Browsing by Subject "suomettuminen"
Now showing items 1-11 of 11
-
(2023)Toukokuussa 2022 Suomi haki jäsenyyttä Pohjois-Atlantin liitto Natossa. Tämä oli seurausta siitä, että aiemmin saman vuoden keväällä Venäjä oli hyökännyt aiempaa suuremmalla voimalla Ukrainaan. Ukrainan sodan aiheuttama muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa oli nopea ja merkittävä. Suomi on perinteisesti vältellyt sotilaallista liittoutumista, varsinkin Natoon liittymistä, koska tämän on katsottu heikentävän liiaksi suhteita Venäjään. Nato-jäsenyyden kannattaminen on ollut suomalaisessa politiikassa arka aihe, jopa tabu. Silti valtaisa enemmistö kansanedustajista kannatti Natoon liittymistä. Tämä tutkielma selvittää, mikä kansanedustajia motivoi, kun he tekivät päätöstä Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tutkielma pohjautuu Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteoriaan sekä Jacques Lacanin psykoanalyyttiseen teoriaan. Aineistona on eduskunnan täysistunnon pöytäkirja maanantailta 16.5.2022, jolloin eduskunnassa käytiin lähetekeskustelu valtioneuvoston Nato-jäsenyyttä puoltavasta selonteosta. Pöytäkirja käsittää 208 puheenvuoroa, joihin on sovellettu sekä Laclaun ja Mouffen diskurssinalyysia että Jason Glynosin ja David Howarthin logics approachia. Tutkielma osoittaa, että Natoon liittymistä kannattaneet kansanedustajat priorisoivat nopeita päätöksiä ja yksimielisyyttä yli puoluerajojen. Heidän toimintaansa motivoivat ideologiset fantasiat, joissa Venäjä näyttäytyy uhkana Suomen turvallisuudelle ja Nato tarjoaa pelastuksen. Nämä fantasiat perustuivat yhtäläisyyden ketjulle, jossa Suomi ja Ukraina samaistetaan maina, jotka molemmat ovat joutuneet Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Naton liittymistä vastustaneet kansanedustajat eivät puolestaan onnistuneet luomaan selkeää viholliskuvaa, eikä heistä siksi muodostunut yhtenäistä poliittista liikettä. Naton vastustajien ideologisissa fantasioissa sotilasliiton jäsenyys tekee Suomesta ydinsodan osapuolen, mikä johtaa tuhoon.
-
(2022)Tiivistelmä: Tutkimukseni on historiatieteellinen selvitys kylmän sodan aikana vaikuttaneen bulgarialaisen pastorin Haralan Popoffin vaikutushistoriasta Suomessa 1966−1981. Teen kirjahistoriallista tutkimusta, ja lisäksi tutkin Popoffin käyntien vaikutusta Suomessa. Kirjojen kohdalla tutkimusmenetelmäni on aineistolähtei-nen sisältöanalyysi Bulgarian uskonnollisen tilanteen, kylmän sodan sekä Itä-Euroopan kirkkopoliittisen tilanteen kontekstissa. Ensimmäinen Popoffin kirja julkaistiin Suomessa 1966 ja toinen vuonna 1970. Analysoin hänen teostensa vaikutusta Suomen kirkkopoliittisessa kontekstissa kirjojen julkaisuvuosien 1966−1970 välisellä ajanjaksolla. Tutkin kirjojen vaikutusta myös vuoden 1970 jälkeen. Kartoitan Popoffin käyntien aikaansaamaa vaikutusta Suomessa haastattelujen ja kirjallisuuden sekä lehtiaineiston perusteella. Kirjojen ja käyntien vaikutusta ei voi täysin irrottaa toisistaan, sillä niillä on myös todennettavissa olevaa yhteisvaikutusta. Kansanlähetyksen oma lehti Uusi Tie on päälähteitäni, kun selvitän Popoffin käyntejä Suomessa vuosina 1966, 1967, 1972, 1975 ja 1981. Hänen käyntinsä ja puheensa saivat erityisesti kirkon sisällä toimivan Kansanlähetyksen piirissä sekä muissa herätyskristillisissä piireissä toimivien henkilöiden parissa halun auttaa rautaesiripun takaisten maiden uskovia ja maanalaisia seurakuntia saamaan Raamattuja ja hengellistä kirjallisuutta omalla kielellään. Käsittelen Popoffin kirjoittamia kirjoja Olin kommunistien vanki. 