Browsing by Subject "suhteellisuusperiaate"

Koillis-Syyriassa sijaitseva al-Holin leiri syntyi, kun terroristijärjestö ISIS joutui vetäytymään keskeisiltä kannatusalueiltaan ja osa vierastaistelijoiden perheistä päätyi sota-alueilta al-Holiin. Leiriläiset ovat lähtökohtaisesti naisia ja alle 12-vuotiaita. Leirissä oleskelee ulkoministeriön mukaan kymmenkunta suomalaisnaista ja heidän noin 30 lastaan. Suomalaiset eivät voi lähteä al-Holista ilman Suomen valtion apua, sillä leiriä hallinnoivat kurdijoukot suostuvat luovuttamaan yksilöitä vain vastaanottavan hallituksen virallisille edustajille. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, voidaanko kansallisesta lainsäädännöstä sekä Suomea velvoittavista valtiosopimuksista johtaa julkiselle vallalle velvoitteita toimia aktiivisesti al-Holin leirillä oleskelevien suomalaisnaisten ja -lasten auttamiseksi. Tarkastelu tehdään ensisijaisesti lainopin keinoin ja lähdeaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön osalta perustuslakia, konsulipalvelulakia ja lastensuojelulakia. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksella on merkittävää painoarvoa tutkimuskysymystä selvitettäessä. Palaajien rikosoikeudellinen vastuu ja terrorismin torjuntaan liittyvät kysymykset on rajattu tutkimusekonomisista syistä tarkastelun ulkopuolelle. Al-Holin leirillä oli alkuvuodesta 2020 noin 66 000 henkeä, vaikka leiri suunniteltiin alun perin korkeintaan 20 000 henkilölle. Leiriolosuhteet vaarantavat siellä oleskelevien henkilöiden keskeiset perus- ja ihmisoikeudet, sillä puhtaasta vedestä, ruoasta ja terveydenhuollosta on puutetta eikä leiriläisten turvallisuutta pystytä rajallisten resurssien vuoksi takaamaan. Lukuisat humanitääriset järjestöt, kansainvälisoikeudelliset toimijat sekä kansalliset tuomioistuimet ovat vaatineet valtioita kotiuttamaan kansalaisensa leiristä. Perustuslaki ja keskeiset Suomea velvoittavat valtiosopimukset takaavat lähtökohtaisesti oikeuksia valtion oikeudenkäyttöpiiriin kuuluville henkilöille. Koska leirillä oleskelevat Suomen kansalaiset ovat Suomen valtion alueen ulkopuolella, tarkastellaan tutkielmassa oikeudenkäyttöpiirin ulottuvuutta ja sitä, voidaanko Suomen oikeudenkäyttöpiirin katsoa laajentuneen koskemaan heitä. Valtion oikeudenkäyttöpiiri voi laajentua esimerkiksi sen positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla. Koska leirillä oleskelu loukkaa jopa ehdottomiksi katsottuja perus- ja ihmisoikeuksia, voidaan julkiselta vallalta edellyttää aktiivisia toimia tilanteen korjaamiseksi perustuslain 22 §:ssä asetetun perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen nojalla. Leiriläisten haavoittuva asema korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita. Perustuslain ohella velvoitteita voidaan johtaa konsulipalvelu- ja lastensuojelulainsäädännöstä. Konsulipalvelulaissa säädetään avustustoimenpiteistä, joita voidaan kohdentaa sen 3 luvun mukaisesti hädänalaisessa asemassa olevan henkilön auttamiseen tai 4 luvun nojalla kriisitilanteissa olevien henkilöiden henkilökohtaisen turvallisuuden suojaamiseksi. Tarkastelun keskiössä on se, syntyykö viranomaiselle konsulipalvelulain nojalla avustusvelvoite ja millainen painoarvo viranomaiselle jätetylle laajalle harkintavallalle voidaan tilanteessa antaa. Muiden Pohjoismaiden ja Euroopan unionin valtioiden toteuttamia toimia on tarkasteltava avustustoimiharkinnan yhteydessä konsulipalvelulain edellyttämällä tavalla. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan, mitä lapsen edun ensisijaisuuden periaate tässä kontekstissa tarkoittaa ja mitä toimia voidaan pitää lapsen edun mukaisena. Koska lapsen etu ajautuu kollisioon yleisen edun sekä perhe-elämän suojan kanssa kotiuttamistoimia harkittaessa joudutaan intressipunnintaa suorittamaan näiden eri oikeuksien välillä. Lapsen edun mukaisena ei kuitenkaan voida pitää leiriin jäämistä. Tutkimusaiheen yhteiskuntapoliittisten sidoksien tähden tutkielmassa tehdään lisäksi arvioita viranomaisten tosiasiallisista toimintamahdollisuuksista al-Holissa sekä lainsäädännön kehittämistarpeista, jotta viranomaisella olisi jatkossa selkeämmät toimintamahdollisuudet ja -velvollisuudet vierastaistelijailmiön piiriin ajautuneiden suomalaisten auttamiseen.

