Browsing by Subject "sukupolvet"
Now showing items 1-11 of 11
-
(2011)Tässä työssä kysymystä kouluttamattoman maahanmuuton mahdollisesta vaikutuksesta eläkkeiden rahoitettavuuteen ja sitä kautta maahanmuuttopolitiikkaan lähestytään poliittisen taloustieteen näkökulmasta. Tarkastellaan siis sitä, mitkä ikä- ja tuloryhmät hyötyvät kouluttamattomasta maahanmuutosta sen mahdollisesti helpottaessa eläkkeiden maksua ja mitkä eivät ja millaiseen poliittiseen tasapainoon tämä johtaa. Äänestettäessä maahanmuuttopolitiikasta yksilö perustaisi mielipiteensä maahanmuuttopolitiikan liberalisoinnista tai tiukentamisesta siihen, miten maahanmuutto vaikuttaisi hänen omaan etuunsa. Maan väestö jaetaan eläkeläisiin sekä koulutettuihin ja kouluttamattomiin työntekijöihin ja tarkastellaan miten maahanmuutto vaikuttaa näiden ryhmien taloudelliseen hyötyyn. Aluksi tarkastellaan lyhyesti millaisia malleja maahanmuutosta ja eläkejärjestelmän olemassaolon vaikutuksista siihen suhtautumiseen on olemassa. Ensimmäisen johdantoluvun jälkeen käsitellään sitä, miten äänestystulos maahanmuuttopolitiikasta muuttuu mallin oletusten muuttuessa. Työssä tarkastellaan Razinin ja Sadkan (1999) hyvin yksinkertaista mallia, joka sisältää yksinkertaisuutensa takia joitain hyvin rajoittavia oletuksia. Sitten käydään läpi Kriegerin (2004) sekä Razinin ja Sadkan (2000) tekemiä laajennuksia, joissa osasta rajoittavia oletuksia luovutaan ja katsotaan millaisiin muutoksiin tämä johtaa. Työssä tarkastellaan myös Kriegerin (2003) mallia äänestystuloksesta neljässä erilaisessa eläkejärjestelmässä. Tamuran (2006) mallia tarkastellaan näkökulman laajentamiseksi edelleen. Tarkastelun kohteena ei enää ole vain eläkejärjestelmä, vaan myös tulonsiirrot matalapalkka-alojen työntekijöille. Työssä tarkasteltujen artikkeleiden pohjalta näyttää siltä, että erilaisissa eläkejärjestelmissä ja erilaisissa talouksissa elävät yksilöt suhtautuvat maahanmuuttoon eri tavoin sen mukaan, minkä verran he saavat hyötyä siitä. Hyödyn määrään vaikuttavat myös maahanmuuttajien ominaisuudet ja eläkejärjestelmän ominaisuudet, varsinkin se, onko eläkemaksu vai eläke-etuus vakio. Koska maahanmuutto vaikuttaa talouden eri ryhmiin eli kouluttamattomiin ja koulutettuihin työntekijöihin sekä eläkeläisiin eri tavoin, useimmiten yksimielisyyttä maahanmuuttopolitiikasta ei synny.
-
(2015)Tässä tutkimuksessa tarkastelin helluntailaisten vanhempien uskon omaksumista kolmen sukupolven kokemuksissa. Tutkimustehtävänä oli tarkastella tekijöitä, jotka ovat tukeneet vanhempien uskon omaksumista ja haastateltavien kokemia haasteita. Lisäksi tarkastelin, millaisia eroja eri sukupolvien välillä näkyi vanhempien uskon omaksumisessa. Tutkimusotteeni oli laadullinen ja teoriaohjaava. Aineisto muodostui yhdeksän (9) pääkaupunkiseudulla asuvan helluntailaisen haastatteluista. Heistä kahdeksan kuului helluntaiseurakuntaan ja yksi vielä pohti seurakunnan jäseneksi liittymistä. Haastateltavat tulivat kolmen sukupolven perheketjuista. Haastattelut toteutettiin marraskuussa 2013-tammikuussa 2014. Tutkimukseni teoreettisena viitekehityksenä toimi Arniika Kuusiston sosialisaatiomalli, jonka avulla lähestyin tutkimustehtävääni. Tarkastelin vanhempien uskon omaksumiseen vaikuttaneita tekijöitä sosialisaatiossa vaikuttavien tasojen kautta. Kaikkien sukupolven kohdalla merkittävänä tukijana vanhempien uskon omaksumiselle toimi haastateltavien kokemus uskosta elämäntapana. Vanhempien oma esimerkki uskon elämisestä todeksi tuki uskon siirtymistä sukupolvelta seuraavalle. Lisäksi kokemukset turvallisista vanhemmista, hyvät suhteet vanhempiin, vanhempien antama tila omalle pohdinnalle ja vanhempien aktiivisuus uskon siirtämisessä tukivat vanhempien uskon omaksumista. Haastateltavien kokemukseen uskosta elämäntapana liittyi perheen osallisuus helluntaiseurakunnassa. Helluntaiseurakunta toimi perheen tukena uskon siirtämisessä. Haastateltavat olivat olleet seurakunnan toiminnassa mukana lapsuudesta lähtien. Varhaislapsuudessa haastateltavat kävivät pyhäkoulussa ja nuoruudessa seurakunnalla käytiin kasvavissa määrin omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Seurakunnan kautta tullut kaveripiiri tuki vanhempien uskon omaksumista. Helluntailiike oli vanhimman ja keskimmäisen sukupolven nuoruudenkokemuksissa yhteiskunnasta erottautuneempi liike kuin nykyään ja nämä kokemukset olivat tuoneet jännitettä heidän elämään. Yhteiskunnan moniarvoistumisen ja valinnanmahdollisuuksien lisääntymisen myötä vanhempien uskoa ei haastateltavien kokemuksissa enää omaksuttu niin samanlaisena kuin aikaisemmin. Lisäksi vaikka helluntaiseurakunnan jäsenyys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle, pohdittiin myös muita vaihtoehtoja. Yksilön oma toimijuus uskon omaksumisessa kasvoi iän myötä. Lapsuudessa seurakunnalle mentiin vanhempien ohjaamina, mutta nuoruudessa yksilön oma toimijuus seurakunnalla käymisessä kasvoi. Oma toimijuus näkyi oman uskon pohdintana ja seurakunnan toiminnassa mukana olemisessa. Tutkimustuloksista piirtyi kuva yksilöstä, joka on vaikutuksien alainen, mutta aktiivinen toimija.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta helsinkiläisessä monisukupolvisessa asukasyhteisössä, Sukupolvienkorttelissa. Työn tavoitteena on selvittää, voivatko sukupolvet lähentyä toisiaan korttelin yhteistiloissa ja yhteistoiminnassa syntyvien sukupolvien välisten suhteiden kautta. Tähän pureudutaan analysoimalla konkreettisia vuorovaikutuksen muotoja asukkaiden arkisissa toiminnoissa hyödyntäen Nick Crossleyn toimijoiden suhteita painottavaa relationaalisen sosiologian teoriaa ja Marja-Liisa Honkasalon käsitystä toiminnan pienuudesta. Yhteistoiminnan omaehtoisuutta tarkastellaan Pasi Mäenpään ja Maija Fahnlen kaupunkiaktivismin käsittein. Tutkielma kytkeytyy asumistutkimuksen ja kaupunkisuunnittelun keskusteluihin yhteisöllisestä ja monisukupolvisesta asumisesta sekä sosiologiseen keskusteluun kaupungissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Monisukupolvista ja yhteisöllistä asumista on tarjottu ratkaisuksi mm. väestön ikääntymiseen liittyviin haasteisiin, ja sen on nähty lisäävän turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä asumisessa. Tutkielman oleellinen sosiologinen tehtävä on tuottaa tietoa siitä, mitä tällainen konsepti voi asukkailleen tarjota ja millaisia haasteita arjessa voi nousta esiin. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen asukkaan, suunnittelutyöstä vastanneen arkkitehdin ja korttelilla työskennelleen korttelivalmentajan haastatteluista sekä korttelin yhteistiloissa kerätystä havainnointiaineistosta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman tutkimustulosten mukaan Sukupolvienkorttelin asukkaiden välille muodostuu hentoja suhteita heidän jatkuvissa kohtaamisissaan, tervehtimisissään ja keskusteluissaan. Arkkitehtuurillisella suunnittelulla on voitu mahdollistaa asukkaiden kohtaamisia, ja samalla asukkaiden sosiaalinen kanssakäyminen myös muokkaa tiloja. Kohtaamisten lisäksi yhteistoiminta on osoitus asukkaiden sosiaalisesta toiminnasta, johon osallistuminen on asukkaille vapaaehtoista. Tulosten mukaan vapaaehtoisuuden kääntöpuolena on kuitenkin yhteistoiminnan mahdollinen epäaktiivisuus. Kaikki asukkaat kohtaavat kaiken ikäisiä naapureita, mutta sukupolvien välistä kohtaamista rajoittaa sukupolvien erilainen ajankäyttö. Erot näkyvät mm. osallistumisessa yhteistoimintaan ja eri-ikäisten liikkumisessa yhteistiloissa. Sukupolvilla on myös hieman eri areenat korttelilla. Tästä huolimatta naapureiden kohtaamisissa syntyy arjessa tukea tarjoava sosiaalisten suhteiden verkosto. Tämän lisäksi asukkailla olisi toiveita vielä syvemmälle sukupolvien väliselle avunannolle. Ensimmäisenä johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin puolijulkisessa tilassa asukkaiden välille syntyy hentoja suhteita, jotka ovat edesauttamassa arkea tukevan sosiaalisen verkoston rakentumista. Tässä syntyy hiljaista turvallisuutta, näkymätöntä perusturvallisuudentunnetta. Mahdollisuus hakeutua yhteisötiloihin voi myös ehkäistä yksinäisyyttä. Toisena johtopäätöksenä esitetään, että sukupolvien välisen avun lisäämisessä vaadittaisiin tiukempien