13 vuotta vankilassa Stalinin aikaan ja Kristuksen tähden. Evankelisen papin kärsimystie Bulgarian uskonvainoissa. Etenen pääosin kronologisesti sisällönanalyysin avulla. Osittain käsittelen teoksia myös temaattisesti, kun vertailen niitä toisiinsa, ja kun peilaan teosten antamaa kuvaa Bulgarian uskontopolitiikasta tutkimuskirjallisuudesta löytyneisiin tietoihin ja haastattelemieni henkilöiden kertomuksiin. Tutkimuksen perusteella on nähtävissä, että kylmän sodan aikaisissa rautaesiripun maissa ja Neuvostoliitossa harjoitettiin uskontopolitiikkaa, jonka nojalla pyrittiin rajoittamaan kansalaisten uskonnon- ja omantunnon vapautta sekä sananvapautta, jotka kuuluvat länsimaisiin perusoikeuksiin. Tutkimus tuo ilmi, että tällainen yhden ideologian ”totuus”, kuten tämän tutkimuksen kohdalla kommunismi, johti terroriin ja kansalaisten pakottamiseen samaan muottiin rautaesiripun takaisissa maissa. Tutkimuksesta on nähtävissä, että nämä rautaesiripun takaiset maat ja Neuvostoliitto syyllistyivät monenlaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja kristittyjen vainoihin, kun näitä kansalaisten perusoikeuksia rajoitettiin monilla tavoin tai joissakin tapauksissa jopa evättiin kokonaan. Nyt kun arkiston ovet ovat avautuneet Bulgariassa, niin olisi hyvä, jos Benjamin Peevin teos Haralan i Ladin Popovi i ”Slavjanskata religioszna misija” suomennettaisiin, koska Bulgarian uskontotilannetta on tutkittu vähän verrattuna Baltian maihin, Itäiseen Saksaan, Unkariin, Romaniaan, Puolaan tai muihin Euroopan maihin. Teemana voisi olla Bulgarian uskonnollisen elämän tutkiminen kylmän sodan aikana ja sen jälkeen. Bulgariassa on tällä hetkellä myös jonkin verran luterilaisuutta ja vahvan ortodoksikirkon totaalinen yksinvalta on maassa heikentynyt.
-
(2018)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kiellettyjen kirjojen kääntämistä ja sensuuria Neuvostoliitossa ja suomettumisen aikakauden Suomessa. Sensuurikysymyksistä olen kuitenkin ottanut huomioon ainoastaan poliittisista syistä sensuroidut teokset jättäen täten esimerkiksi uskonnon tai seksin varjolla sensuroidut teokset käsittelyn ulkopuolelle. Esimerkkiteoksinani käytän George Orwellin kirjoja Vuonna 1984 ja Eläintenvallankumous Neuvostoliiton osalta. Suomettuneessa Suomessa kielletystä käännöskirjasta työssäni on esimerkkinä Aleksandr Solženitsynin teosta Vankileirien saaristo. Tutkielmani tutkimusmetodina ovat käännösnormit, jotka olen jakanut ennakko- ja toimintanormeihin. Teoreettisena viitekehyksenä toimii yhdistelmä käännöshistoriaa ja kääntämisen sosiologiaa. Neuvostoliitossa useat eri valtion viranomaiset (Glavlit, Tšeka ja Kominolit) pyrkivät toiminnallaan sensuroimaan kirjoja. Näistä huolimatta kielletyiksi luokiteltuja ja muita ulkomaisia teoksia saattoi lukea useaa eri kautta. Sallittuja väyliä olivat eri kirjallisuuslehdet ja kirjastojen erityisosastot, joita olivat oikeutettuja käyttämään ainoastaan tarkoin valitut henkilöt. Lisäksi kielletyt kirjat levisivät tamizdat- ja samizdat-painoksina, eli teoksina, jotka oli joko painettu ulkomailla tai kirjoitettu tai kopioitu käsin ja täten annettu luettavaksi eteenpäin. Neuvostoliiton