Browsing by Subject "suomenhevonen"

Iän ja harjoittelun vaikutus lihassyykoostumukseen suomenhevosella -tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten lihassyykoostumus muuttuu suomenhevosvarsan kehittyessä ja miten lihassyykoostumus vaikuttaa hevosen kilpailumenestykseen. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu muilla roduilla nopeasti supistuvien aerobisten ( IIA ) ja hitaasti supistuvien aerobisten lihassyiden ( I ) lisääntyvän ja nopeasti supistuvien glykolyyttisten ( II B ) vähenevän iän ja harjoittelun myötä. Seurantajakso aloitettiin ennen varsojen valmennuksen aloittamista kaksivuotiaana ja lopetettiin niiden ollessa neljä - viisivuotiaita. Kilpailumenestystä seurattiin kuusi - seitsemänvuotiaaksi. Seuranta tehtiin ottamalla takaraajan suuresta gluteaali-lihaksesta biopsioita puolen vuoden - vuoden välein ja tunnistamalla saaduista biopsiosta histokemiallisen myosiiniATPaasi-värjäyksen avulla I-, IIA- ja IIB-tyypin lihassyyt. Tutkimuksessa havaittiin I-tyypin solujen määrän lisääntyminen ja IIB-tyypin solujen vähentyminen. Muutos ajoittui suurimmaksi osaksi kaksivuotis- ja kolmevuotiskevään väliseen aikaan. Lihassyytyypin yhteyttä kilpailumenestykseen ei voitu osoittaa

Kesäihottuma on Culicoides-polttiaisiin kohdistuvan yliherkkyysreaktion aiheuttama hyvin kutiseva ihotulehdus hevosilla. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat myös sekä geneettiset että ympäristötekijät. Kutinan lisäksi tyypillisiä oireita ovat muun muassa hilseily, ihon paksuuntuminen sekä jouhien katkeilu. Kesäihottuman diagnosoiminen perustuu tyypillisiin oireisiin, jotka ilmenevät lämpimään vuodenaikaan, sekä oireiluhistoriaan. Allergeenien tarkempaan tunnistamiseen voidaan käyttää intradermaalitestausta, antigeenistimulaatiotestiä sekä allergeenispesifisen immunoglobuliini E:n mittaamista. Parantavaa hoitoa ei ole. Oireita voidaan pyrkiä lieventämään esimerkiksi loimituksella, lääkkeillä, siedätyshoidolla sekä pito-olosuhteiden muutoksilla. Suomenhevosia ja kesäihottumaa ei ole juuri tutkittu, vaikka moni suomenhevonen kärsii tästä sairaudesta. Tutkimuksen tarkoitus oli tehdä alustavaa kartoitusta suomenhevosten kesäihottumatilanteesta ja tarkastella, ovatko sairauden ominaispiirteet ja mekanismit samanlaisia kuin paljon tutkituilla islanninhevosilla. Työhypoteesina oli, että sairaus on hyvin samanlainen näillä kummallakin alkuperäisrodulla. Tutkimus suoritettiin keräämällä tietoja sairaista suomenhevosista omistajilta. Omistajat itse ilmoittivat hevosensa tutkimukseen puhelimitse, sähköpostitse tai lomakkeella kirjallisesti tai internetissä. Tutkimuksessa tarkasteltavia tietoja olivat hevosen sukupuoli, syntymävuosi, ikä oireiden alkaessa sekä oireiden alkamisvuosi, oireiden voimakkuusaste, hevosen väri, onko lähisukulaisilla oireita, asuinpaikkakunta ja käytetyt hoitomuodot sekä niiden teho. Tutkimukseen osallistui 253 suomenhevosta. Hevosista 43, 1 % oli oriita ja ruunia ja 56,9 % tammoja. Rautiaiden sekä ruunikoiden ja mustien hevosten osuuksien välillä ei ollut tilastollista merkitsevyyttä verrattaessa koko populaation värijakaumaan (p=0,096 ). Oireiden taso oli pääosalla hevosista (n=169) lieviä tai kohtalaisia. Hevosista 57,7 % oli syntynyt 2000-luvulla, 37,1 % 1990-luvulla ja 5,1 % 1980-luvulla. Vanhimmat tutkimukseen osallistuneet hevoset olivat syntyneet vuonna 1984, nuorin vuonna 2008. Tutkimukseen osallistuneista hevosista 51, 8% oli alkanut oireilemaan 1.-4. ikävuoden aikana, ja oireilu oli alkanut 68,0 %:lla hevosista 2000-luvulla. Hevosten asuinpaikkakunnat olivat sijoittuneet ympäri Suomea, vain Keski-Pohjanmaan hevosjalostusliiton alueelta ei ollut mukana yhtään hevosta. Useimmille hevosille oli käytetty enemmän kuin yhtä hoitokeinoa oireiden lievitykseen. Erilaiset voiteet ja loimitus olivat käytetyimpiä keinoja. Tutkimuksessa saadut tulokset olivat samansuuntaisia kuin islanninhevosella tehdyissä tutkimuksissa. Kesäihottuman tarkat patogeneesimekansimit erityisesti genetiikan osalta ovat edelleen epäselviä, ja asia vaatii lisäselvityksiä. Samoin tehokkaiden sairastumisen esto- ja hoitokeinojen etsintä jatkuu yhä.

