Browsing by Subject "syntaksi"

Tutkielman aiheena on abessiivinominien käyttöfunktiot nykykielessä. Työssä selvitetään abessiivinominien syntaksia, morfosyntaksia, merkitysryhmiä sekä funktioita kontekstissa. Lisäksi tehdään huomioita abessiivisijaisen nominin ja ilman + partitiivi -rakenteen käytön samankaltaisuuksista ja eroista. Työssä tarkastellaan myös abessiivinominien kiteytymistä. Työllä pyritään vastaamaan kysymykseen, miten abessiivisijaisia nomineja käytetään erilaisissa konteksteissa 2010-luvulla. Aineisto koostuu ylilauta.org-internetkeskustelusivuston kirjoituksissa käytetyistä abessiivisijaisista nomineista. Ylilauta-keskustelusivuston aineisto on kerätty vuosilta 2012–2014, ja se on morfologisesti koodattu Kielipankin Korp-konkordanssihakuohjelmaan. Hakuohjelmaa käyttäen tarkasteluun on otettu sattumanvaraisessa järjestyksessä 2 000 hakua vastaavaa tulosta, joista virhekoodausten poistamisen jälkeen työn aineistoksi jää 679 abessiivisijaista nominia. Lisäksi työssä tarkastellaan joitain ilman + partitiivi -muotoja, jotka on kerätty Korpin koko Ylilauta-aineistosta. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä on kognitiivinen kielentutkimus ja kieliopillistuminen. Aineistoa analysoidaan kvalitatiivisin menetelmin ja metodina käytetään kieli-intuition eksplikointia. Työssä osoitetaan, että abessiivinominit ovat useammin lauseessa vapaina määritteinä tavan adverbiaaleina. Ne voidaan poistaa lauseesta ilman, että lauseen ydinmerkitys muuttuu. Tällaisia abessiivinomineja ovat muun muassa huoletta ja poikkeuksetta. Abessiivinominit ovat lauseessa välttämättömiä täydennyksiä silloin, kun ne esiintyvät jäädä- ja jättää-verbien sekä joidenkin verbikantaisten substantiivijohdosten kanssa (perusteetta suosittelu). Selvästi välttämätön täydennys abessiivinomini on myös kieltolauseessa (en voi varauksetta suositella). Lisäksi tutkimus osoittaa, että abessiivinomini muodostetaan substantiivista. Abessiiviadjektiivi ja abessiivipronomini esiintyvät vain abessiivisubstantiivin määritteinä. Aineistossa ei esiinny yhtään abessiivinumeraalia. Työ osoittaa, että abessiivisijaisten nominien merkitys yleisellä tasolla on jonkinlaisen tavan tai tuloksen kuvaus. Abessiivinominin vartalosanana on yleensä abstrakti nomini. Työssä esitellään kuusi toisistaan selvästi erottuvaa merkitysryhmää abstrakteille abessiivinomineille. Merkitysryhmittely tarjoaa yhden mahdollisen tavan hahmottaa abessiivinominien merkityksiä yksityiskohtaisemmin. Työssä esitellyt merkitysryhmät ovat tunnesana-abessiivit, syyabessiivit, korvaukseen viittaavat abessiivit, sujuvuusabessiivit, selviytymisabessiivit sekä vahvikeabessiivit. Merkitysryhmät voivat olla myös limittäisiä tai liukuvia. Tutkimuksesta selviää, että joidenkin abessiivinominien merkitykset ovat osin abstraktistuneet niin, ettei abessiivisijainen nomini enää varsinaisesti viittaa kantasanan tarkoitteen puutteeseen. Esimerkiksi surutta ja armotta kuvaavat tekemisen tapaa, eivätkä ne viittaa surun tunteen tai armon tunteen puutteeseen. Lisäksi työ osoittaa, etteivät abessiivinomini ja ilman + partitiivi -rakenne aina vastaa merkitykseltään toisiaan. Konteksti vaikuttaa abessiivinomin käyttöön ja merkitykseen. Abessiivinomineja käytetään tekstissä muun muassa tyyli- ja argumentaatiokeinoina.