Vihapuheelle ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää, mutta käytännössä siihen on perinteisesti katsottu sisältyvän rasistinen tai syrjivä elementti. Tällainen elementti korostuu etenkin ryhmiin kohdistetussa vihapuheessa siinä missä yksilöön kohdistetussa vihapuheessa voi korostua myös kunnian ja maineen loukkaaminen, mahdollisesti jopa ilman syrjintäelementtiä. Vaikka vihapuhe itsessään ei ole uusi ilmiö, viestinnän keskittyessä entistä enemmän sosiaalisen median alustoihin, myös vihapuheen määrä on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan kenties ainakin osittain selittää sillä, että verkossa käyttäjillä on mahdollisuus verhoutua anonyymien nimimerkkien taakse. Toisaalta sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että nimenomaan käyttäjät viestivät ja tuottavat sisältöä alustalla itse alustan roolin jäädessä passiiviseksi sisällöntuotannon suhteen. Tämän vuoksi kysymys ensinnäkin siitä, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on muiden julkaiseman tai levittämän vihapuheen poistamisesta sekä toiseksi siitä, pitäisikö tämän poistamisvastuun olla ankarampi, on ajankohtainen. Kyse sosiaalisen median alustoille kohdistetuista velvoitteista vihapuhesisällön torjumiseksi liittyy olennaisesti perus- ja ihmisoikeutena turvattuun sananvapauteen ja sen rajoittamiseen. Sananvapautta voidaan kuitenkin rajoittaa tietyn edellytyksin. Tällaisissa tilanteissa toistensa kanssa jännitteessä olevat perus- ja ihmisoikeudet tulee pyrkiä tasapainottamaan niin, että kumpikin voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti. Vihapuheen kontekstissa muita tällaisia relevantteja perus- ja ihmisoikeuksia ovat muun muassa yksityisyyden tai yksityiselämän suoja sekä syrjinnän kielto. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on kolmannen tuottaman vihapuhesisällön torjumisessa sekä pitäisikö tällaisen vastuun olla ankarampi vihapuheen uhrien perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Tällaisina vihapuheen uhrin kannalta merkittävinä perus- ja ihmisoikeuksina tutkitaan yksityiselämän suojaa ja syrjinnän kieltoa. Tutkimuksen tarkoituksena on lisäksi selvittää, olisivatko tällaiset ankarammat poistamisvelvoitteet ongelmallisia sananvapauden kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan mahdollista ongelmallisuutta sananvapauden kannalta perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Tutkielmassa esitetään myös oikeusvertailevia näkökohtia ja annetaan de lege ferenda -tyylisiä suosituksia siitä, miten sananvapaus pystyttäisiin turvaamaan sosiaalisen median vihapuheen torjumista koskevan poistamisvastuun kontekstissa. Tarkastelun keinot nojautuvat ensisijaisesti lainoppiin. Lähdeaineistona käytetään muun muassa perustuslakia (731/1999), Euroopan unionin perusoikeuskirjaa, Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä sähköisen viestinnän palveluista annettua lakia (917/2014), johon on muun muassa implementoitu EU:n sähköistä kaupankäyntiä koskeva direktiivi 2000/31/EY sekä audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi 2010/13/EU ja sitä muuttava direktiivi (EU) 2018/1808. Myös kyseiset direktiivit ovat lähdeaineistona, sillä