The aim of this study was to investigate the effect of cultivated pasture and semi-natural grassland on body condition and insulin sensitivity in horses. The main hypothesis was that the horses would fatten more when grazing on cultivated pasture compared to semi-natural grassland, and that insulin, glucose and non-esterified fatty acid (NEFA) responses to i.v. glucose challenge would indicate higher degree of insulin resistance of these horses. The experiment was carried out between May–September 2014 at a research farm of the former MTT Agrifood Research Finland (now Natural Resources Institute Finland) in Ypäjä. Body weight, body condition score, waist circumference, and fat thickness were measured before and after grazing season. Intravenous glucose tolerance tests (IVGTT) were performed on 16 horses (8 of each group) in May and September. A dose of glucose was administered through a jugular vein catheter. Multiple blood samples were then collected to assess glucose, insulin and NEFA responses. There were no differences between treatments in body measurements, or glucose, insulin, and NEFA responses to IVGTT before grazing. Horses grazing on cultivated pasture had higher body weight, median body condition score and waist circumference compared to horses on semi-natural grassland in September. Slower glucose clearance rate and a smaller decrease in NEFAs during IVGTT was noticed in horses grazing on semi-natural grassland compared to those on cultivated pasture after grazing season. Minimal Model estimates on insulin sensitivity were compromised by the large variation in insulin responses to glucose challenge. Two thirds of the Si estimates were classified as insulin resistant or implausible (extreme insulin resistance or sensitivity). The differences in pasture composition between high-yielding cultivated pasture and semi-natural grassland induced only minor changes in the insulin resistance status of grazing Finnhorse mares. Grazing on the cultivated pasture did not increase the level of peripheral insulin resistance compared to semi-natural grassland or compromise horses’ ability to maintain normal blood glucose concentration in spite of their fattening. Contrary to the hypothesis, horses grazing on semi-natural grassland expressed higher degree of insulin resistance in adipose tissue. Horses were rather insulin resistant already before grazing which may be derived from a possible innate tendency to low insulin sensitivity of Finnhorse.

The Finnhorse is the only native horse breed in Finland. Finnhorse has faced several genetic bottlenecks that have reduced the breed’s genetic diversity. The aim of this study was to analyse breed’s genetic diversity using pedigree data, focusing on the level of genetic variation and relatedness of the current population (individuals born between 2000 and 2021). In addition to the changes in the inbreeding rate, relatedness, effective population size and generation interval, the study investigated the individuals that have had the greatest genetic impact on the current population, as well as the relationship coefficients of currently used breeding stallions to the current population. Data, including 88 782 animals, was received from Suomen Hippos ry. The average inbreeding coefficient of the horses born between 2000 and 2021 was 4,5 %. The average inbreeding coefficients have increased during the last decades, but the annual growth has been moderate. The mean generation interval was 12,5 years. The growth of the inbreeding coefficient over the past 13 years was 0,97 %. The average relationship of the latest age group to each other was 10,5 %. Relationship between stallions and mares has been increasing throughout the 21st century. After 2013, the average coefficient of relationship between sexes has remained above 11 %. In this study, the effective population size was 93,5 for those born between 2000 and 2021. The effective population size has decreased from 108,6 individuals of the age group born in 2000 to 94,6 individuals born in 2021. However, the effective population size has remained above 50 individuals, which is considered the limit for the occurrence of problems caused by inbreeding at the population level. Current Finnhorse population can be traced back to five founder stallions: Murto, Eri-Aaroni, Suikku, Vokker and Vieteri. Out of those, Murto has the most remarkable contribution on the population born between 2000 and 2021: around 14,2 %. The five founder stallions are all connected by their lineage. The most used breeding stallions of the 21st century were all from trotter breeding direction and their relationship to the mares of the current population ranged from 10,1 to 18,4 %. The lowest relatedness of all breeding stallions to the mares of the current population was 4,0 %. Eight stallions had less than 6,0 % relatedness. None of them were from trotter breeding direction. The genetic diversity of the Finnhorse has remained at a reasonable level, but it is worth noting that the close relationship of breeding stallions in the trotting direction will probably increase rate of relationship in the future. A wider use of genetically divers stallions and a more even number of mares per stallion could slow down the rate of relationship of the breed and increase the effective population size.

