin kunta- ja maakuntahallintojen uudistamiseen. Kolmantena pohdinnan alueena on tuoda esiin millaiset tekijät ovat vaikuttaneet uudistuksen polkuun, millaisia valtaresursseja eri intressitahoilla on ja ylipäänsä mitä nämä tahot ovat tavoitelleet. Tutkimuksen aineistona hyödynnetään viranomaismateriaaleja (ministeriöiden työryhmämuistioita ja -raportteja, hallitusohjelmia, hallituksen esityksiä, aihealueesta annettuja lakeja, valiokuntien lausuntoja sekä osin myös media-artikkeleita). Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään prosesseja jäljittävää tapaustutkimusta. Lähteenä on aiempi tutkimus sekä alkuperäislähteet, kuten hallituksen esitykset ja valiokuntien lausunnot. Prosesseja jäljittävässä tapaustutkimuksessa olennaista on etsiä usein varsin rajallisesta aineistosta syy-seuraus-suhteita, joista voidaan päätellä prosessin vaiheita ja tapahtumien suhteita toisiinsa. Tutkimuksen lähtökohtana on löytää sote-uudistuksesta polkuriippuvuuteen liittyviä tekijöitä. Olennaisena tekijänä on tarkastella olemassa olevien instituutioiden merkitystä, uusien instituutioiden muodostumista ja itseään vahvistavia palauteprosesseja sekä vaihtoehtoisia ratkaisutapoja ja niiden hylkäämiseen johtaneita syitä. Tällöin voidaan tarkastella tehtyjen ratkaisujen pohjalta miksi yhtä käyttökelpoista vaihtoehtoa ei jossakin tilanteessa valittu ja ovatko muutokset tapahtuneet tietoisesti vai ajauduttiinko niihin sattumalta. Sote-uudistuksesta vuoden 2005 jälkeen on nähtävissä useita kriittisiä käännekohtia, joissa olisi voitu valita toinenkin reitti. Niistä ensimmäisenä voidaan pitää eduskuntavaalitulosta 2007, jonka jälkeinen hallitus päätti keskeyttää parlamentaarisen valmistelun. Vaikka kyseessä on tiedossa oleva, toistuva ja hallinnollinen tapahtuma, se samalla muutti poliittista asetelmaa perustavanlaatuisella tavalla. Seuraava kriittinen käännekohta oli vuoden 2011 eduskuntavaalitulos, sen jälkeiset vaikeat hallitusneuvottelut, joiden pohjalta hallituksen keskeiseksi tavoitteeksi nousi kuntauudistuksen toteuttaminen. Kuntauudistus kuitenkin tosiasiallisesti törmäsi jo alkumetreillään voimakkaaseen vastustukseen kuntien taholta ja vastustus huipentui, kun SDP ilmoitti vastustavansa pakkoliitoksia. Tämä käänne uhkasi viedä uudistuksen loputtomaan selvitysten ja minimaalisten uudistusten polulle. Tämän jälkeen hallituksen katse kääntyi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteen uudistamiseen, jossa seuraava kriittinen käännekohta oli Orpon johtaman koordinaatioryhmän tulosten kaatuminen ja uuden sote-aluemallin varaan rakentuvan vaihtoehdon (Vapaavuoren valmistelu) valitseminen. Seuraava kriittinen käänne tapahtui helmikuussa 2015 kun perustuslakivaliokunta antoi kaksi kriittistä lausuntoaan, jotka kaatoivat hallituksen valmistelemat esitykset. Yksi kriittinen käännekohta oli Keskustan kotikunta- maakunta -mallin muodostaminen vuonna 2012 ja sen omaksuminen Sipilän hallituksen ohjelmaan keväällä 2015. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on siten ollut puoluepoliittis-ideologisten tavoitteiden, vaalikauden aikataulullinen, perustuslaillisten oikeuksien, hallinnollisteknisten ja -valtasuhteiden välinen taistelukenttä. Kun jotakin osa-aluetta on kyetty edistämään, on siihen löytynyt vastus jonkin toisen osa-alueen puolelta. Tämä on johtanut kierteeseen, jossa kulloinkin käsillä ollutta mallia on paikkailtu ja tasapainotettu, mutta näistä muutoksista huolimatta kaikki aikaisemmat mallit ovat lopulta ajautuneet ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Viime vuosien aikana tehdyt hallinnon ja palvelurakenteen uudistushankkeet ovat osoittaneet suomalaisen päätöksentekojärjestelmän monimutkaiset ja syvälliset ongelmat. Toisaalta tästä herää myös kysymys poliittisen tavoitteenasettelun karkaamisesta, voidaanko edes olettaa, että kyettäisiin muuttamaan perustavanlaatuisesti sellaisia asioita joissa yhteiskunnassamme intressit ja valta-asetelmat jakautuvat niin moniin osiin.