kahdenkeskeisten suhteiden muodostumista tai kollektiivisen alustamaisen avunannon muodon toteuttamista. Sukupolvienkorttelilla on olemassa kollektiivisia väyliä, joita voisi hyödyntää avunannon lisäämisessä. Kolmantena johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin asumiskonsepti lähentää sukupolvia jossain määrin, mutta ei täysin poista vakiintuneita sukupolvien eriytymisen tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi ajankäyttöön. Tutkielman osana toteutettiin tutkimuksen osallistava osa, asukasilta, jossa asukkailta pyydettiin mielipidettä tutkimustulosten merkittävyydestä ja yleistettävyydestä. Tällaisen tutkimusotteen tavoitteena on tunnistaa tutkittavan yhteisön jäsenet yhtäältä tiedon tuottajina kuin informantteinakin. Asukkaiden osallistaminen tutkimustulosten arviointiin voi myös nostaa tutkimuksen luotettavuuden tasoa.
-
Hiljaista turvallisuutta? Tutkielma sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta Sukupolvienkorttelissa (2019)Tutkielmassa tarkastellaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta helsinkiläisessä monisukupolvisessa asukasyhteisössä, Sukupolvienkorttelissa. Työn tavoitteena on selvittää, voivatko sukupolvet lähentyä toisiaan korttelin yhteistiloissa ja yhteistoiminnassa syntyvien sukupolvien välisten suhteiden kautta. Tähän pureudutaan analysoimalla konkreettisia vuorovaikutuksen muotoja asukkaiden arkisissa toiminnoissa hyödyntäen Nick Crossleyn toimijoiden suhteita painottavaa relationaalisen sosiologian teoriaa ja Marja-Liisa Honkasalon käsitystä toiminnan pienuudesta. Yhteistoiminnan omaehtoisuutta tarkastellaan Pasi Mäenpään ja Maija Fahnlen kaupunkiaktivismin käsittein. Tutkielma kytkeytyy asumistutkimuksen ja kaupunkisuunnittelun keskusteluihin yhteisöllisestä ja monisukupolvisesta asumisesta sekä sosiologiseen keskusteluun kaupungissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Monisukupolvista ja yhteisöllistä asumista on tarjottu ratkaisuksi mm. väestön ikääntymiseen liittyviin haasteisiin, ja sen on nähty lisäävän turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä asumisessa. Tutkielman oleellinen sosiologinen tehtävä on tuottaa tietoa siitä, mitä tällainen konsepti voi asukkailleen tarjota ja millaisia haasteita arjessa voi nousta esiin. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen asukkaan, suunnittelutyöstä vastanneen arkkitehdin ja korttelilla työskennelleen korttelivalmentajan haastatteluista sekä korttelin yhteistiloissa kerätystä havainnointiaineistosta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman tutkimustulosten mukaan Sukupolvienkorttelin asukkaiden välille muodostuu hentoja suhteita heidän jatkuvissa kohtaamisissaan, tervehtimisissään ja keskusteluissaan. Arkkitehtuurillisella suunnittelulla on voitu mahdollistaa asukkaiden kohtaamisia, ja samalla asukkaiden sosiaalinen kanssakäyminen myös muokkaa tiloja. Kohtaamisten lisäksi yhteistoiminta on osoitus asukkaiden sosiaalisesta toiminnasta, johon osallistuminen on asukkaille vapaaehtoista. Tulosten mukaan vapaaehtoisuuden kääntöpuolena on kuitenkin yhteistoiminnan mahdollinen epäaktiivisuus. Kaikki asukkaat kohtaavat kaiken ikäisiä naapureita, mutta sukupolvien välistä kohtaamista rajoittaa sukupolvien erilainen ajankäyttö. Erot näkyvät mm. osallistumisessa yhteistoimintaan ja eri-ikäisten liikkumisessa yhteistiloissa. Sukupolvilla on myös hieman eri areenat korttelilla. Tästä huolimatta naapureiden kohtaamisissa syntyy arjessa tukea tarjoava sosiaalisten suhteiden verkosto. Tämän lisäksi asukkailla olisi toiveita vielä syvemmälle sukupolvien väliselle avunannolle. Ensimmäisenä johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin puolijulkisessa tilassa asukkaiden välille syntyy hentoja suhteita, jotka ovat edesauttamassa arkea tukevan sosiaalisen verkoston rakentumista. Tässä syntyy hiljaista turvallisuutta, näkymätöntä perusturvallisuudentunnetta. Mahdollisuus hakeutua yhteisötiloihin voi myös ehkäistä yksinäisyyttä. Toisena johtopäätöksenä esitetään, että sukupolvien välisen avun lisäämisessä vaadittaisiin tiukempien