Browsing by Subject "sovittelu"

Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2020 aloitettua rikos- ja riita-asioiden videoyhteydellä toteutettavaa online-sovittelua. Erityisesti tutkimuksen kohteena on se, miten rikos- ja riita-asioiden sovittelijat kokevat tiettyjen restoratiivisten arvojen ja sovittelun tavoitteiden toteutuvan sekä se, miten tietyt sovitteluun liittyvät käytännöt toimivat, kun sovitteluneuvottelua ei järjestetäkään kaikkien osapuolten läsnä ollessa sovittelutoimiston tiloissa, vaan videoyhteyden välityksellä. Suomalainen rikos- ja riita-asioiden sovittelu perustuu restoratiivisen oikeuden teorioihin. Restoratiivisessa oikeudessa katsotaan, että rikos on ennen kaikkea rikoksentekijän ja uhrin välinen asia. Osapuolet itse pystyvät parhaiten päättämään siitä, miten rikos tulisi hyvittää ja miten teolla aiheutuneet vahingot tulisi korjata. Kun rikoksentekijä ja uhri sopivat asian, myös ympäröivän yhteisön tasapaino palautuu, ja tekijä pääsee eroon häpeästään ja voi palata täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Restoratiivisessa oikeudessa keskeistä on paitsi rikoksella aiheutettujen tekojen korjaaminen ja kokonaisvaltainen hyvittäminen, myös uhrin tarpeiden tyydyttäminen, menettelyn vapaaehtoisuus, menettelyn luottamuksellisuus, tekijän vastuunotto, kunnioittava vuoropuhelu, vallan antaminen osapuolille heidän omassa asiassaan ja yhteisöllisyys. Tätä tutkielmaa varten on erityisellä tarkkuudella paneuduttu rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettua lakiin ja sen esitöihin sekä kolmeen aikaisempaan tutkimukseen kotimaisesta rikosasioiden sovittelusta. Niistä on poimittu esiin seikkoja, joiden kohdalla online-elementin voidaan perustellusti ajatella vaikuttavan jollakin tavalla sovittelumenettelyyn. Näiden seikkojen pohjalta on laadittu 17 monivalintakysymystä tämän tutkielman osana toteutettua kyselytutkimusta varten. Kysely on osoitettu sellaisille sovittelijoille, joilla on kokemusta sovittelijana toimimisesta sekä kasvokkain järjestettävässä sovittelussa että online-sovittelussa. Kyselyyn vastaajilla on ollut mahdollisuus antaa jokaisen kysymyksen kohdalla lisätietoja avovastauksilla. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella suomalainen rikos- ja riita-asioiden online-sovittelu toimii hyvin, mutta myös kehityskohteita nousee esiin. Tärkeä havainto on se, että sovittelijoiden kokemusten mukaan online-sovittelussa päädytään sovintoon yhtä usein kuin kasvokkain soviteltaessa. Online-sovittelu toimii myös monella muulla kysymyslomakkeen kysymysten avulla mitatulla alueella yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva sovittelu. Rikoksentekijän ja uhrin valtatasapainon arviointi on kuitenkin online-sovittelussa vaikeampaa. Tutkielman tuloksista selviää myös, että sovittelun luottamuksellisuus on vaarantunut online-sovitteluissa. Kyselytutkimuksen tuloksia on analysoitu jokaisen kysymyksen osalta erikseen aiemman kotimaisen ja ulkomaisen tutkimuksen, kirjallisuuden ja artikkelien valossa. Havaittuihin ongelmakohtiin on myös pyritty löytämään ratkaisuja aiemmasta tutkimuksesta online-sovittelun jatkokehittelyä varten. Tutkielmassa rikosasioiden online-sovittelu on pyritty liittämään myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. On tiedossa, että tuomioistuinlaitos kärsii tällä hetkellä resurssipulasta ja on ruuhkautunut. Sovittelun etuina tuomioistuinprosessiin verrattuna on yleensä pidetty muun muassa sovittelun nopeutta, edullisuutta ja joustavuutta. Aiempien tutkimusten perusteella sovittelun osapuolet ovat myös tyytyväisiä sovittelussa saavutettaviin ratkaisuihin. Koska online-sovittelu on monelta osin tavanomaista sovittelua nopeampaa ja joustavampaa, on online-sovittelumenettelyillä mahdollisesti vielä paljonkin hyödyntämätöntä potentiaalia oikeudenhoidon kantokyvyn parantamisessa ja oikeusjärjestelmämme kehittämisessä yleensä.