Sosiaalisen investoinnin idea liittyy länsimaisten hyvinvointivaltioiden uudistamisesta 1990-luvulta lähtien käytyyn keskusteluun. Keskustelussa on esitetty, että sosiaaliturvajärjestelmien painopistettä tulisi muuttaa passiivisista sosiaalieduista ihmisten aktivointiin ja heidän kykyjensä vahvistamiseen. Tarve sosiaalipolitiikan uudelle suunnalle on liitetty talouskasvun hidastumiseen, väestön huoltosuhteen muutokseen sekä politiikkaa ohjaaviin uusiin ideoihin. Tutkielman tavoitteena on kuvata sosiaalisen investoinnin käsitteen muodostumista ja sen saamia keskeisiä painotuksia eurooppalaisissa sosiaalipolitiikan alan lehtiartikkeleissa 2000-luvulla. Tutkielman perustana on sosiaalisen konstruktionismin käsitys maailman ja tiedon luonteesta, jonka mukaan käsitteet muokkaavat maailmaa, eivätkä pelkästään kuvaa sitä. Tutkielma liittyy myös 2000-luvulla käytyyn keskusteluun ideoiden merkityksestä hyvinvointivaltioiden uudistamisessa. Tutkielmassa hyödynnetään käsiteanalyysia sosiaalisen investoinnin kuvaamisessa. Aineistona on 24 tieteellistä lehtiartikkelia, jotka on julkaistu vuosina 2000-2012. Artikkelien kirjoittajat edustavat suurelta osin lähellä EU:n toimielimiä työskentelevää tutkijajoukkoa, joka on kehittänyt sosiaalisen investoinnin ideaa 1990-luvulta lähtien. Tutkielmassa pyrittiin ensin muodostamaan käsitys sosiaalisen investoinnin kehittymisestä käyttämällä apuna artikkeleita sekä muuta tutkimuskirjallisuutta. Tämän jälkeen artikkeliaineistosta etsittiin sosiaaliselle investoinnille annettuja keskeisiä painotuksia. Tutkielmassa sosiaalisen investoinnin idealla kuvataan olevan yhtäläisyyksiä jo 1900-luvun alkupuolella kehittyneeseen näkemykseen sosiaalipolitiikasta tuottavana tekijänä. Sosiaalinen investointi on saanut vaikutteita myös monista muista aatteista ja näkemyksistä, kuten uusliberalismista sekä aktiivisesta sosiaalipolitiikasta. Sosiaalinen investointi on monimerkityksinen konsepti, jota voidaan käyttää erilaisten politiikkojen perustelemiseen. Tutkielman aineistosta erottui kaksi pääasiallista tapaa ymmärtää sosiaalinen investointi: aktivointia ja omavastuuta enemmän painottava angloliberaali käsitys, sekä pohjoismaisesta sosiaalidemokratiasta ammentava, riittävää perusturvaa painottava käsitys. Sosiaalisen investoinnin käsitteestä voidaan löytää yhdeksän keskeistä painotusta. Kaksi tärkeintä ovat ennaltaehkäisyn korostaminen ja ajatus sosiaalipolitiikasta tuottavana tekijänä. Työllisyyden tukeminen, inhimillisen pääoman kasvattaminen ja lasten ja perheiden hyvinvoinnin tärkeys ovat myös sosiaalisen investoinnin painopistealueita. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon pyrkiminen sekä sosiaaliturvan tiukempi kohdentaminen kuvaavat myös keskeisesti sosiaalista investointia. Lisäksi sosiaalisen investoinnin ideassa korostuvat yksilön vastuu sekä käsitteen monitulkintaisuus. Tutkielman lopussa pohditaan sosiaalisen investoinnin idean ja sosiaalityön ilmiöiden mahdollisia yhtymäkohtia. Sosiaalityön eettisten periaatteiden kannalta voi olla haasteellista, mikäli sosiaalisen investoinnin idea ymmärretään kapeasti vain taloudellisena työkaluna ja tätä ideaa käytetään sosiaaliturvan saamisen perusteena tai auttamisen lähtökohtana.