kahdenkeskeisten suhteiden muodostumista tai kollektiivisen alustamaisen avunannon muodon toteuttamista. Sukupolvienkorttelilla on olemassa kollektiivisia väyliä, joita voisi hyödyntää avunannon lisäämisessä. Kolmantena johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin asumiskonsepti lähentää sukupolvia jossain määrin, mutta ei täysin poista vakiintuneita sukupolvien eriytymisen tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi ajankäyttöön. Tutkielman osana toteutettiin tutkimuksen osallistava osa, asukasilta, jossa asukkailta pyydettiin mielipidettä tutkimustulosten merkittävyydestä ja yleistettävyydestä. Tällaisen tutkimusotteen tavoitteena on tunnistaa tutkittavan yhteisön jäsenet yhtäältä tiedon tuottajina kuin informantteinakin. Asukkaiden osallistaminen tutkimustulosten arviointiin voi myös nostaa tutkimuksen luotettavuuden tasoa.
-
(2011)Pro gradu -työni selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että suuret ikäluokat antavat käytännön apua lapsilleen, sekä sitä, miten suuret ikäluokat tätä apua antavat. Tarkastelen työssäni myös aikuisten lasten vanhemmilleen ja isovanhemmilleen antamaa käytännön apua. Perhesukupolvien välinen vuorovaikutus on aiheena ajankohtainen nyt, kun suomalaiset suuret ikäluokat ovat jäämässä tai jo jääneet eläkkeelle. Sukupolvien tutkimuksen avulla voidaan ennustaa, voidaanko perhevastuiden, kuten esimerkiksi hoidon ja hoivavastuun, jatkumiseen yli perhesukupolvien luottaa. Tutkielmani aineistona käytän kyselyaineistoa, joka kerättiin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella vuonna 2009 päättyneessä Sukupolvien ketju -hankkeessa. Neljä vuotta kestänyt Suomen Akatemian rahoittama Sukupolvien ketju -hanke tutki sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tilastokeskuksen toteuttamaan Sukupolvien ketju -postikyselyyn vastasi keväällä 2007 yhteensä 1 115 suurten ikäluokkien edustajaa ja 1 435 suurten ikäluokkien edustajan lasta. Sukupolvien ketju -aineiston laajuus mahdollistaa monenlaisten eri vertailujen tekemisen. Työni teoreettisessa osuudessa käsittelen perhekäsityksiä ja näissä käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Valotan myös sukupolven käsitettä ja sen erilaisia merkityksiä sekä varsinaista auttamista ja perhesukupolvien välistä vaihtoa. Analysoin aineistoa PASW Statistics 18 -ohjelmalla (aiemmin SPSS). Aineiston kuvailussa käytän frekvenssijakaumia ja varsinaisessa analysoinnissa ristiintaulukoita ja logistista regressioanalyysia. Suurten ikäluokkien jäsenistä kaksi kolmesta auttaa lapsiaan. Tutkimusaineistossani suurten ikäluokkien käytännön avun antamista lapsilleen selittävät yksittäisinä tekijöinä siviilisääty, lasten lukumäärä, lastenlasten lukumäärä, kotitalouden kuukausitulot, lasten asumisetäisyys, viikoittainen yhteydenpito lapsiin, koettu terveydentila sekä vanhempien koulutus. Yhdeksän eri selittäjän vaikutusta käytännön auttamiseen samanaikaisesti tutkineen logistisen regressiomallini tulosten perusteella todennäköisimmin lapsiaan käytännössä auttaa keskiasteen koulutuksen saanut suuriin ikäluokkiin kuuluva nainen. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua puolestaan selittivät logistisessa regressioanalyysissa lasten lukumäärä sekä viikoittainen yhteydenpito vanhempiin. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua selitti lisäksi sukupuoli. Miehillä oli jopa viisinkertainen todennäköisyys auttaa vanhempiaan käytännössä verrattuna naisiin. Aiemmissa tutkimuksissa käytännön avun antamisen on havaittu olevan toiseen suuntaan sukupuolittunutta kuin tämän tutkimuksen tuloksissa. Pyytävätkö suuret ikäluokat modernia apua teknisten laitteiden asentamiseen ja virittämiseen enemmän juuri pojiltaan? Selittäisikö tämä aikuisten poikien suurempaa todennäköisyyttä auttaa käytännössä? Tällä hetkellä, kun suuret ikäluokat ovat vielä hyväkuntoisia ja aktiivisia, näyttää auttamisen pääpaino kulkevan suurilta ikäluokilta heidän lapsilleen. Tulevaisuus näyttää, auttavatko suurten ikäluokkien lapset samalla tavalla omia lapsiaan. Entä riittääkö suurille ikäluokille auttajia? Perhepoliittisissa puheissa ja toimenpiteissä pitäisi joka tapauksessa ottaa huomioon paremmin myös kasvava ikääntyvien ihmisten joukko.