sosiaalisen median kontekstissa eurooppaoikeudellisilla lainsäädäntöinstrumenteilla on jopa kansallista lainsäädäntöä suurempi merkitys. Tarkastelun kohteena on myös joitakin EU:n soft law -instrumentteja. Saksassa huomiota herättänyt verkkovalvontalaki (saksaksi Netzwerkdurchsetzungsgesetz, ”NetzDG”) velvoittaa muun muassa monia sosiaalisen median alustoja sanktioiden uhalla muun muassa arvioimaan laittomasta sisällöstä saadut ilmoitukset tiettyjen aikarajojen sisällä. Tästä saksalaisesta sääntelystä on nostettu esiin joitakin oikeusvertailevia argumentteja. Euroopan komission ehdotus digipalvelusäädökseksi (COM/2020/825) voidaan nähdä askeleena saksalaisen verkkovalvontalain suuntaan, sillä alustoille ehdotetaan asetettavan ankarampia velvoitteita laittoman sisällön, kuten vihapuheen, torjumiseksi sanktioiden uhalla. ”Erittäin suurille verkkoalustoille”, joihin moni sosiaalisen median alustoista lukeutuisi, on ehdotettu säänneltävän lisävelvoitteita. Käytännössä verkkoalustoille kohdistettujen ankarien velvoitteiden on pelätty johtavan sananvapauden hiljennysvaikutukseen (chilling effect), mikäli sosiaalisen median alustat poistavat sanktioiden pelossa myös laillista sisältöä. Vaikka perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet velvoittavat ensi sijassa valtiota, tässä tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa poistamisvastuun kannalta myös siihen, missä määrin yksityisten toimijoiden, kuten sosiaalisen median alustojen, voidaan velvoittaa tai olettaa asianmukaisesti noudattavan perus- ja ihmisoikeuksia sisällön poistamispäätöksissään. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutusta. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, saavatko verkkoalustat käyttöehdoissaan kieltää alustallaan muutakin sisältöä kuin selvästi laitonta sisältöä, kuten selvästi laitonta vihapuhetta. Tarkastelun kohteena on toisaalta myös se, voiko kyseessä olla perustuslain 124 §:n mukainen julkisten hallintotehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle tapauksissa, joissa sosiaalisen median alustan ylläpitäjä punnitsee sisällön laillisuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen vaikutusta Etelä-Suomen aluehallintoviraston rekisteröinnin varaisen perintätoiminnan harjoittajien valvontaa koskevassa seuraamusharkinnassa. Tutkielmassa selvitetään lainopillisen metodin avulla, miten suhteellisuusperiaate ohjaa ja rajoittaa aluehallintoviraston seuraamusharkintaa. Oikeusjärjestyksen systematisoinnin ja tulkinnan avulla pyritään muodostamaan käsitys niistä näkökohdista, joille aluehallintoviraston tulee seuraamusharkinnassa sovellettavan säännöksen valinnassa, tulkinnassa ja soveltamisessa antaa painoarvoa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen merkitys hallinnolliselle ohjaukselle, menettelyn toistuvuudelle ja vakavuudelle sekä valvottavan korjaaville toimenpiteille on annettava seuraamusharkinnassa suhteellisuusperiaatteen vaikutuksesta. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä tarkastellaan lisäksi hallinnollisen seuraamuksen kohdistamista, aiemman päätöksen lainvoimaisuutta ja viranomaisen päällekkäiseen toimivaltaan liittyviä toimenpiteitä koskevissa ratkaisutilanteissa. Suhteellisuusperiaatteen sisältö on muodostunut oikeuskäytännössä ja lainopissa vuosikymmenten aikana, ja nykyään se on kirjattu hallintolakiin (434/2003) osana hyvän hallinnon periaatteita. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että viranomaisen toimet ovat oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuun päämäärään nähden. Perintätoiminnan harjoittajien valvonnassa toimenpiteiden päämääränä on pidettävä velallisten ja toimeksiantajien taloudellisen aseman turvaamista varmistamalla, että perintätoiminnan harjoittajat menettelevät perintätoiminnassa lain mukaisesti. Viranomaisen toimenpiteiden suhteellisuus tulee arvioitavaksi toimenpiteiden asianmukaisuuden, tarpeellisuuden sekä oikean mitoituksen kannalta. Suhteellisuusperiaatteen alaan voidaan katsoa kuuluvan myös vaatimus toimenpiteiden kohtuullisuudesta yksittäistapauksessa. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut merkitys erityisesti valvontatoiminnassa, jossa joudutaan harkitsemaan epäedullisten oikeudellisten seuraamusten kohdistamista hallinnon asiakkaaseen. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että aluehallintovirasto valitsee käytössään olevista keinoista toimenpiteiden kohteen oikeuksia vähiten rajoittavan vaihtoehdon, jolla tavoite voidaan saada aikaan. Perintätoiminnan harjoittajien rekisteröinnistä annetun lain (411/2018) mukaisia hallinnollisia seuraamuksia ovat kehotus ja sitä tehostava uhkasakko, varoitus, osaan tai koko perintätoimintaan kohdistuva, enintään kuuden kuukauden mittainen toimintakielto ja sitä tehostava uhkasakko sekä rekisteristä poistaminen. Siltä osin kuin toimenpiteiden tavoite on saavutettavissa hallinnollisen ohjauksen avulla, ei hallinnollisiin seuraamuksiin voida pääsääntöisesti ryhtyä. Aluehallintoviraston on käytettävä keinovalikoimaansa asteittain, siirtyen lievemmistä vaihtoehdoista ankarampiin, jos aiemmilla toimenpiteillä ei ole ollut tarvittavaa vaikutusta perintätoiminnan harjoittajan menettelyihin. Suhteellisuusperiaate edellyttää toisaalta ankarampiin toimenpiteisiin ryhtymistä, ellei perintätoiminnan harjoittaja ole korjannut toiminnassaan ilmenneitä puutteita lievempien keinojen avulla, sillä toimenpiteet eivät saa olla myöskään alimitoitettuja. Seuraamusharkinnassa tulee ottaa huomioon muun ohella teon moitittavuus, johon erityisesti menettelyn vakavuudella, toistuvuudella sekä korjaavilla toimenpiteillä on vaikutusta. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että elinkeinovapautta rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti. Elinkeinovapauteen puuttuvia toimenpiteitä ei voida myöskään lähtökohtaisesti pitää tarpeellisina ja välttämättöminä, ellei toimenpiteiden kohteelle ole annettu ensin mahdollisuutta korjata toiminnassaan ilmenneitä puutteita. Määräaikaisen toimintakiellon ja rekisteristä poistamisen edellytykset ovat suhteellisuusvaatimuksen myötä korkeat. Tutkielmassa todetusti suhteellisuusperiaate voi edellyttää seuraamusharkinnassa myös säännöksen sanamuodon ylittävää tulkintaa, jos lopputulosta olisi muutoin pidettävä toimenpiteiden kohteen kannalta suhteettoman ankarana.