Pro gradu –tutkielmani tavoite on analysoida suomen- ja ruotsinkielisten espanjanopiskelijoiden osaamistasoa sekä niin kutsutun välikielen rakennemuotoja espanjan se-pronominikliitin ilmaisussa. Tavoite on myös tarkastella sitä, vaikuttaako opiskelijan äidinkielen ja kohdekielen raken teiden syntaktinen yhteneväisyys osaamistasoon ja välikieleen. Tutkielmani pohjaa Gómez Torregon (2005), Castañeda Castron ja Melguizo Morenon (2006), Bosquen ja Gutiérrez-Rexachin (2009), Sánchez Lópezin (2016), sekä RAEn (2009) kieliopillisiin määritelmiin se-pronominikliitistä. Espanjan kieliopin lisäksi vertaan espanjan, suomen ja ruotsin eroja ja yhteneväisyyksiä suorien ja epäsuorien objektipronominirakenteiden, refleksiivija resiprookkirakenteiden, sekä passiivi- ja impersonaalirakenteiden välillä. Tutkimusaineistoni koostuu 54 suomen- tai ruotsinkielisen espanjanopiskelijan tätä tutkielmaa varten koostettujen tehtävien vastauksista. Opiskelijat olivat joko kandidaatti- tai maisteritason espanjan tutkinto-opiskelijoita, tai vastaavasti Helsingin yliopiston kielikeskuksen espanjan jatkotason kurssin opiskelijoita. Olen käyttänyt sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista menetelmää analysoidessani tutkittavien rakenteiden määrää ja laatua informanttieni vastauksissa, ja lisäksi olen peilannut tuloksia informanttien antamiin taustatietoihin heidän aikaisemmasta osaamisestaan ja kokemuksistaan espanjan kielessä. Tutkimustulosten perusteella espanjan yliopisto-opiskelijat ja jatkotason opiskelijat hallitsevat se-pronominikliitin rakenteet verrattain hyvin, sillä suurin osa tehtävien vastauksista sekä käännöksistä oli oikeakielisiä. Kieliryhmien välillä ei myöskään havaittu merkittävää eroa. Yksittäisistä rakenteista erityisesti sellaiset, joissa esiintyi verbi, jolla on sekä pronominaalinen että ei-pronominaalinen muoto, osoittautuivat toisia vaikeammiksi molemmille kieliryhmille, ja tämä heijastui myös heidän välikieleensä. Niin ikään havaitsin, että joissain tapauksissa erityisesti ruotsin vastaavien rakenteiden tai sanamuotojen vaikutus saattoi näkyä informanttien vastauksissa. Tämä äidinkielen vaikutus oli havaittavissa ennen kaikkea sellaisilla informanteilla, jotka olivat opiskelleet espanjaa vasta verrattain vähän aikaa, kun taas vaikutus näyttäisi olevan vähäisempää edistyneemmillä oppijoilla. Yleisesti äidinkielen ja kohdekielen syntaktinen yhteneväisyys näyttäisi hyödyttävän vieraan kielen oppijaa, vaikka vaikutus voikin olla vähäinen, kun taas kielten rakenteellinen eroavaisuus saattaa hankaloittaa sitä. Muista tekijöistä äidinkielen lisäksi vahvin näyttäisi olevan toistuva kielen käyttö ja sille altistuminen. Vaikka yliopisto- ja jatkotason opiskelijoille espanjan se-pronominikliittirakenteet eivät vaikuta aiheuttavan suurempia haasteita, alemmilla koulutustasoilla ongelmia saattaa esiintyä enemmän, sillä kyseiset rakenteet eroavat toisistaan syntaktisesti paljonkin eri kielissä. Näin ollen kieltenopetuksessa voisi olla hyvä kiinnittää enemmän huomiota juuri äidinkielen ja kohdekielen yhteneväisyyksiin ja eroavaisuuksiin, sekä sellaisiin rakenteisiin, joiden merkitys muuttuu riippuen siitä, käytetäänkö sen kanssa se-pronominikliittiä vai ei.