rikoslainsäädännön nojalla kuitenkin tällaisen painoksen lukemisesta saatettiin tuomita vankeuteen tai karkotukseen. Molemmat Orwellin teokset levisivät Neuvostoliitossa laittomina painoksina, sillä Orwell osallistui osaltaan aikakautensa informaatiosodankäyntiin ja pyrki tietoisesti levittämään teoksiaan Itä-Euroopan valtioiden alueella. Neuvostopolitiikan vaikutus tuntui myös Suomen julkaisupolitiikassa. Vuonna 1974 silloinen valtiojohto ilmaisi Tammen kustantamolle, ettei sen suunnitelma julkaista kiistelty Aleksandr Solženitsynin teos Vankileirien saaristo olisi suotavaa Suomen ulkopolitiikan kannalta, ja näin ollen Tammi päätyikin teoksen poistamaan julkaisuluettelostaan. Vankileirien saaristo oli joutunut neuvostohallinnon silmätikuksi kirjailijan voitettu Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Suomessa teos julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi vuonna 1974 ja suomeksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton hajoamisen ja suomettumisen aikakauden päättymisen jälkeen suomalainen käännös- ja kustannuspolitiikka on voinut toimia vapaasti välittämättä ulkopoliittisista vaatimuksista. Venäjällä sensuuri on nykyisin myös paljon vähäisempää kuin Neuvostoliiton aikaan, vaikka sitä kuitenkin maassa edelleen esiintyy. Esimerkkinä mainittakoon, kuinka Kaunotar ja hirviö -elokuvalle asetettiin 16 vuoden ikäraja yhden elokuvassa esiintyvän homoseksuaalisen hahmon vuoksi.
-
(2018)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kiellettyjen kirjojen kääntämistä ja sensuuria Neuvostoliitossa ja suomettumisen aikakauden Suomessa. Sensuurikysymyksistä olen kuitenkin ottanut huomioon ainoastaan poliittisista syistä sensuroidut teokset jättäen täten esimerkiksi uskonnon tai seksin varjolla sensuroidut teokset käsittelyn ulkopuolelle. Esimerkkiteoksinani käytän George Orwellin kirjoja Vuonna 1984 ja Eläintenvallankumous Neuvostoliiton osalta. Suomettuneessa Suomessa kielletystä käännöskirjasta työssäni on esimerkkinä Aleksandr Solženitsynin teosta Vankileirien saaristo. Tutkielmani tutkimusmetodina ovat käännösnormit, jotka olen jakanut ennakko- ja toimintanormeihin. Teoreettisena viitekehyksenä toimii yhdistelmä käännöshistoriaa ja kääntämisen sosiologiaa. Neuvostoliitossa useat eri valtion viranomaiset (Glavlit, Tšeka ja Kominolit) pyrkivät toiminnallaan sensuroimaan kirjoja. Näistä huolimatta kielletyiksi luokiteltuja ja muita ulkomaisia teoksia saattoi lukea useaa eri kautta. Sallittuja väyliä olivat eri kirjallisuuslehdet ja kirjastojen erityisosastot, joita olivat oikeutettuja käyttämään ainoastaan tarkoin valitut henkilöt. Lisäksi kielletyt kirjat levisivät tamizdat- ja samizdat-painoksina, eli teoksina, jotka oli joko painettu ulkomailla tai kirjoitettu tai kopioitu käsin ja täten annettu luettavaksi eteenpäin. Neuvostoliiton rikoslainsäädännön nojalla kuitenkin tällaisen painoksen lukemisesta saatettiin tuomita vankeuteen tai karkotukseen. Molemmat Orwellin teokset levisivät Neuvostoliitossa laittomina painoksina, sillä Orwell osallistui osaltaan aikakautensa informaatiosodankäyntiin ja pyrki tietoisesti levittämään teoksiaan Itä-Euroopan valtioiden alueella. Neuvostopolitiikan vaikutus tuntui myös Suomen julkaisupolitiikassa. Vuonna 1974 silloinen valtiojohto ilmaisi Tammen kustantamolle, ettei sen suunnitelma julkaista kiistelty Aleksandr