Browsing by Subject "syyttäjä"

Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.

Tutkielma käsittelee syyttäjän muutoksenhakua aina käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon erityisesti objektiivisuusperiaatteen ja rikosvastuun toteuttamisen näkökulmasta empiirisesti tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään selvittämään 1) onko Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistus johtanut siihen, että syyttäjäalueiden menettelytavat ovat valtakunnallisesti yhdenmukaiset, 2) kokevatko syyttäjät toteuttavansa objektiivisuusperiaatetta osana muutoksenhakua, 3) kokevatko syyttäjät toteuttavansa rikosvastuuta osana muutoksenhakua, 4) mitkä seikat käräjäoikeuden tuomiossa vaikuttavat syyttäjästä lähtöisin olevaan muutoksenhakuun sekä 5) miten syyttäjät kokevat valitusprosessin käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon saakka. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko syyttäjien vastauksissa havaittavissa alueellisia tai kokemusvuosiin perustuvia eroja. Tutkielmassa käytetään lainopillisen menetelmän lisäksi empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiiristä osiota varten syyttäjille lähetettiin marraskuussa 2021 kysely, johon saatiin vastaus 75 syyttäjältä. Tämän lisäksi viittä aluesyyttäjää haastateltiin. Tutkielman alussa käsitellään syyttäjän työtä ja velvollisuuksia sekä muutoksenhaun lähtökohtia erityisesti rikosprosessin ja muutoksenhaun tehtävien osalta. Muutoksenhakua ohjaavia oikeusperiaatteita koskevassa kappaleessa syvennytään objektiivisuusperiaatteeseen ja rikosvastuun toteuttamiseen hyödyntäen syyttäjien haastatteluita. Kyselytutkimuksen tulokset käydään läpi syyttäjien kokemuksia muutoksenhakuprosessissa koskevassa kappaleessa. Vaikka muutoksenhakuprosessissa on ongelmakohtia, tutkielman tulokset vahvistavat luottamusta siihen, että syyttäjät pystyvät toteuttamaan rikosvastuuta erityisesti muutoksenhaun osalta, mutta myös kokonaisuutena objektiivisuusperiaatetta noudattaen, samoin kuin siihen, että syyttäjät kokevat onnistuvansa näissä tehtävissään. Vaikka syyttäjien työtilanne on kuormittava ja objektiivisuusperiaatteen sekä rikosvastuun toteuttamisessa on haasteensa, on ilo huomata, ettei tutkimus ole herättänyt huolta syyttäjien työn laadusta, eikä heidän toiminnastaan rikosvastuun toteuttajina.