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten Kiinan kieltä opiskelevien yliopisto-opiskelijoiden kielivirheitä heidän kiinan kirjoitelmissaan. Tässä tutkielmassa Kiinan kielellä viitataan Kiinan kansantasavallan viralliseen kieleen, sen puhuttuun standardimuotoon ja yksinkertaistettuja merkkejä käyttävään kirjoitusjärjestelmään. Kiinan kielen kirjoitusjärjestelmä on opiskelijoille erityisen haastava erityispiirteidensä takia ja siksi lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen kiinaksi kestää kauemmin kuin vastaavien taitojen saavuttaminen Suomessa yleisimmin opiskelluissa indoeurooppalaisissa kielissä. Kiinan lukemisen ja kirjoittamisen tukemiseksi on kehitetty Pinyin -tarkekirjoitusjärjestelmä, joka helpottaa Kiinan kielen tuottamista ja ymmärtämistä. Varsinaisen lukutaidon saavuttamiseksi on kuitenkin opeteltava tunnistamaan tuhansia kirjoitusmerkkejä ja niiden eri yhdistelmiä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää millaiset virheet ovat tyypillisiä suomea äidinkielenään puhuville opiskelijoille ja mitkä Kiinan kielen ominaisuudet ja rakenteet ovat heille erityisen haasteellisia. Tutkielma pohtii syitä korpuksessa esiintyvien virheiden taustalla niiden esiintymisympäristön, ortografian ja välikielen kautta. Suomea äidinkielenä puhuvien Kiinan kielen opiskelijoiden Kiinan kielen oppimisesta ei vielä tiedetä paljoa ja tämän tutkielman tarkoitus on kartoittaa niitä kiinan kieliopin ja sanaston solmukohtia, joiden kanssa opiskelijat erityisesti joutuvat ponnistelemaan. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään virheanalyysin ja välikielen teorioita ja tutkitaan kielenoppijan ja tämän virheiden välistä suhdetta. Tutkielmassa on sovellettu Selinkerin (1972) ja Corderin (1966) luomaa virheanalyysin viitekehystä Kiinan kielen kontekstissa. Tutkimuksessa tarkastellaan kielitaidon kahta eri osa-aluetta, sanastoa ja syntaksia, sekä niissä esiintyviä virheitä. Leksikon analyysin pohjana on käytetty Nationin ja Hunstonin (2013) mallia. Syntaksin analyysiin tukea on haettu Corderin viitekehyksestä ja Lun (1994) mallista Kiinan kielen syntaksivirheiden analysointiin. Tutkimuksen aineistona käytettiin pääosin ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kotitehtävinä kirjoittamia esseitä ja lyhyitä käännöstehtäviä. Osa opiskelijoista oli Kiinan kielen pääaineopiskelijoita ja tutkimukseen osallistui yhteensä 14 opiskelijaa. Osalla opiskelijoista oli jo aikaisempia kiinanopintoja, kun taas osalla ei ollut Kiinan kielestä juuri mitään aikaisempaa kokemusta. Opiskelijat olivat eri ikäisiä ja osasivat eri kieliä. Osalla opiskelijoista oli kotikielenään suomen lisäksi vielä jokin toinenkin tai kolmas kieli. Tutkimuksen aineistona käytettiin 28 opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä ja samaa määrää lyhyitä käännöstehtäviä. Aineisto kerättiin keväällä 2019. Opiskelijoiden tekstit olivat pituudeltaan noin 200-320 merkkiä ja suurin osa opiskelijoista kirjoitti samoista aiheista. Osa teksteistä oli käsinkirjoitettuja, kun taas osa oli kirjoitettu tietokoneella. Opiskelijoiden virheet laskettiin ja analysoitiin niiden kieliopillisten ominaisuuksien mukaan. Luokittelun perusteena käytettiin erilaisia jaotteluja, eikä kirjoitus- ja lyöntivirheitä laskettu mukaan. Tutkimuksessa selviää, että suomea puhuvat opiskelijat kamppailevat melko lailla samojen rakenteiden kanssa kuin muitakin kieliä äidinkielinään puhuvat kiinanopiskelijat. Erityisen vaikeita ovat rakenteet, jotka ovat uniikkeja Kiinan kielelle tai rakenteet, joita ei varsinaisesti löydy suomenkielessä. Selvästi suomenkielestä johtuvaa kielivaihtoa löytyi aineistosta vähän, mutta koska Kiinaa opiskellaan Suomessa pitkälti englannin kielen kautta, esiin tuli joitakin mitä luultavimmin englanninkielestä siirtyneitä yksityiskohtia. Opiskelijat tekivät joitakin varsinaisia leksikkovirheitä. Opiskelijat tekivät huomattavasti enemmän syntaksiin kuin sanastoon liittyviä virheitä. Virheitä oli kokonaisuudessaan niukalti, mutta niiden perusteella saattoi tehdä johtopäätökisä opiskelijoiden virheiden laadusta ja syistä. Tutkielma antaa viitteitä suomea puhuvien kiinanopiskelijoiden tyypillisimmistä virheistä ja välikielestä, sekä käyttökelpoisen pohjan ja hyödyllistä tietoa jatkotutkimuksen, opetuksen ja oppikirjamateriaalien kehittämisen käyttöön.