Tutkielman aiheena on informaatioedun väärinkäyttö julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdantaa koskevia informaatioedun väärinkäytöstilanteita säännellään sekä se, mitä oikeusvaikutuksia moitittavan informaatioedun väärinkäytöllä on julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Markkinatoimijoiden informaatiotasapainoa vaihdannan kohteena olevaan arvopaperiin nähden voidaan pitää lähtökohtaisesti epäsymmetrisenä. Arvopaperien osalta osapuolten informaatioetu voi koostua kyseisen arvopaperin tai yhtiön nykytilanteesta, tulevaisuuden hintakehityksestä tai muusta arvopaperin arvoon vaikuttavasta tekijästä, jolla, jos se olisi myös vastapuolen tiedossa, olisi olennainen vaikutus kyseisestä arvopaperista maksettavaan kauppahintaan tai yleisesti kauppasopimuksen syntymiseen ja sen ehtoihin. Arvopaperimarkkinaoikeudellisen sisäpiirisääntelyn soveltamisala on rajattu siten, ettei sitä sovelleta julkisesti noteeraamattomilla arvopapereilla käytävään vaihdantaan. Kun julkisesti noteeraamattoman arvopaperin vaihdannan voidaan pääsääntöisesti olettaa perustuvan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen, tarkastellaan julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa esiintyviä informaatioedun väärinkäytöstilanteita tässä tutkielmassa sopimusperusteisena irtaimen kauppana. Näin ollen tarkastelu keskittyy erityisesti kauppalain 17–19 §:ien sekä oikeustoimilain 30, 33 ja 36 §:ien arviointiin. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että sisäpiirinluontoisen tiedon muodostaman informaatioedun väärinkäytöstilanteita voidaan arvioida julkisesti noteeraamattomia arvopapereita koskevien transaktioiden osalta KL:n 17–19 §:ien virhevastuunormien perusteella. Tutkielmassa kuitenkin korostetaan erityisesti yrityskauppoja koskevissa osakekauppasopimuksissa vakiintuneen KL:n poissulkevan ehdon vaikutusta KL:n virhevastuunormiston soveltuvuuteen. Huomiota kiinnitetään myös ostajan mahdollisesti suorittamaan ennakkotarkastukseen sekä sen vaikutukseen myyjän tiedonantovirheen arvioinnissa. Jos KL:n ei voida katsoa soveltuvan julkisesti noteeraamattoman arvopaperin kauppaa koskevaan sopimukseen, jota rasittaa informaatioedun väärinkäyttö, on tiedonantovirhettä arvioitava viimesijaisesti OikTL:n pätemättömyysperusteiden (OikTL 30 tai 33 §) tai yleisen sovittelusäännöksen (OikTL 36 §) näkökulmasta. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sopimuksen pätemättömyyden ja sovittelun osalta sitä, onko moitittavan informaatioedun väärinkäyttö ennemmin pätemättömyyden muodostama tekijä, vai tulisiko painoarvoa antaa sopimuksen sovittelun edellytysten täyttymistä koskevalle arvioinnille sopijapuolten mahdollisesta tasavertaisuudesta huolimatta.

Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jossa tuon esille sovitteluun osallistuvien asiakkaiden - sekä uhrien että tekijöiden - kokemuksia väkivallan sovittelusta. Sovittelupalvelu tarjoaa rikoksen uhrille ja tekijälle luottamuksellisen ja puolueettoman areenan vapaaehtoisten sovittelijoiden välityksellä. Sovittelun taustateorian muodostaa restoratiivinen oikeus, jonka mukaan sovittelun tavoitteena on korjata vääryys ja vähentää osapuolille aiheutunutta mielipahaa. Tutkimukseeni osallistuivat täysi-ikäiset sovittelun osapuolet niissä tapauksissa, joissa soviteltavana on väkivaltarikos eli rikosnimike on lievä pahoinpitely, pahoinpitely tai törkeä pahoinpitely. Tutkimusaineistoni pääosan muodostavat väkivallan sovitteluun osallistuvien täysi-ikäisten henkilöiden lomakekyselyn vastaukset (N=52). Lähemmin tarkasteltavia tutkimuskysymyksiä ovat: Miten restoratiiviset arvot toteutuvat sovittelupalvelun käytännöissä? Millaisia ovat sovittelupalveluun osallistuneiden sovittelukokemukset? Tutkimukseeni vastanneiden asiakkaiden kokemukset osoittivat, että sovittelun keskeiset arvot kuten osapuolten vapaaehtoisuus sovittelumenettelyyn osallistumiselle, asianosaisten vallan käyttö omassa asiassaan, osapuolten kunnioittava vuoropuhelu, sovittelumenettelyn puolueettomuus ja asianosaisten tyytyväisyys sovittelupalveluun toteutuivat suurimmassa osassa sovitteluja. Kuitenkin restoratiivisten arvojen toteutumisesta sovittelupalvelun käytännöissä jää osittain myös pohdittavaa. Rikoksen aiheuttamia henkisiä asioita kuten pelkoa käsitellään suurimmassa osassa sovitteluneuvotteluja, mutta keskittyminen korvauksen käsittelyyn nostaa esille ristiriitaisia asianosaisten kokemuksia. Vastaajien kokemukset sovittelumenettelystä olivat pääasiassa myönteisiä. Asianosaiset näkivät asioiden sopimisen hyvänä asiana, vaikkakin taustalla näyttäytyi toive välttää oikeudenkäynti. Asianosaiset eivät osanneet selkeästi määritellä sovittelun odotuksia etukäteen. Vapaaehtoisten sovittelijoiden perehtyneisyyttä asian käsittelyyn arvostettiin ja puhuttiin pätevistä sovittelijoista. Väkivallasta puhuminen eri sovitteluissa erosi vastaajien vastauksissa syvällisen keskustelun tason ja moraalisen käsittelyn suhteen. Tutkielmani toi vahvistusta sille, että suomalainen sovittelu on moniulotteinen ja vääryyden kokemusta vähentävä palvelumuoto asiakaskokemusten perusteella arvioituna. Sovittelupalvelu näyttäytyy näin asianosaisten kohtaamisen mahdollisuutena.

Lähisuhdeväkivallan sovittelulla tarkoitetaan läheisten ihmisten välillä tapahtuneiden väkivaltarikosten sovittelua. Vaikka lähisuhdeväkivaltaa on Suomessa soviteltu vuosikymmenien ajan, vallitsee sovittelusta suurta erimielisyyttä julkisessa keskustelussa. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on esimerkiksi ehdotettu rajoitettavaksi, jonka lisäksi on myös vaadittu, että sovittelusta luovuttaisiin kokonaan. Kriittisiä kannanottoja on esitetty esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, valtionhallinnossa ja ihmisoikeusjärjestöjen kannanotoissa. Työn tutkimuskysymykset liittyvät keskeisesti lähisuhdeväkivallan sovittelussa koettujen ongelmakohtien ja muutostarpeiden tarkasteluun. Ongelmakohtia tarkastellaan lainsäädännön asettamien vaatimusten, sovittelun osapuolien sekä rikosprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös yleisesti rikosten sovittelua, sovittelun vaikutuksia rikosprosessiin, lähisuhdeväkivaltaa ja lähisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimusmetodeina työssä yhdistyvät lainopillinen tutkimus, oikeuspoliittinen tutkimus ja de lege ferenda -tutkimus. Tutkielmassa havaitaan, että keskeisimmät lähisuhdeväkivallan sovittelussa koetut ongelmat liittyvät toistuvan väkivallan sovitteluun ja toistuvuuden arviointiin, lähisuhdeväkivallan aiheuttaman vallan epätasapainon huomioimiseen sovittelussa ja rikoksen luonteen häilyvyyteen sovittelussa. Tutkimuksessa esitetään kehitysehdotuksia, joiden avulla kyseisiä ongelmakohtia voitaisiin huomioida sovitteluprosessissa nykyistä paremmin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lähisuhdeväkivallan sovittelun tulevaisuuden näkymiä.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä seikoilla voidaan nähdä olevan merkitystä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, ”OikTL”) 36 §:n mukaisen yleisen sovitteluharkinnan yhteydessä liikesopimusten vastuunrajoituslausekkeiden osalta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mikä on oikeustila vastuunrajoituslausekkeiden sitovuuden kannalta kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomustilanteiden yhteydessä, ja arvioidaan tulisiko näitä tilanteita lähestyä OikTL 36 §:n mukaisen yleisen kohtuullistamisharkinnan kautta. Liike-elämässä sopimussitovuuteen nojaudutaan vahvemmin, mutta toisaalta vastuunrajoitusehdot on nähty kohtuuttomiksi muodostumiselle varsin alttiina ehtoluokkana. Vaikka sovittelu on korostuneen tapauskohtaista sekä tosiseikastosidonnaista, ja huomioon tulee OikTL 36 §:n muotoilun nojalla ottaa kaikki arviointiin vaikuttavat seikat, on suuntaa antavilla painotuksilla ja argumentaatiomalleilla keskeinen merkitys OikTL 36 §:ää sovellettaessa. Tutkielmassa pyritäänkin paikantamaan juridisesta aineistosta kohtuullistamisargumentaation suuntaviivoja. Vastuunrajoitusehdon sovittelu edellyttää sitä enemmän perusteita, mitä vähemmän sillä tahdonvaltaisesta lähtökohdasta on poikettu. Tutkielmassa käydään läpi OikTL 36 §:n 1 momentin rakennetta seuraten kohtuuttomuusarvioinnissa huomioon otettavia seikkoja lopulta päätyen siihen, että kohtuullistamispunninta palaa aina tilanteen arviointiin in casu, mutta apuna voidaan harkinnassa käyttää ainakin tutkielmassa esiin nostettuja argumentteja. Tosiseikastosidonnaisuudesta johtuen ei yleisiä lopputuloksia tulisikaan voida esittää. Osapuolten aseman merkitys kuitenkin korostuu, ja tasavertaisten liikekumppanien välisten sopimusten kohtuullistaminen alkuperäisen kohtuuttomuuden perusteella vaikuttaa olevan harvinaista verrattuna jälkiperäisestä kohtuuttomuudesta kumpuavaan sovitteluun. Myös liike-elämän osapuolien välillä voi kuitenkin olla merkittävä aseman epäsuhta. Kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomusten osalta voidaan tietyllä tapaa epäselvyyden nähdä vallitsevan sen suhteen, minkä opin kautta vastuunrajoituksen sitovuutta tai syrjäytymistä tulisi tarkastella. Vaihtoehdoiksi on esitetty syrjäytymistä yleisen lakiin kirjaamattoman periaatteen nojalla, tyyppikohtuuttomuutta sekä OikTL 36 §:n nojalla toteutettavaa yleistä kohtuullistamisharkintaa. Ruotsissa on päädytty tuoreessa oikeuskäytännössä yleisen kohtuullistamisharkinnan kannalle. Virallislähteet Suomessa muodostavat risteäviä tulkintoja, ja oikeuskirjallisuudessakin näkemyksiä on esitetty kunkin vaihtoehdon puolesta. Tutkielmassa päädytään siihen, että oikeuslähteet vaikuttaisivat kuitenkin osoittavan tietyllä tapaa vahvemmin kategorisen syrjäytymisen suuntaan. Argumentteja voidaan de lege ferenda -tarkastelun pohjalta tunnistaa niin kategorisen syrjäytymisen kuin yleisen kohtuullistamisharkinnankin puolesta. Täyden selvyyden saamisen tilanteeseen katsotaan kuitenkin edellyttävän lainsoveltajan kannanottoa.