Tutkielma käsittelee syyttäjän rikosasioissa esitettävää seuraamuskannanottoa erityisesti empiirisesti tarkasteltuna. Päätarkoituksena on selvittää, onko syyttäjällä velvollisuutta ottaa kantaa seuraamukseen sekä missä vaiheessa ja missä laajuudessa tämän tulisi tapahtua. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia vaikutuksia seuraamuskannanotolla on rangaistuksen mittaamiseen ja tuomion lopputulokseen sekä, mitä merkitystä seuraamuskannanotolla on rikosasian vastaajan oikeusturvan kannalta. Alussa esitellään seuraamuskannanoton taustalla vaikuttavaa lainsäädäntöä sekä oikeusperiaatteita ja lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa käytännössä. Tutkielmassa käytetään lainopillista ja empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiirinen tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena syyttäjille ja tuomareille vuoden 2020 marras-joulukuun aikana. Kyselytutkimukseen vastasi 72 syyttäjää ja 85 tuomaria. Seuraamuskannanoton tulee olla syyttäjän objektiivinen käsitys seuraamuksesta. ROL 5:3.1:n 5 kohdan perusteella syyttäjän on haastehakemuksessa ilmoitettava rangaistus- ja menettämisvaatimus sekä muut vaatimukset ja lainkohdat, joihin ne perustuvat. Lainkohtaa onkin laajentavasti tulkittu niin, että syyttäjän tulee esittää seuraamuskannanotto jo haastehakemuksella. Kannanoton esittäminen on tärkeää muun muassa sen takia, että epäillyllä on mahdollisuus valmistautua käsittelyyn. Tutkielmassa käsitellään, minkälaisen kannanoton esittäminen on käytännössä riittävä epäillyn oikeusturvan takaamiseksi. Lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa kyselytutkimuksen tuottamien tulosten valossa. Huomiota kiinnitetään muun muassa seuraamuskannanottojen esiintymiseen ja tarkkuuteen, kannanottojen vaikutuksiin niin epäillyn oikeusturvan kuin rangaistuksen mittaamisen kannalta, sekä tuomion ja seuraamuskannanoton suhteeseen. Lisäksi selvitetään syyttäjien ja tuomareiden yleistä suhtautumista seuraamuskannanottoihin sekä kyselytutkimuksessa esiin nousseita mahdollisia kehitystarpeita ja -toiveita.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin integraatiokehityksen myötä syyttäjän työssä tapahtunutta kansainvälistymiskehitystä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä neljä merkittävintä kansainvälistä instrumenttia, joita kansalliset syyttäjät käyttävät kansainvälisliitännäisiä rikosasioita käsitellessään ja niiden myötä havainnollistaa kansallisen syyttäjän tehtäväkentän laajenemista aiemmin melko puhtaasti kansallisten rikosasioiden ja niiden hoitamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa pyritään vastaamaan siihen, miten syyttäjäntyö on muuttunut ja mitä sen myötä syyttäjiltä nykyään työssään vaaditaan. Tutkielman ydinkysymysten äärelle pääsemiseksi käydään läpi toisiinsa erottamattomasti liittyviä EU-rikosoikeudellisia perusperiaatteita kuten keskinäisen luottamuksen sekä vastavuoroisen tunnustamisen periaatteita sekä näiden periaatteiden pohjalle rakentuvaa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta. Näiden kautta päästään tarkastelemaan vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle sekä kansallisten rikos-lainsäädäntöjen lähentämiselle pohjautuvia, syyttäjän työssään käyttämiä kansainvälisiä instrumentteja eli eurooppalaista ja pohjoismaista pidätysmääräystä, eurooppalaista tutkintamääräystä sekä jäädyttämismääräystä. Kutakin instrumenttia säädellään eri tavoin (puitepäätös, sopimus, direktiivi, asetus) ja kunkin osalta syyttäjällä on hieman toisistaan poikkeava rooli, joka ulottuu rikosprosessin eri vaiheisiin. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan näiden kansainvälisten instrumenttien sisältöä ja merkitystä sen kautta, millainen rooli syyttäjällä on tilanteissa, joissa kukin määräys annetaan Suomesta toiseen jäsenvaltioon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan merkittävää kansainvälisoikeudellista periaatetta, erityissääntöä, jonka mukaan rikoksen johdosta luovutettua henkilöä ei saa syyttää, tuomita tai muuten riistää häneltä vapautta ennen kyseistä luovuttamista tehdystä muusta kuin luovuttamisen perusteena olleesta rikoksesta. Erityissäännön merkityksen voidaan katsoa muuttuneen hyvin pitkän ajan saatossa hiljalleen alkuperäisestä, etenkin EU-rikosoikeudellisessa viitekehyksessä tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan sitä, mikä tämän erityissäännön sisältö on yleisesti sekä erityisesti aiemmin esiteltyjen syyttäjän käyttämien kansainvälisoikeudellisten instrumenttien kohdalla ja miten sen perimmäinen tarkoitus ja merkitys on muuttunut. Aihetta tarkastellaan erityissäännön suhteessa syytesidonnaisuuden periaatteeseen käytännöllisesti sekä Euroopan unionin tuomioistuimen että Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön kautta.