Tämä tutkielma käsittelee englantia vieraana kielenä puhuvien kahta kielitaidon osa-aluetta, sanastoa ja syntaksia ja niissä esiintyviä virheitä. Tutkielmassa verrataan kolmen eri lukiolaisryhmän leksikaalisia ja syntaktisia virheitä. Tarkoitus on selvittää, millaisia eroja opiskelijoiden teksteissä on kansallisella lukiolinjalla verrattuna kansainväliseen IB-linjaan. International Baccalaureate (IB) -ohjelma on kansainvälinen koulutusohjelma, jolla on oma opetussuunnitelma. Suomessa se kestää kolme vuotta, kuten kansallinen ohjelmakin, ja antaa samanlaisen jatko-opintokelpoisuuden. Opetus linjalla on kokonaan englanniksi lukuun ottamatta äidinkielen opetusta. Tutkimuksen aineistona on 39 opiskelijoiden kirjoittamaa tekstiä. Kaikki tutkittavat oppijat ovat lukio-opiskelijoita, jotka opiskelivat tutkimushetkellä samassa lukiossa pääkaupunkiseudulla joko kansallisella tai IB-linjalla. Heistä 20 opiskeli kansallisella puolella ja 19 IB-linjalla. Tutkittavat olivat toisen asteen ensimmäisellä tai toisella vuosikurssilla. Kyseessä on tapaustutkimus. Aineisto kerättiin syksyllä 2014. Tutkimusmetodina käytetään virheanalyysiä, ja virheiden luokittelun perusteena sovelletaan erilaisia jaotteluja. Opiskelijat ovat kirjoittaneet noin 250–500 sanan pituisia tekstejä. Analyysiosassa jokainen leksikaalisen tai syntaktisen virheen alaluokka käsitellään erikseen. Jokaista alaluokkaa verrataan myös tutkittavien kolmen ryhmän välillä, jotta nähdään, minkälaisia eroja eri ryhmien välillä on. Lopuksi opiskelijoiden taustoja verrataan toisiinsa sekä virheiden määriin, jotta voidaan selvittää, onko jollain taustatekijällä merkitystä virheiden määrässä. Tutkimuksessa selviää, että IB-linjan opiskelijat tekevät vähemmän virheitä kuin kansallisen linjan opiskelijat. Virheiden määrä näyttää laskevan mitä kauemmin opiskelijat opiskelevat englanniksi, vaikka on otettava huomioon myös se, että IB-linjan opiskelijat ovat käyneet läpi pääsykokeen, joten on mahdollista, että heidän lähtötasonsa englannissa on myös ollut parempi. Tässä tutkimuksessa opiskelijat tekivät eniten leksikaalisia virheitä ja seuraavaksi eniten virheitä prepositiorakenteissa. Tulokset ovat yhteneväisiä aikaisempien tutkimusten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että suurin virheiden määrään vaikuttava taustatekijä on opiskelijan englanniksi opiskelema aika. Muilla taustatekijöillä ei vaikuttanut olevan selvää merkitystä. IB-linjan opiskelijoiden kielitaitoa on tutkittu hyvin vähän, ja lisätutkimuksia kaivattaisiin sekä IB-linjan vaikutuksesta opiskelijoiden kielitaitoon että sen kehittymisestä ja kehittymisen vertailuista niin kansallisella kuin IB-linjallakin.