Käsittelen tutkielmassani sitä, miten suhteellisuusperiaate ohjaa Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) julkisia hankintoja koskevaa ratkaisutoimintaa. Suhteellisuusperiaate tunnetaan EU-oikeudessa sekä yleisenä oikeusperiaatteena, joka on kodifioitu SEU 5(4) artiklaan, että yhtenä hankintadirektiiviin kirjatuista periaatteista avoimuuden, tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden ohella. Suhteellisuusperiaate velvoittaa arvioimaan toimen sopivuutta, välttämättömyyttä ja oikeasuhtaisuutta. Se ilmenee myös sisämarkkinoilla rule of reason -doktriinina, joka mahdollistaa yleisen edun mukaisten pakottavien syiden nojalla kansalliset tuontirajoitukset. Sovellan tutkielmassa oikeuden institutionaalista teoriaa, MacCormickin koherenssia sekä Bengoetxean laintulkintamalleja koskevaa käsitteistöä, jonka avulla EUT:n käyttämien oikeudellisten argumenttien tarkempi erottelu on mahdollista. Koska suhteellisuusperiaatteelle on ominaista tavoitteiden hyväksyttävyys, keinojen välttämättömyys ja niiden sopivuus tarkoitukseensa, korostan erityisesti teleologisen eli tavoitteellisen tulkinnan merkitystä. Tarkastelen EUT:n oikeuskäytäntöä sen kautta, millaisia vaatimuksia tarjoajalle ja hankinnan kohteelle on sallittua asettaa, millaisilla argumenteilla tuomioistuin suhteellisuutta arvioi ja mitä suhteellisuustestiä se käyttää. Tämän perusteella arvioin samalla sitä, mitä oikeuskäytäntö kertoo hankintayksikön harkintamarginaalista. EUT:n oikeuskäytännön tarkastelu osoittaa, että suhteellisuusperiaate on läsnä jäsenvaltion ja hankintayksikön asettamien vaatimusten unionin oikeuden mukaisuuden arvioinnissa läpi hankintamenettelyn. Suhteellisuusperiaate velvoittaa hankintayksikköä tapauskohtaiseen arviointiin sekä selvittämään, olisiko sama päämäärä saavutettavissa keinoin, jotka olisivat yksityisen edun kannalta vähemmän haitallisia. Toisaalta se on tässä tehtävässään myös prosessiperiaate, joka suojaa yksityistä viranomaiseen nähden. Erityisesti seuraamuksen ollessa ankara, kuten poissulkuperusteiden kohdalla, on hankintayksikön varmistuttava huolellisesti tarjouskilpailusta poissulkemisen välttämättömyydestä yksittäistapauksessa. Esimerkiksi erilaisten olettamien on oltava kumottavissa. Hankintayksikkö on myös voinut tarjouspyynnöllä rajata harkintavaltaansa. Johtopäätöksenäni totean, että hankintayksikön harkintavalta lisääntyy asteittain siirryttäessä poissulkemisperusteista ja soveltuvuuden arvioinnista kohti vähimmäisvaatimuksia ja vertailuperusteita samalla, kun lähennytään hankinnan kohteen määrittelyä. Mitä tiiviimpi yhteys vaatimuksilla on hankinnan kohteen kuvaukseen, sitä todennäköisemmin tuomioistuin arvioi välttämättömyyden sijaan yksinomaan asetetun vaatimuksen soveltuvuutta tarkoitukseensa. Johtopäätökset ilmentävät samalla hankintasääntelyn luonnetta menettelyllisenä sääntelynä, jonka tarkoituksena ei ole ottaa kantaa jäsenvaltioiden ja hankintayksiköiden varainkäyttöön ja yksilöllisiin tarpeisiin.