Osteokondroosi (OC) on hevosten ortopedisistä kehityshäiriöistä yleisin kirurgiaa vaativa sairaustila. Se on sairautena monelta osin vielä hyvin epäselvä. Perinnöllisyyden osuus sen ilmentymisessä on noin 25 %. Suomenhevosilla OC:n esiintyvyyttä ei ole tutkittu, mutta sen osuuden epäillään kasvavan jatkuvasti. Suomessa pääsääntöisesti vain juoksijasuuntaan kantakirjatun suomenhevosorin jälkeläinen voi saada ravikilpailuoikeuden. Kantakirjauksen yhteydessä tehdyn röntgentutkimuksen avulla OC:ta sairastavat yksilöt voidaan hylätä ja siten sulkea pois jalostuksesta. Tästä käytännöstä voidaan poiketa, mikäli orilla on poikkeuksellisen hyviä kilpailutuloksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko OC:ta sairastavien orien hyväksyminen kantakirjaan riski suomenhevosravureiden tulevien sukupolvien kilpailumenestykselle. Tutkimusta oli kohorttitutkimus, jossa kilpailumenestyksen mittareina käytettiin starttistatusta, starttien määrää, sijoituksia, voittosummia, ennätysaikoja, hylkäyksiä, keskeytyksiä sekä kilpailupöytäkirjoihin kirjattuja laukka- ja epäpuhdas ravi –merkintöjä. Tutkimuksessa verrattiin suomenhevosravurien, joiden isällä on OC, kilpailumenestystä niiden suomenhevosravurien kilpailumenestykseen, joiden isäoriit oli kantakirjauksen yhteydessä todettu jaloistaan terveiksi (OC-vapaiksi). OC:lle altistuneista jälkeläisistä koostuvan ryhmän isäoreiksi valittiin kaikki juoksijasuuntaiset, OC:ta sairastavat suomenhevosoriit. OC:ta sairastavien orien jälkeläisiä oli tutkimuksessa mukana 435 ja OC-vapaiden orien jälkeläisiä 863. Aineistolle tehtiin tilastollinen analyysi Pearsonin χ²-testiä ja varianssianalyysia käyttäen. Voima-analyysi tehtiin jälkikäteen, jolloin todettiin, että tutkimuksen voima todeta havaittuja eroja oli parhaimmillaankin vain 50 % tasolla. Tuloksista ainoa tilastollisesti merkitsevä ero löytyi verrattaessa ravikilpailuissa startanneiden jälkeläisten osuuksia edellä mainituissa ryhmissä. OC:ta sairastavien isäorien jälkeläisistä yhteen tai useampaan ravikilpailulähtöön oli osallistunut 40,2 % hevosista, kun vastaava luku OC-vapaiden isäorien jälkeläisryhmässä oli 34,6 % (p=0,049). Vaikka muut tulokset olivatkin tilastollisesti merkityksettömiä, saattavat ne antaa viitteitä siitä, että OC:ta sairastavien orien jälkeläisten ura on lyhyempi, mutta mahdollisesti menestyksekkäämpi kuin OC-vapaiden orien jälkeläisillä. Tutkimuksen tulokset ja erityisesti niiden vertaaminen aiempiin tutkimuksiin tukevat käsitystä siitä, että OC periytyy mahdollisesti yhdessä hyvään juoksukykyyn liittyvien ominaisuuksien kanssa. Lisäksi tutkimus kyseenalaistaa, onko suomenhevosravurien kantakirjauksesta poissulkeminen tarkoituksenmukaista OC:n perusteella. Kyseessä on etiologialtaan ja diagnoosin kannalta hyvin haastava sairaus, jolla ei aina ole kliinistä merkitystä.