Vertailen tutkielmassani fiktiivisiin henkilöhahmoihin viittaavia subjekteja Maylis de Kerangalin romaanissa Réparer les vivants ja sen suomennoksessa Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Teoksen ovat suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Ranskankielisessä teoksessa on käytetty paljon pitkiä virkkeitä, joiden sisältämien lauseiden subjektit muodostavat henkilöhahmoihin viittaavia referentiaalisia ketjuja. Tutkin näihin hahmoihin viittaavissa subjekteissa käytettyjen viittauskeinojen eroja lähtötekstin ja suomennoksen välillä ja selvitän, millaisissa konteksteissa muutoksia on tehty. Tutkin myös, miten nämä muutokset voivat vaikuttaa korrelaattina toimivien henkilöhahmojen identiteetin rakentumiseen. Lähestyn tutkimuskysymystä syntaksin, tekstilingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista. Luokittelen hahmoihin viittaavat subjektit Hallidayn ja Hasanin koheesiokeinojen jaottelumallin pohjalta laatimani luokittelun mukaan anaforisiin pronomineihin, ellipsiin ja leksikaalisia sidoskeinoja edustaviin subjekteihin. Käyn lähtötekstin ja käännöksen välisiä eroja läpi esimerkkien kautta kartoittaen niitä ympäristöjä, joissa muutoksia on tehty ja arvioin näiden muutosten vaikutusta tekstin ja hahmojen tulkintaan. Analyysin perusteella suomennos pyrkii noudattamaan lähtötekstin viittauskeinoja mahdollisimman tarkasti. Muutoksia esiintyy eniten sellaisissa kohdissa, joissa joko kielten rakenteelliset erot, viittaussuhteiden yksiselitteisyys tai tekstin sujuvuus ja hyväksyttävyys sitä edellyttävät. Osa tutkitun suomennoksen viittauskeinojen muutoksista aiheuttaa kuitenkin tulkintaeroja. Ranskankielinen lähtöteksti käyttää sidoskeinoista eniten anaforista pronominia, kun taas suomennoksessa on suosittu eniten ellipsiä. Variaatiota löytyykin enimmäkseen juuri anaforisten pronominien ja ellipsien välillä. Leksikaaliset sidoskeinot on suomennoksessa sen sijaan hyvin pitkälti säilytetty. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että mitä enemmän ja tarkempaa informaatiota subjekti antaa tarkoitteestaan, sitä epätodennäköisemmin sen viittauskeinoon tehdään muutoksia.

Tutkielman aineisto on kerätty viidestä eri tekstilähteestä: kahdesta kielennäytekokoelmasta (Kettunen – Posti 1932, Mägiste 1959), yhdestä satukokoelmasta (Ariste 1962) ja kahdesta Heinsoon kielenelvytysmateriaalista (2015, 2016). Kustakin osa-aineistosta on kerätty vähintään 116 esimerkkikatkelman aineisto, mikä tekee vähintään 580 erilaista lause-esimerkkiä. Identtiset tapaukset huomioiden esi-merkkejä on kerätty yhteensä 601 kappaletta. Tutkielman teorialuku jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa tehdään katsaus vatjasta teh-tyyn syntaksintutkimukseen ja -kuvauksiin. Toisessa osassa käsitellään kopulalausetyyppejä kielitypo-logisesta näkökulmasta Thomas E. Paynen (1997) luokittelutavan mukaan. Kolmannessa osassa kuva-taan suomen lausetyyppejä Ison suomen kieliopin (2004) käsittelytavan mukaan. Neljännessä osassa taas tarkastellaan viron lausetyyppejä toisaalta Mati Ereltin ja Helle Metslangin (2006) artikkelin, toi-saalta Eesti keele süntaks -käsikirjassa mukaan. Aineiston perusteella todetaan, etteivät vatjan kopulalliset lausetyypit poikkea suuresti viron ja suomen vastaavien lausetyyppien rakenteista. Vatjassa kopulan käytön mahdollistavia lausetyyppejä ovat predikatiivilause, lokaatiolause, eksistentiaalilause, omistuslause, tilalause, kvanttorilause, tuloslause sekä genetiivialkuinen lause. Ainoastaan tuloslauseen kopulallinen käyttö on mahdotonta virossa ja suomessa, mutta mahdollista vatjassa. Havaitaan, että vaikka kopulattomia lauseita esiintyy sekä murreaineistossa että uuskirjakielessä, ovat kopulalliset lauseet selvästi enemmistönä.