Solženitsynin teos Vankileirien saaristo olisi suotavaa Suomen ulkopolitiikan kannalta, ja näin ollen Tammi päätyikin teoksen poistamaan julkaisuluettelostaan. Vankileirien saaristo oli joutunut neuvostohallinnon silmätikuksi kirjailijan voitettu Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Suomessa teos julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi vuonna 1974 ja suomeksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton hajoamisen ja suomettumisen aikakauden päättymisen jälkeen suomalainen käännös- ja kustannuspolitiikka on voinut toimia vapaasti välittämättä ulkopoliittisista vaatimuksista. Venäjällä sensuuri on nykyisin myös paljon vähäisempää kuin Neuvostoliiton aikaan, vaikka sitä kuitenkin maassa edelleen esiintyy. Esimerkkinä mainittakoon, kuinka Kaunotar ja hirviö -elokuvalle asetettiin 16 vuoden ikäraja yhden elokuvassa esiintyvän homoseksuaalisen hahmon vuoksi.
-
(2020)Tutkimukseni aihe ja tutkimuskysymys: Tutkimukseni aiheeseen liittyen, eräässä esimerkinomaisessa 1980-luvun alun historian oppikirjassa kehutaan estottomasti Neuvostoliiton elinoloja: ”vakaa talouskehitys, jota inflaatio ja työttömyys eivät haittaa". ”Talouskasvu on ripeää, elintarvikkeet ja vuokrat halpoja ja koulutus ilmaista…”. Oppikirjasta piirtyy kuva suorastaan ihanneyhteiskunnasta. Oliko tällainen joissakin historian oppikirjoissa annettu kuva historian opetuksesta todellisuutta 1970- ja 1980-luvuilla? Vai oliko kyseessä yhden tai kahden oppikirjasarjan ylilyönneistä, joita opettajat täydensivät totuudenmukaisemmalla opetuksella? Opettivatko opettajat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa samassa sävyssä, kuin ajan historian oppikirjoista voisi päätellä? Miten ”suomettunutta” historian opetus oli tuolloin? Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää oletetun suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutusta peruskoulujen ja lukion historian opetuksessa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Aiheeseen liittyen on tehty pro gradu -tutkimuksia, joiden tuloksia käyn läpi omassa tutkimuksessani, sekä jonkin verran muuta tutkimuskirjallisuutta – tärkeimpinä Ahonen: Historiaton sukupolvi, Helsinki, 1998; sekä Castren, Ahonen, Arola, Elio & Pilli: Historia koulussa, Helsinki, 1992. Tutkimuskysymys pro gradu -tutkielmassani oli: Miten oletettu suomettumiskehitys vaikutti historian opetukseen ja miten se näkyi historian opetuksessa tutkimusaikana, 1970-luvun loppupuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla? Menetelmät: Tutkimukseni oli ennen kaikkea oraalinen tutkimus, puolistrukturoituina haastatteluina. Haastattelin viittä 1970- ja 1980-luvuilla historiaa opettanutta opettajaa. Heidän taustansa ja yhteiskunnalliset ajatuksensa edustivat yhteiskuntaa ja opettajakuntaa kattavasti. Haastattelututkimuksen tukena tein myös oppikirja-analyysia. Tulokset ja johtopäätökset: Haastattelututkimukseni toi esille vastauksia tutkimuskysymykseeni ja paljon mielenkiintoista taustamateriaalia kylmään sotaan ja YYA-Suomeen liittyen. Haastattelut antoivat kattavan kuvan siitä tutkimuskirjallisuudessakin esiintyneestä olettamasta, että niin sanottu suomettumiskehitys ei kovin paljoa vaikuttanut historianopetukseen koko kylmän sodan aikana. Neuvostoliittoa esiteltiin oppikirjoissa myönteiseen sävyyn, mutta esimerkiksi talvisodan tapahtumia ei