-
(2011)Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.
-
(2016)Objectives: The purpose of this master's thesis is to find out what kindergarten teachers think about the meaning of one's history in connection with education and adding consciousness about the significance of teaching history in a kindergarten. Research problems are: What new impressions do kindergarten teachers find in the significance of personal history? What kind of things are kindergarten teachers able to add to their work through reflecting personal history? How do different generations of kindergarten teachers address to personal history? How does kindergarten teachers' awareness of history appear in this study? This study is part of the Aikamatkalla-project. In this project educators have received education concerning personal history in the fall of 2015. The theory is based on references that cover teaching history in a kindergarten, personal history, professional progress of teachers and generations. Methods: Six kindergarten teachers were selected to take part in this study. They all worked in day care centres that took part in the Aikamatkalla-project during 2015 and 2016. This is a qualitative study and the information was gathered through personal interviews. I applied phenomenographical analysis as the research method. Results and conclusions: The interviewees told that during the project they received new insights of the significance of personal history in their work and personal lives. On the basis of this study it seems important to share historical facts of children and families. This helps educators to understand why children act in certain ways. Kindergarten teachers told that they also shared their own personal memories during the project and this only had a positive effect in their work. Knowledge and skills of different generations are very valuable. My conclusion is that we should increase the teaching of history to preschool children. In addition, educators should be aware of the diverse effects of personal history in their work.
-
(2018)Tutkielma tarkastelee osakuntalaisidentiteetin rakentamista, ylläpitämistä ja ilmenemismuotoja Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa (ESO) 1970–1989. Tutkimusjakso on mielenkiintoinen, sillä 1970-luku oli kuohunnan aikaa sekä yliopistossa, jossa taisteltiin muun muassa hallintouudistuksesta, että ylioppilaskunnassa, jota piti hallussaan poliittinen opiskelijaliike. 1980-luku taas on nähty 1970-luvulle vastakkaisena city-kulttuurin, individualismin ja postmodernismin aikana. Traditioihin tukeutunut osakuntatoiminta olikin vaikeuksissa 1970-luvun alussa, mutta voimistui jälleen vuosikymmenen lopulla. Identiteettiä tarkastellaan tutkielmassa Eric Hobsbawmin keksittyjen traditioiden käsitteen ja sukupolviin liittyvien teorioiden kautta. Keksityt traditiot valottavat erityisesti sitä, miten yhteistä osakuntalaisidentiteettiä rakennettiin. Sukupolvea tarkastellaan sekä mannheimilaisena yhteiskunnallisena sukupolvena, että rakenteellisena ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnan erilaisista kasvuolosuhteista kullekin sukupolvelle. Tutkielman aineisto koostuu pääosin Eteläsuomalaisen osakunnan tuottamasta arkistomateriaalista, lähinnä kokouspöytäkirjoista ja osakunnan julkaisemasta lehdestä. Tutkielman keskeinen tulos on, että 1970-luvun alussa osakuntalaisidentiteetti lähes katosi, mutta se rakennettiin uudelleen vuosikymmenen vaihteessa ja vakiintui selkeäksi identiteetiksi 1980-luvulla. Identiteetin katoamiseen vaikutti 1960-luvun lopulla alkanut traditioiden vastustaminen sekä vähäiset taloudelliset resurssit, jotka haittasivat toiminnan järjestämistä. Eteläsuomalaisessa osakunnassa toimi sukupolvi, jolle osakunnan traditionaaliset arvot eivät olleet merkityksellisiä ja siten osakuntalaisuuden ympärille rakentunutta identiteettiä ei päässyt syntymään. Identiteetti rakennettiin uudestaan 