Background and aims. The most common and persistent symptom of aphasia is word retrieval deficit, anomia. There is evidence of selective verb retrieval problems amongst non-fluent aphasic speakers. Training verbs in sentence context increases verb naming accuracy in naming tests and enhances verb usage and the use of well-formed syntactic structures in connected speech. Especially intensive interventions in which training takes place in communicative contexts may be beneficial. The aim of this study was to investigate whether a sentence-level verb intervention affects verb naming and the structures and vocabulary of the connected speech of Finnish non-fluent aphasic speakers. Methods. Two speakers with chronic Broca's aphasia participated in this study. Markku, a 35-year-old man, and Annikki, a 72-year-old woman, had both become aphasic due to a single stroke in the left hemisphere. The intervention programme lasted 6–7 weeks and consisted of 15 training sessions of 90 minutes (a total of 22,5 hours). In six different speech production tasks the participants were trained to place obligatory and optional sentence elements around a verb. The target was to promote verb usage in narratives. The effects of the intervention were evaluated by examining verb naming accuracy and speed in a naming test, by calculating the mean length of utterances and the proportion of empty speech in connected speech, and analysing the syntax and the vocabulary of narratives. Results. Markku’s aphasia quotient (WAB) increased by 20 points after the intervention as his speech became more fluent and informative. There were no changes in Annikki’s aphasia quotient. The intervention had no effect on verb naming in a verb naming test. Both participants produced longer narratives after the intervention, but at the same time the proportion of empty speech increased in Annikki's speech. The mean lengths of utterances didn't change after the intervention. The proportion of utterances including a finite verb increased slightly in Markku's narratives. Simultaneously, the proportion of clauses with an incomplete verb phrase or no verb phrase decreased slightly. The intervention had no effect on syntactic structures in Annikki's case. The number of different verbs increased in both participants' picture description narratives, although the change was much smaller in Annikki's case. There was some evidence in Markku's case that the intervention had a small effect on the vocabulary of personal narratives and descriptions of event sequences. Discussion. The results of this study provide preliminary support for the usefulness of sentence-level verb interventions in aphasia rehabilitation in Finland. The results indicate that this intervention can have a positive effect on the number of different verbs and the number of finite verbs used in non-fluent narratives. However, the response to the intervention seems to be highly individual. The next step would be to examine the efficacy of the intervention method in a larger scale study. The intervention could be modified by increasing the intensity of training and increasing the amount of training without picture support. The intervention method is applicable in the clinical world. In addition, an aphasic speaker and their significant other can train at home using the intervention tasks, so that possible intervention results could be better maintained after the intervention is withdrawn.

In Finland there does not exists any assessment tool based on parent ratings which can be used to assess 2;6–4;0-year-old children’s language ability. The LEINIKKI method is under development to fill this gap. Before a new assessment method can be applied research has to exist about its reliability and validity to support conclusions made by the assessment method. The aim of this study was to gain information about the LEINIKKI method’s subscales that assess morphology and syntax skills when assessing preschool aged children. Reliability and validity were examined by internal consistency and concurrent validity, respectively. This study used data from the LEINIKKI research project. The sample included 60 healthy, monolingual Finnish-speaking children aged between 2 years 7 months and 4 years 1 month. In addition to parent report instrument (LEINIKKI) children’s language skills were assessed by examiner-administered tests (the Finnish Morphology test, the Finnish version of the Reynell Developmental Language Scales III). Internal consistency of the LEINIKKI method’s subscales that assess morphology and syntax skills was measured by the coefficient alpha and by examining the distribution of the answers. Concurrent validity was assessed by comparing the results from the LEINIKKI method and the examiner-administered tests by using correlation coefficients. Internal consistency of the LEINIKKI method’s subscales that assess morphology and syntax skills was high, although some items were very easy. Statistically significant correlations were found between the LEINIKKI method and the examiner-administered tests. The connections were moderately strong and positive. Thus, preliminary evidence of concurrent validity was achieved. Results indicate that the LEINIKKI method’s “Inflected forms and grammatical structures” subscale functions better with children under 3 years 6 months and “Language complexity” subscale functions better with children older than 3 years 6 months. Using the Mean Length of Three Longest Utterances (M3L value) in this population seems promising if the instructions can be modified so that parents understand them more consistently. This thesis focuses only on LEINIKKI method’s subscales that assess morphology and syntax skills. Results about the whole assessment tool’s usability and validity will be gotten after the normative study of the LEINIKKI method is ready.