vääristelty. Leninin kauden hirmutekoja ei kuitenkaan käsitelty opetuksessa; Stalinin kylläkin. Stalinin kauden veriteot, jotka hakevat maailmanhistoriallisesti vertaistaan, muotoiltiin tosin oppikirjoissa osin hyvin ympäripyöreästi – esimerkiksi toteamalla, että ”kollektivisointi maksoi verta” tai ”monet joutuivat vaikeuksiin”. Opettajien vastuulle jäi siis asioiden todellisen laidan ja vainojen mittakaavan kertominen. Suomettumisilmiö vaikutti historian opetukseen, mutta selvästi vähemmän, kuin voisi olettaa. Suomettumisilmiö näkyi toisaalta oppikirjamateriaalin ja oppituntien opetuksen merkittävänä sisällöllisenä erona, toisaalta opettajan suurena vastuuna ja toisaalta suurena varovaisuutena, jota varmasti pääosa historian opettajista myös noudatti – esimerkiksi Baltian maiden karua kohtaloa käsiteltäessä. Opetussuunnitelmiin ei tullut missään vaiheessa kovin radikaaleja yhtäkkisiä muutoksia. Suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutuksen myöhemmin hellittäessä nämäkin tapahtumat vaikuttivat opetussuunnitelmiin vasta hitaasti ja vähitellen. Opettajakunnan suuri valtaosa säilyi varsin kriittisinä ja asioita eri näkökannoilta tarkastelevina.
-
(2019)Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää vuonna 1976 julkaistun Suomettuva Suomi - nimisen teoksen kirjoittamisen syitä ja seurauksia. Tavoitteena on ottaa selville miksi teologian ylioppilas Peter Kankkonen kirjoitti teoksen ja mitä hän tavoitteli teoksen julkaisulla. Tutkimus selvittää myös, miten kirja otettiin vastaan Suomessa sekä muissa maissa, joissa sitä luettiin. Tutkimuksessa käytetään hyväksi laajaa arkistoaineistoa sekä aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Peter Kankkonen julkaisi teoksen Suomettuva Suomi: Raportti rappion politiikasta vuonna 1976. Julkaistessaan teoksensa Kankkonen oli teologian ylioppilas ja opiskeli Åbo Akademissa. Kankkonen oli aktiivinen ylioppilaspoliitikko ja vastusti voimakkaasti presidentti Kekkosen valta-asemaa Suomessa. Kankkonen oli myös mukana Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen toiminnassa sen perustamisesta saakka. Suomettuva Suomi kuvasi tapausesimerkkien kautta sitä, minkä Kankkonen kuvasi suomettumis-prosessiksi Suomessa. Tämä tarkoitti niitä tapauksia, joissa Neuvostoliitto tai suomalaiset poliitikot itse pyrkivät vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan tai muuhun toimintaan Suomessa Neuvostoliiton edun mukaisesti. Teosta ei Suomessa juurikaan huomioitu, vaan se pyrittiin vaientamaan sen epätoivotun sisällön vuoksi. Tämä onnistuikin siihen saakka, kunnes se julkaistiin Ruotsissa vuonna 1979 nimellä Finlandiseringen – ”frivillig” underkastelse. Teos sai Ruotsissa huomattavasti suuremman näkyvyyden ja tämän myötä se huomioitiin muuallakin Euroopassa. Tämä johti osaltaan siihen, että suomettuminen nousi laajaan keskusteluun myös Suomessa vuonna 1980. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat esiin sen todellisuuden, joka Suomessa vallitsi presidentti Kekkosen valtakauden lopulla. Valtion johdon toimintaa ei voinut julkisesti kritisoida, vaan kriittiset äänet vaiennettiin tehokkaasti. Peter Kankkonen nuorena hieman ulkopuolisena toimijana onnistui luomaan tarkan kuvauksen siitä, millainen Suomi oli 1970- luvulla ja miten Neuvostoliiton etu pyrittiin suomalaisessa politiikassa ottamaan huomioon kaikessa.