Tässä tutkielmassa tutkitaan Suomen lapsilisäjärjestelmän, eli lapsilisän ja siihen rinnastettavissa olevien verovähennysten muutoksia vuosina 1989 ja 1994. Näinä vuosina verovähennyksistä välivaiheiden kautta luovuttiin. Lähestyn muutoksia puolueiden välisen tavoiteristiriidan eli konfliktin kautta. Hyödyntämällä lopputulosta selittävää prosessin jäljittämistä tutkin sitä, miten puolueiden erilaiset tavoitteet ja suhteellinen valta-asema vaikuttivat havaittuihin muutoksiin. Kaikille perheille samansuuruisena maksettu ja veroton lapsilisä otettiin Suomessa käyttöön jo vuonna 1948. Uudistuksen esikuvana toimineesta Ruotsista poiketen lapsilisän rinnalle jätettiin kuitenkin lapsiperheitä tukevia verovähennyksiä sekä valtion- että kunnallisverotuksessa. Vähennyksistä luopumiseen ryhdyttiin vasta vuonna 1987, jolloin verovähennysten karsiminen asetettiin yhdeksi verouudistuksen tavoitteista. Lopulta molemmista vähennyksistä luovuttiin kuitenkin vasta vuonna 1994. Tässä tutkielmassa etsitään selityksiä sille, miksi verovähennysten poistoon tuolloin ryhdyttiin ja kenen tavoitteiden mukaan se toteutettiin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein käytetty konfliktiteoriaa, jonka mukaan hyvinvointivaltiokehitys ja sosiaalipoliittisten järjestelmien laatu riippuu eri intressiryhmien välisistä valtasuhteista. Tämän tutkielman osalta tarkastelu keskittyy aikakauden kolmeen suurimpaan puolueeseen Kokoomukseen, SDP:hen ja Keskustaan. Puolueiden vaikutuksen tutkimiseksi tutkielmassa eritellään niiden toisistaan poikkeavat perhepoliittiset tavoitteet. Tämän jälkeen lapsilisäpolitiikan muutosvaiheet selvitetään aineiston pohjalta välivaiheiden löytämiseksi. Lainvalmisteluasiakirjoja, hallitusten asiakirjoja ja eduskuntakeskustelua analysoimalla tehdään tulkintoja siitä, mitä tavoitteitaan puolueet edistivät ja miten eri tavoitteet vaikuttivat muutosten lopputulokseen. Lopputulosta selittävän prosessin jäljittämisen menetelmän mukaisesti kummastakin muutosvaiheesta muodostetaan paras mahdollinen selitys, joiden luotettavuutta arvioidaan tutkielman lopussa. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa toimivat puolueiden ohjelmat, Holkerin ja Ahon hallitusten asiakirjat sekä eduskunnan asiakirjat. Analyysin tulosten perusteella perhepoliittisten verovähennysten poistaminen jäi vuonna 1989 puolitiehen, koska suurimpien hallituspuolueiden tavoitteet olivat keskenään ristiriidassa. Sekä Kokoomus että SDP kannattivat periaatteessa perhepoliittista verovähennyksistä luopumista, mutta Kokoomuksella verouudistukseen liittyi myös tavoite yleisen veroasteen ja etenkin marginaaliveron laskemisesta. SDP taas tavoitteli lapsilisiin tuntuvia korotuksia. Uudistuksen tuloksena lapsilisiä korotettiin, mutta vain valtionverotuksen huoltajavähennyksestä luovuttiin, ja kunnallisverotuksen lapsivähennys jopa kolminkertaistettiin. Tämä mahdollisti veroasteen pienen alenemisen, sillä verovähennyksinä annettu tuki ei kasvattanut valtion menoja. Vuonna 1994 kunnallisverotuksen lapsivähennyksen poiston yhteydessä perhetuesta haettiin myös tuntuvia säästöjä. Vaihtoehtona aiempaa vähäisemmän perhepoliittisen tuen jakamiseen esitettiin osittain verotettavaa lapsilisää. Etenkin Kokoomus vastusti hyvätuloisia kurittavaa uudistusta, ja verottamisen sijaan lapsilisiä päädyttiin porrastamaan voimakkaasti Keskustan tavoitteiden mukaisesti. Uudistuksen eduskuntakäsittelyssä tavoitellut säästöt sulivat lähes kokonaan. Suomalaiselle sosiaalipolitiikan ja erityisesti perhepolitiikan tutkimukselle tämä tutkielma tarjoaa täydennystä vähän tutkitun, mutta rakenteellisesti merkittävän muutoksen osalta. Vuosina 1989 ja 1994 tehdyt tukimuotojen muutokset ovat viimeisimmät suuret rakenteelliset muutokset Suomen perhepolitiikassa. Tutkimusta eri tavoitteiden roolista muutoksessa ei tiettävästi kuitenkaan ole aiemmin tehty. Tässä tutkielmassa paitsi muodostetaan selitys muutosten taustoille, myös kartoitetaan eri puolueiden perhepoliittisia tavoitteita ja uudistukselle esitettyjä vaihtoehtoja. Tutkielma tarjoaa tietoa ja taustoitusta paitsi lapsilisien jatkotutkimukselle myös perhetuesta käytävälle keskustelulle.