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Rikosoikeus, straffrätt, criminal law Tekijä: Mikko Klemola Työn nimi: Suunnitelmallisuus ja erityinen suunnitelmallisuus törkeässä huumausainerikoksessa – Käsitteiden sisällöstä, soveltamisesta ja rangaistusvaikutuksista Työn laji: Maisteritutkielma Kuukausi ja vuosi: Maaliskuu 2022 Sivumäärä: XIII + 81 Avainsanat: törkeä huumausainerikos, suunnitelmallisuus, suhteellisuusperiaate, kokonaistörkeysarvostelu, rangaistuksen määrääminen, rangaistuksen mittaaminen Ohjaaja tai ohjaajat: Dan Frände ja Dan Helenius Säilytyspaikka: E-thesis -järjestelmä, Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Tutkielmani tarkoituksena on jäsentää törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvää eri asteista suunnitelmallisuutta sekä sen yleistä rikosoikeudellista ja rangaistukseen liittyvää relevanssia. Tutkielmassa selvitetään törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvän suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden käsitteellistä sisältöä, niiden esiintymistä ja soveltamista tuomioistuinkäytännössä sekä eri asteisen suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia. Tutkielman pontimena on toiminut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön viimeaikainen kehitys. Aiemmin huumausaineiden laadun ja määrän osoittama rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus ovat määrittäneet törkeiden huumausainerikosten rangaistuksia lähes kaavamaisesti. Nyttemmin rangaistuksen mittaamisessa on siirrytty kohti rikosoikeudellisen suhteellisuusperiaatteen täysimääräisempää huomioimista edellyttävää doktriinia. Suunnitelmallisuus ilmentää suhteellisuusperiaatteen elementtinä rikoksesta ilmenevää muuta tekijän syyllisyyttä. Suunnitelmallisuudessa on siten kyse korostuneesta tekijän syyllisyydestä sekä teon suuremmasta moitittavuudesta. Rikoslain törkeää huumausainerikosta koskeva rikossäännös ei sisällä mainintaa suunnitelmallisuudesta tunnusmerkistötekijänä. Suunnitelmallisuuden relevanssi törkeän huumausainerikoksen kohdalla kiinnittyy yhtäältä yhdenvertaisuusperiaatteen ja teon lisääntyneen moitittavuuden kautta rikoksen kokonaistörkeysarvosteluun ja syyllisyysperiaatteeseen. Toisaalta suunnitelmallisuus kiinnittyy rikoslain 6 luvun 4 §:n suhteellisuusperiaatteen ja 6 luvun 5 §:n 1 mom. 1 kohdan koventamisperusteen kautta keskeisesti rangaistuksen mittaamiseen. Tutkimus osoitti, että törkeän huumausainerikoksen suunnitelmallisuutta ilmentäviä temaattisia kokonaisuuksia ovat: rikoksen valmistelemiseen ja menestykselliseen toteuttamiseen tähtäävät toimet, rikoksen peittelyyn ja kiinnijäämisriskin minimointiin tähtäävät toimet sekä toiminnan ajalliseen kestoon, liiketoiminnanomaisuuteen, yhteistoimintaan ja laajuuteen liittyvät seikat. Erityisen suunnitelmallisuuden kohdalla kyseiset tunnusmerkit ovat pitkälti samat. Suunnitelmallisuuden temaattisten kokonaisuuksien osalta tutkimustulokseen on päästy hovioikeusratkaisuja laajasti tutkimalla. Erityisen suunnitelmallisuuden osalta tutkimus on kohdistunut hovioikeuskäytännön lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön sekä muualla rikoslaissa erityistä suunnitelmallisuutta koskevien rikossäännösten esitöiden analyysiin. Tutkimuksen perusteella suunnitelmallisuuden huomioinnissa eri asteissaan, käsitteiden soveltamisessa ja sisällöllisessä johdonmukaisuudessa esiintyy tuomioistuinkäytännössä hajontaa. Suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden vaikutukset tuomittavan rangaistuksen määrään jäävät tutkitun oikeuskäytännön perusteella epäselviksi. Kun tapauksissa mainitaan suunnitelmallisuus rangaistuksen määräämisen kannalta relevanttina seikkana, suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia tulisi kirjoittaa selvemmin auki tuomioiden perusteluissa, jotta suunnitelmallisuudelle rangaistusharkinnassa annettua konkreettista vaikutusta voidaan paremmin arvioida.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.