-
(2019)Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää vuonna 1976 julkaistun Suomettuva Suomi - nimisen teoksen kirjoittamisen syitä ja seurauksia. Tavoitteena on ottaa selville miksi teologian ylioppilas Peter Kankkonen kirjoitti teoksen ja mitä hän tavoitteli teoksen julkaisulla. Tutkimus selvittää myös, miten kirja otettiin vastaan Suomessa sekä muissa maissa, joissa sitä luettiin. Tutkimuksessa käytetään hyväksi laajaa arkistoaineistoa sekä aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Peter Kankkonen julkaisi teoksen Suomettuva Suomi: Raportti rappion politiikasta vuonna 1976. Julkaistessaan teoksensa Kankkonen oli teologian ylioppilas ja opiskeli Åbo Akademissa. Kankkonen oli aktiivinen ylioppilaspoliitikko ja vastusti voimakkaasti presidentti Kekkosen valta-asemaa Suomessa. Kankkonen oli myös mukana Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen toiminnassa sen perustamisesta saakka. Suomettuva Suomi kuvasi tapausesimerkkien kautta sitä, minkä Kankkonen kuvasi suomettumis-prosessiksi Suomessa. Tämä tarkoitti niitä tapauksia, joissa Neuvostoliitto tai suomalaiset poliitikot itse pyrkivät vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan tai muuhun toimintaan Suomessa Neuvostoliiton edun mukaisesti. Teosta ei Suomessa juurikaan huomioitu, vaan se pyrittiin vaientamaan sen epätoivotun sisällön vuoksi. Tämä onnistuikin siihen saakka, kunnes se julkaistiin Ruotsissa vuonna 1979 nimellä Finlandiseringen – ”frivillig” underkastelse. Teos sai Ruotsissa huomattavasti suuremman näkyvyyden ja tämän myötä se huomioitiin muuallakin Euroopassa. Tämä johti osaltaan siihen, että suomettuminen nousi laajaan keskusteluun myös Suomessa vuonna 1980. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat esiin sen todellisuuden, joka Suomessa vallitsi presidentti Kekkosen valtakauden lopulla. Valtion johdon toimintaa ei voinut julkisesti kritisoida, vaan kriittiset äänet vaiennettiin tehokkaasti. Peter Kankkonen nuorena hieman ulkopuolisena toimijana onnistui luomaan tarkan kuvauksen siitä, millainen Suomi oli 1970- luvulla ja miten Neuvostoliiton etu pyrittiin suomalaisessa politiikassa ottamaan huomioon kaikessa.