Lain takaisinsaannista konkurssipesään 22 §:n mukaan takaisinsaannin johdosta syntyvää velvollisuutta voidaan sovitella painavasta syystä. Painavan syyn täyttymisen pohdinnassa on otettava hallituksen esityksen mukaan huomioon oikeustoimen luonne sekä ajankohta, palautusvelvollisen tietoisuus oikeustoimen seikoista ja hänen oikeustoimesta saamansa hyöty, palautusvelvollisen suhde velalliseen, palautusvelvollisen joutuminen huonompaan asemaan kuin hän olisi ollut ilman oikeustoimea sekä muut kohtuussyyt. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, mikä on painavan syyn sisältö ja täyttyykö painava syy helposti. Tutkimuksessa tutkitaan myös, onko takaisinsaannin sovittelu ylipäätänsä tarkoituksenmukaista ja tulisiko lakipykälään tai sen soveltamiskäytäntöön tehdä muutoksia. Takaisinsaanti on poikkeus sopimuksen sitovuuden periaatteeseen ja takaisinsaannin sovittelu on taas poikkeus takaisinsaantiin. Siten takaisinsaannin sovittelua tulisi tulkita supistavasti. Painavan syyn sisältö on käytännön tasolla muodostunut noudattamaan hallituksen esityksessä nostettua listaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella voidaan katsoa, että painava syy ei täyty helposti. Painavan syyn edellytyksen täyttyminen tapahtuu helpoiten juuri taloudellisilla kohtuussyillä. Kuitenkin jokaisessa tapauksessa on suoritettava kokonaisharkinta siitä, muodostuuko palautusvelvollisuus kohtuuttomaksi tapauksen yksityiskohdat huomioon ottaen. Takaisinsaannin sovittelu mahdollistaa tilanteen yksityiskohtien arvioinnin ja siten myös tilannekohtaisen kohtuuttomuuden korjaamisen. Siten sovittelu on perusteltavissa ja tarpeellinen. Kuitenkin itse sovittelupykälään tarvittaisiin joitain muutoksia, joita pyrin työssäni esittämään.

Tutkielman aiheena on mediation-arbitration-menettely (Med-Arb-menettely), jossa nimensä mukaisesti yhdistyvät sovittelu (mediation) ja välimiesmenettely (arbitration). Menettelyn perinteisessä muodossa sama henkilö eli neutraali toimii sekä sovittelijana että välimiehenä. Oikeustieteellisessä diskurssissa neutraalin kaksoisrooli on säilynyt pitkään kiistanalaisena kysymyksenä. Prosessikombinaatiota on pidetty myös yleisemmin ongelmallisena sovittelun ja välimiesmenettelyn perusperiaatteiden toteutumisen kannalta. Tutkielmassa Med-Arb-menettelyä tarkastellaan prosessiekonomian ja osapuolten oikeusturvan näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millä tavoin proses-sikombinaatio edistää prosessiekonomian periaatteen toteutumista, mitä oikeusturvavaatimuksia menettelylle voidaan asettaa ja miten nämä vaatimukset käytännössä toteutuvat. Hypoteesin mukaan prosessien yhteensovittamisesta ja neutraalin kaksoisroolista aiheutuu riskejä oikeusturvalle, joten tutkielmassa kartoitetaan myös vaihtoehtoja oikeusturvan tehostamiseksi. Tutkielmassa hyödynnetään lainopin metodia, jota täydentävät oikeusvertailevat näkökohdat ja de lege ferenda –luontoiset kannanotot. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen mukaan Med-Arb-menettelyn prosessiekonomiset hyödyt voidaan perustaa yhtäältä menettelyvaiheiden ominaispiirteisiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen ja toisaalta riidanratkaisijan hybridimalliin. Sekä sovittelussa että välimiesmenette-lyssä voidaan tunnistaa ominaisuuksia, jotka edistävät riitaisuuksien ratkaisemista resurssitehokkaasti suhteessa perinteiseen oikeuden-käyntimenettelyyn. Kun menettelyt yhdistetään Med-Arb-menettelyssä yhdeksi prosessiksi, nämä ominaisuudet täydentävät toisiaan. Sovitteluun ja välimiesmenettelyyn liitetään tyypillisenä piirteenä menettelyn nopeus, mutta sovitteluvaiheen ansiosta Med-Arb-menettelyssä pystytään säästämään tehokkaasti myös muitakin resursseja kuin aikaa. Välimiesmenettelyvaihe vaikuttaisi tehostavan tätä vaikutusta, minkä lisäksi se takaa asiassa ulosottokelpoisen täytäntöönpanoperusteen. Neutraalin kaksoisrooli sekä nopeuttaa menettelyä että hillitsee kustannusten syntymistä. Lisäksi kaksoisroolilla vaikuttaisi olevan merkitystä sovittelun tehokkuuden kannalta. Prosessin kestävyyden kannalta resurssien säästön ohella merkitystä on kuitenkin myös sillä, että menettely järjestetään loukkaamatta oikeusturvaa. Sovittelussa keskeisiksi oikeudenmukaisen menettelyn takeiksi määritellään osapuolten itsemääräämisen periaate sekä prosessuaalinen ja aineellinen oikeudenmukaisuus. Välimiesmenettelyssä asianosaisten oikeusturvaa takaavat puolestaan nk. due process -periaatteet, joita ovat kuulemisen periaate, tasapuolisen kohtelun periaate sekä välimiehen esteettömyys. Menettelyvaiheiden oikeusturva-takeiden yhteensovittaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta Med-Arb-menettelyssä. Prosessien yhdistäminen yhdeksi menettelyksi heikentää osapuolten itsemääräämisperiaatetta ja prosessuaalista oikeudenmukaisuutta. Kuulemisen periaate ja siihen kytkeytynyt tasa-puolisuuden periaate eivät myöskään voi toteutua täysimääräisesti. Näiden oikeusturvaongelmien ratkaisemiseksi tutkielmassa ehdotetaan luottamuksellisen tiedon eliminointia tai neutralisointia, sovittelun tehokkuuden turvaamista prosessuaalisin rajoituksin sekä sovittelumallin ja käsiteltävän riita-asian laadun huomioimista. Myös prosessia ja Med-Arb-menettelyä koskevaa normiohjausta kehittämällä Med-Arb-menettelyn oikeusturvariskejä voidaan ehkäistä ja lievittää. Oikeudellisesti kestävä ja hyväksyttävä menettely voi edellyttää, että riidanratkaisun taustalla olevista ideoista ja arvoista joudutaan osin luopumaan. Myös Med-Arb-menettelyssä prosessin resurssitehokkuudesta joudutaan tinkimään oikeusturvan nimissä. Kuten moni muukin kysymys oikeustieteessä, viime kädessä Med-Arb-menettelyn käyttökelpoisuus riippuu tapauskohtaisesta arvioinnista ja rajanvedosta tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Tietynlaisessa tilanteessa Med-Arb voi tarjota riidan osapuolille juuri heidän tarpeitaan ja intressejään palvelevan menettelyn. Kun riittävistä varotoimenpiteistä huolehditaan, Med-Arb voi parhaimmillaan olla riidan-ratkaisumekanismi, joka ei ole vain tehokas ja joustava vaan myös oikeudenmukainen ja reilu.

The mediation of intimate partner violence (IPV) has been statutorily regulated in Finland since year 2006. Earlier IPV was mediated around Finland to different extents. The mediation of IPV has been very controversial from the very beginning. Status of victims has been considered bad, there have been doubts about her/his voluntariness and it has been seen that the suspect is too slightly affected. On the other hand there has been a lot good experiences of mediation and the parties have been instructed to further services. This thesis studies perceived justice and voluntariness in the mediation of IPV and perceived mediation procedures of mediation parties and mediators. As a control group in the study there were mediation parties and mediators of cases with other violence than IPV. The study was cross-sectional and the survey aimed to cover all parties and mediators of IPV and non-IPV violence mediation cases managed by three service providers in Finland during 12 months period. Measure of perceived justice was based on results by Colquitt (2001) and Gramatikov et al (2009), measure of voluntariness was based on self-regulation questionnaires of self-determination theory and measure of mediation procedure was based on the metamodel of Alexander (2008). The survey was tested by employees of mediation service providers and by voluntary mediators. After a short period it was found that the response rate is very low. As a corrective action the survey was truncated but despite survey simplification response rate did not achieve target level. Data (n = 169) was analysed with R software using illustrative figures, factor analysis, non-parametric test, linear regression analysis and logistic regression analysis. Based on study data mediation parties perceive mediation as more fair than mediators. Parties also perceive that mediators control more the process than mediators assess but parties are more satisfied with the mediation than mediators assess. There are no differences of perceived voluntariness and justice between IPV mediation and other violence than IPV mediation. Facilitative mediation style is in positive relation with perceived justice in IPV cases but in control group no relation was seen between the constructs. Almost all mediation parties are very satisfied with the mediation and their perceived justice is very positive. Even the parties see that they are voluntarily in mediation, they might feel guilty if they were not aiming to reconciliation, or they might think that their refusal to participate mediation could upset the other party. Study data supports that it’s reasonable to continue IPV mediation but attention should be drawn to the genuine desire and capacity of the parties to participate mediation. In the thesis there are some recommendations how to develop mediation activities. Further studies are needed to understand better IPV mediation effectiveness and how the parties and mediators perceive the mediation. In the thesis a study design is presented to get valid and reliable data for continuous development of IPV mediation activities.