了 le on mandariinikiinan kieliopin keskeisimpiin käsitteisiin lukeutuva monimerkityksinen, usein käytetty ja vahvasti kontekstisidonnainen partikkeli, jolle ei ole vastinetta länsimaisissa kielissä. Aiheesta ei ole kirjoitettu aiemmin suomeksi kielitieteen näkökulmasta. Tätä aukkoa paikattiin selvittämällä narratiivisen kirjallisuuskatsauksen avulla, mitkä ovat le-partikkelin kieliopilliset funktiot kiinan- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden mukaan. Tuloksia voidaan hyödyntää sekä kieltenopetuksessa että jatkotutkimuksessa. Aineiston näkemykset ovat hyvin monimuotoisia, osittain keskenään ristiriitaisia ja toisaalta eri näkökulmista partikkelia tarkastelevia. Yksimielisyyttä esiintyi lähinnä siitä, että ilmaisut saavat erilaisia merkityksiä le-partikkelin sijaitessa lauseen eri osissa. Lisäksi valtaosassa aineistoa merkityksen tulkinta nähtiin vahvasti kontekstisidonnaisena. Le ilmaisee pääasiassa ajallisia suhteita ja evaluoivia kielenpiirteitä (modaalisuus, miratiivisuus ja affektiivinen asennoituminen) sekä toimii suullisen vuorovaikutuksen koordinoinnin keinona – mutta myös muunlaisia funktioita tunnistettiin. Keskeisistä funktioista oli vähiten erimielisyyttä ajallisista suhteista: yleisimmän näkemyksen mukaan le ilmaisee lähinnä perfektiivistä (mutta melko usein myös imperfektiivistä) aspektia, joskin tästä ja perfektiivisyyden määritelmästä oli erilaisia näkemyksiä. Lisäksi osassa aineistoa le mainittiin myös perfektin tunnuksena. Aineisto jättää osittain epäselväksi, millaista modaliteettia tai asennoitumista le viestii, mutta tulkinnan nähtiin riippuvan pitkälti kontekstista, ja partikkelilla havaittiin myös modaliteetin intensiteettiä säätelevä rooli. Suullisessa vuorovaikutuksessa le toimii muun muassa puheenvuoron vaihdon vihjeenä. Partikkelin käytössä osoitettiin olevan yksilöllisiä eroja, jotka johtuvat sekä alitajuisista että tietoisista tulkintaeroista ilmaisujen rajattuuden suhteen ja sen käytöstä esimerkiksi kirjallisen ilmaisun tyylikeinona. Partikkelin käytön omaksumisesta tekee haastavaa se, ettei ole mitään tiettyä kontekstia, jossa sitä olisi välttämätöntä käyttää, vaan usein esimerkiksi tiettyjä ajallisia suhteita tai affektiivista suhtautumista voidaan ilmaista muillakin tavoilla. Kirjallisuuskatsaus osoitti, ettei le-partikkelin funktioista tai siitä, mihin kielellisiin kategorioihin se liittyy vallitse likimainkaan yksimielisyyttä. Lisäksi osaa aineistosta rajoitti keskittyminen lausetason analyysiin ja kirjalliseen ilmaisuun. Näistä syistä on tarvetta monipuoliselle jatkotutkimukselle, jossa huomioidaan niin syntaksi, semantiikka, pragmatiikka, kognitio kuin fonologiakin ja tarkastellaan sekä suullista että kirjallista viestintää. Analyysissa ei tule pitäytyä liialti länsimaisten kielten rakenteiden mukaisissa kategorioissa, vaan etenkin julkilausumattoman kielellisen ja ei-kielellisen kontekstin merkitys kiinassa on huomioitava selvemmin.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.