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin poliittinen opiskelijaliike hiipui ja osakunnat alkoivat kasvattaa jälleen suosiotaan yliopisto-opiskelijoiden parissa. Osakuntalaisidentiteetin rakentamisessa tärkeimmässä roolissa olivat traditiot, jotka uudelleenkeksittiin tietoisesti osakunnan historiasta. Traditioiden uudelleenkeksimisen lisäksi osakunnan sisäisellä historiapolitiikalla 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku leimattiin katkokseksi osakunnan olemassaolossa ja siten identiteettiä rakennettiin niille vastaiseksi. Traditiot muuttuivat 1980-luvun edetessä vakiintuneiksi rakenteiksi osakunnalla ja niitä leimasi humoristisuus ja kepeys. Identiteetin kehitykseen vaikutti myös sukupolven vaihdos: 1980-luvulla osakuntaan tullut sukupolvi oli leimallisen epäpoliittista ja siten kiinnittyi paremmin osakunnan kaltaiseen vapaa-ajanyhteisöön. 1980-luvulla ”esolaista” identiteettiä leimasi epäpoliittisuuden lisäksi helsinkiläinen city-kulttuuri ja niin ikään helsinkiläisyyteen liitetty pohjoismaihin suuntautuva kansainvälisyys. Tutkielmasta selviää, että vanhojen osakuntatraditioiden uudelleenkeksiminen oli ratkaisevassa asemassa identiteetin uudelleenrakentamisen kannalta 1970- ja 1980-lukujen puolivälissä. Traditioiden uudelleenkeksiminen oli hyvin tietoista, mutta pian tiedostava ulottuvuus hävisi ja traditioista tuli itsestään selviä osia osakuntaa. Osakuntalaisidentiteetin uudelleenrakentumiseen vaikuttivat kuitenkin myös parantuneet taloudelliset resurssit ja 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa yliopistomaailmaan tullut sukupolvi, joka innostui epäpoliittisesta ja traditionaalisesta osakuntatoiminnasta.
-
(2018)Tutkielma tarkastelee osakuntalaisidentiteetin rakentamista, ylläpitämistä ja ilmenemismuotoja Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa (ESO) 1970–1989. Tutkimusjakso on mielenkiintoinen, sillä 1970-luku oli kuohunnan aikaa sekä yliopistossa, jossa taisteltiin muun muassa hallintouudistuksesta, että ylioppilaskunnassa, jota piti hallussaan poliittinen opiskelijaliike. 1980-luku taas on nähty 1970-luvulle vastakkaisena city-kulttuurin, individualismin ja postmodernismin aikana. Traditioihin tukeutunut osakuntatoiminta olikin vaikeuksissa 1970-luvun alussa, mutta voimistui jälleen vuosikymmenen lopulla. Identiteettiä tarkastellaan tutkielmassa Eric Hobsbawmin keksittyjen traditioiden käsitteen ja sukupolviin liittyvien teorioiden kautta. Keksityt traditiot valottavat erityisesti sitä, miten yhteistä osakuntalaisidentiteettiä rakennettiin. Sukupolvea tarkastellaan sekä mannheimilaisena yhteiskunnallisena sukupolvena, että rakenteellisena ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnan erilaisista kasvuolosuhteista kullekin sukupolvelle. Tutkielman aineisto koostuu pääosin Eteläsuomalaisen osakunnan tuottamasta arkistomateriaalista, lähinnä kokouspöytäkirjoista ja osakunnan julkaisemasta lehdestä. Tutkielman keskeinen tulos on, että 1970-luvun alussa osakuntalaisidentiteetti lähes katosi, mutta se rakennettiin uudelleen vuosikymmenen vaihteessa ja vakiintui selkeäksi identiteetiksi 1980-luvulla. Identiteetin katoamiseen vaikutti 1960-luvun lopulla alkanut traditioiden vastustaminen sekä vähäiset taloudelliset resurssit, jotka haittasivat toiminnan järjestämistä. Eteläsuomalaisessa osakunnassa toimi sukupolvi, jolle osakunnan traditionaaliset arvot eivät olleet merkityksellisiä ja siten osakuntalaisuuden ympärille rakentunutta identiteettiä ei päässyt syntymään. Identiteetti rakennettiin uudestaan 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin poliittinen opiskelijaliike hiipui ja osakunnat alkoivat kasvattaa jälleen suosiotaan yliopisto-opiskelijoiden parissa. Osakuntalaisidentiteetin rakentamisessa tärkeimmässä roolissa olivat traditiot, jotka uudelleenkeksittiin tietoisesti osakunnan historiasta. Traditioiden uudelleenkeksimisen lisäksi osakunnan sisäisellä historiapolitiikalla 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku leimattiin katkokseksi osakunnan olemassaolossa ja siten identiteettiä rakennettiin niille vastaiseksi. Traditiot muuttuivat 1980-luvun edetessä vakiintuneiksi rakenteiksi osakunnalla ja niitä leimasi humoristisuus ja kepeys. Identiteetin kehitykseen vaikutti myös sukupolven vaihdos: 1980-luvulla osakuntaan tullut sukupolvi oli leimallisen epäpoliittista ja siten kiinnittyi paremmin osakunnan kaltaiseen vapaa-ajanyhteisöön. 