-
(2018)
-
(2020)Tutkielmani analysoi Porvoon piispa John Vikströmin Unkariin ja Tšekkoslovakiaan vuosina 1975–1976 suuntautuneita matkoja. Tarkastelen työssäni matkojen motiiveja, rakennetta sekä niiden poliittista ja yhteiskunnallista viitekehystä. Hahmotan näiden matkojen perusteella Vikströmin itään suuntautuneen toiminnan kokonaisuutta 1970-luvun puolivälin poliittisissa jännitteissä. Tutkielmani hyödyntää laajaa lähdepohjaa, joka koostuu pääasiassa Kirkkohallituksen Ulkoasianosaston arkistoaineistosta sekä Vikströmin matkaa käsittelevästä sanomalehtiaineistosta. Toteutan kyseisten matkojen historiatapahtumaprosessin kuvauksen tarkastelemalla sisältöanalyyttisesti kyseistä materiaalia. Lisäksi hahmotan Vikströmin toiminnan historiallista ilmenemistä suhteessa ajan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin virtauksiin aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Vikströmin matkojen taustalla oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon kansainvälistymiskehitys sekä Suomen poliittinen asema idän ja lännen välisenä liittoutumattomana valtiona. Liittoutumattomuus ja Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus vaikuttivat Suomen kirkon mahdollisuuteen toimia rautaesiripun kummallakin puolella. Tutkielmani osoittaa, että Vikström omaksui tutkimusajankohtana Suomen virallisen ulkopolitiikan linjan. Piispa vältti puuttumista sosialististen valtioiden uskontovapaustilanteeseen sekä tuomasta julkisuudessa esiin itä-Euroopan kirkkojen ja niiden jäsenten kohtaamaa sortoa ja ihmisoikeusloukkauksia. Itsesensuurin käytäntö oli tutkimusajankohtana yleinen koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylätasolla. Valtion ulkopoliittisten intressien myötäily perustui kirkon pyrkimykseen turvata Suomen itsemääräämisoikeus, joka itänaapurin kannalta koettiin uhkaksi. Neuvostoliiton kansandemokraattista järjestelmää pidettiin vahingollisena uskonnonvapauden toteutumiselle, minkä takia Suomen itsenäisyyden säilyttäminen oli myös Suomen kirkon etu.
-
(2020)Tutkielmani analysoi Porvoon piispa John Vikströmin Unkariin ja Tšekkoslovakiaan vuosina 1975–1976 suuntautuneita matkoja. Tarkastelen työssäni matkojen motiiveja, rakennetta sekä niiden poliittista ja yhteiskunnallista viitekehystä. Hahmotan näiden matkojen perusteella Vikströmin itään suuntautuneen toiminnan kokonaisuutta 1970-luvun puolivälin poliittisissa jännitteissä. Tutkielmani hyödyntää laajaa lähdepohjaa, joka koostuu pääasiassa Kirkkohallituksen Ulkoasianosaston arkistoaineistosta sekä Vikströmin matkaa käsittelevästä sanomalehtiaineistosta. Toteutan kyseisten matkojen historiatapahtumaprosessin kuvauksen tarkastelemalla sisältöanalyyttisesti kyseistä materiaalia. Lisäksi hahmotan Vikströmin toiminnan historiallista ilmenemistä suhteessa ajan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin virtauksiin aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Vikströmin matkojen taustalla oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon kansainvälistymiskehitys sekä Suomen poliittinen asema idän ja lännen välisenä liittoutumattomana valtiona. Liittoutumattomuus ja Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus vaikuttivat Suomen kirkon mahdollisuuteen toimia rautaesiripun kummallakin puolella. Tutkielmani osoittaa, että Vikström omaksui tutkimusajankohtana Suomen virallisen ulkopolitiikan linjan. Piispa vältti puuttumista sosialististen valtioiden uskontovapaustilanteeseen sekä tuomasta julkisuudessa esiin itä-Euroopan kirkkojen ja niiden jäsenten kohtaamaa sortoa ja ihmisoikeusloukkauksia. Itsesensuurin käytäntö oli tutkimusajankohtana yleinen koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylätasolla. Valtion ulkopoliittisten intressien myötäily perustui kirkon pyrkimykseen turvata Suomen itsemääräämisoikeus, joka itänaapurin kannalta koettiin uhkaksi. Neuvostoliiton kansandemokraattista järjestelmää pidettiin vahingollisena uskonnonvapauden toteutumiselle, minkä takia Suomen itsenäisyyden säilyttäminen oli myös Suomen kirkon etu.
Now showing items 1-11 of 11