1980-luvulla ”esolaista” identiteettiä leimasi epäpoliittisuuden lisäksi helsinkiläinen city-kulttuuri ja niin ikään helsinkiläisyyteen liitetty pohjoismaihin suuntautuva kansainvälisyys. Tutkielmasta selviää, että vanhojen osakuntatraditioiden uudelleenkeksiminen oli ratkaisevassa asemassa identiteetin uudelleenrakentamisen kannalta 1970- ja 1980-lukujen puolivälissä. Traditioiden uudelleenkeksiminen oli hyvin tietoista, mutta pian tiedostava ulottuvuus hävisi ja traditioista tuli itsestään selviä osia osakuntaa. Osakuntalaisidentiteetin uudelleenrakentumiseen vaikuttivat kuitenkin myös parantuneet taloudelliset resurssit ja 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa yliopistomaailmaan tullut sukupolvi, joka innostui epäpoliittisesta ja traditionaalisesta osakuntatoiminnasta.
-
(2022)Inkerinsuomalaiset ovat alun perin Suomesta lähtöisin oleva väestöryhmä, joka siirtyi asuttamaan nykyistä Pietarin ympäristöä 1600-luvulta alkaen. Monien vaiheiden jälkeen heitä palasi Suomeen vuosina 1990–2016 voimassa olleen paluumuutto-oikeuden aikana kymmeniä tuhansia. Tässä maisterintutkielmassa käsitellään 1990-luvulla alkaneen inkerinsuomalaisten paluumuuton aikuisikäistä toista sukupolvea ja heidän kuulumisen kokemuksiaan keskittyen erityisesti kielellisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin kuulumisen kokemuksiin. Ryhmä on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, sillä siirtolaistaustasta huolimatta heillä on suomalaisia sukujuuria ja toisen sukupolven tutkimusta on suomessa vähän. Tässä tutkielmassa selvitän, mihin kansallisiin, kielellisiin ja kulttuurisiin ryhmiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien toinen sukupolvi kokee kuuluvansa, miten kuulumista näihin ryhmiin kuvataan ja millaiset paikat korostavat kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tutkielma on laadullinen sisällönanalyysi, joka on toteutettu kahdeksan yksilöhaastattelun perusteella. Haastateltavat ovat joko syntyneet Suomessa tai muuttaneet Suomeen ennen kouluiän aloitusta pääasiassa 1990-luvulla. Keskeisin tulos on, että haastateltavat kokivat yhteyttä sekä suomalaisuutta, venäläisyyttä että inkerinsuomalaisuutta kohtaan. Kuuluminen näyttäytyi eri tavoin eri ryhmien kohdalla. Suomalaisuuteen kuuluminen oli hyvin selvää haastateltaville, eikä sitä juurikaan kyseenalaistettu vaan käsitystä suomalaisuudesta laajennettiin kuvaamaan itseä paremmin. Suomalaisuuteen kiinnitti fyysinen paikka, kulttuurinen yhtenäisyys ja kieli. Inkerinsuomalaisuuteen kytkeydyttiin vaihtelevammin, mutta pääosin hyvin lämminhenkisesti. Inkerinsuomalaisuuteen kytkivät suvun juuret ja tarinat. Venäläisyys herätti haastateltavissa ristiriitaisia tunteita. Osin venäläisyyttä kohtaan koettiin voimakastakin kuulumista esimerkiksi kielen ja kulttuurin kautta, toisaalta esimerkiksi politiikasta irtisanouduttiin. Inkerinsuomalaisuus ja osin myös venäläisyys olivat usein ”hiljaisia” identifikaatioita, joiden merkitys nousi esille vain tietynlaisissa tilanteissa, esimerkiksi niiden saadessa tilaa julkisessa keskustelussa. Suomalaisuus sen sijaan oli tilanteesta riippumatonta, siitä huolimatta, että haastateltavat kokivat asemansa olevan jollakin tapaa suomalaisuuden ja maahanmuuttajuuden välissä. He olivat suomalaisia, mutta myös jotakin muuta. Tutkielma antaa tietoa kahdesta vähän tutkitusta ryhmästä: inkerinsuomalaisten paluumuuton toisesta sukupolvesta sekä aikuisikäisestä maahanmuuttajataustaisesta toisesta sukupolvesta yleisesti. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat ensimmäisiä suuria maahanmuuttajaryhmiä Suomessa, ja maahanmuuton kasvettua määrällisesti, on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään aiemmin muuttaneen ryhmän kokemuksia.
-
(2022)Inkerinsuomalaiset ovat alun perin Suomesta lähtöisin oleva väestöryhmä, joka siirtyi asuttamaan nykyistä Pietarin ympäristöä 1600-luvulta alkaen. Monien vaiheiden jälkeen heitä palasi Suomeen vuosina 1990–2016 voimassa olleen paluumuutto-oikeuden aikana kymmeniä tuhansia. Tässä maisterintutkielmassa käsitellään 1990-luvulla alkaneen inkerinsuomalaisten paluumuuton aikuisikäistä toista sukupolvea ja heidän kuulumisen kokemuksiaan keskittyen erityisesti kielellisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin kuulumisen kokemuksiin. Ryhmä on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, sillä siirtolaistaustasta huolimatta heillä on suomalaisia sukujuuria ja toisen sukupolven tutkimusta on suomessa vähän. Tässä tutkielmassa selvitän, mihin kansallisiin, kielellisiin ja kulttuurisiin ryhmiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien toinen sukupolvi kokee kuuluvansa, miten kuulumista näihin ryhmiin kuvataan ja millaiset paikat korostavat kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tutkielma on laadullinen sisällönanalyysi, joka on toteutettu kahdeksan yksilöhaastattelun perusteella. Haastateltavat ovat joko syntyneet Suomessa tai muuttaneet Suomeen ennen kouluiän aloitusta pääasiassa 1990-luvulla. Keskeisin tulos on, että haastateltavat kokivat yhteyttä sekä suomalaisuutta, venäläisyyttä että inkerinsuomalaisuutta kohtaan. Kuuluminen näyttäytyi eri tavoin eri ryhmien kohdalla. Suomalaisuuteen kuuluminen oli hyvin selvää haastateltaville, eikä sitä juurikaan kyseenalaistettu vaan käsitystä suomalaisuudesta laajennettiin kuvaamaan itseä paremmin. Suomalaisuuteen kiinnitti fyysinen paikka, kulttuurinen yhtenäisyys ja kieli. Inkerinsuomalaisuuteen kytkeydyttiin vaihtelevammin, mutta pääosin hyvin lämminhenkisesti. Inkerinsuomalaisuuteen kytkivät suvun juuret ja tarinat. Venäläisyys herätti haastateltavissa ristiriitaisia tunteita. Osin venäläisyyttä kohtaan koettiin voimakastakin kuulumista esimerkiksi kielen ja kulttuurin kautta, toisaalta esimerkiksi politiikasta irtisanouduttiin. Inkerinsuomalaisuus ja osin myös venäläisyys olivat usein ”hiljaisia” identifikaatioita, joiden merkitys nousi esille vain tietynlaisissa tilanteissa, esimerkiksi niiden saadessa tilaa julkisessa keskustelussa. Suomalaisuus sen sijaan oli tilanteesta riippumatonta, siitä huolimatta, että haastateltavat kokivat asemansa olevan jollakin tapaa suomalaisuuden ja maahanmuuttajuuden välissä. He olivat suomalaisia, mutta myös jotakin muuta. Tutkielma antaa tietoa kahdesta vähän tutkitusta ryhmästä: inkerinsuomalaisten paluumuuton toisesta sukupolvesta sekä aikuisikäisestä maahanmuuttajataustaisesta toisesta sukupolvesta yleisesti. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat ensimmäisiä suuria maahanmuuttajaryhmiä Suomessa, ja maahanmuuton kasvettua määrällisesti, on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään aiemmin muuttaneen ryhmän kokemuksia.
Now showing items 1-11 of 11