Browsing by Subject "säädyt"

Tässä tutkielmassa käsittelen Carl Fredrik Mennanderin (1712–1786) kirjeenvaihtoa pojalleen Carl Fredrik Fredenheimille vuosina 1755–1764. Tarkastelen kirjeiden kautta, millaisia kasvatuksellisia arvoja ja näkökulmia isä pojalleen kirjeiden avulla välittää kristillisestä 1700-luvun säädynmukaisesta elämästä. Lisäksi tarkastelen sitä, millaisia koulutuksellisia tavoitteita isällä on pojalleen, ja millaisia vallankäytön elementtejä isän kirjeistä välittyy. Tutkielmani lähteinä ovat 36 kirjettä, jotka Mennander lähetti pojalleen virkamatkoiltaan pojan ollessa 7–16 vuoden ikäinen. Tarkastelen kirjeitä sisällönanalyysin kautta sekä temaattisesti. Jaan kirjeet kahteen eri teemaan, joista ensimmäisessä teemassa tarkastelen kasvatuksellisia asioita kristillisen elämän näkökulmasta, sisältäen tarkastelun perhesuhteisiin, elämän merkityksellisyyteen sekä jumalanpelkoon. Toisessa teemassa tarkastelen Mennanderin kasvatuksellisia ja koulutuksellisia tavoitteita säädynmukaisen elämän näkökulmasta. Toisessa teemassa tarkastelen lisäksi kirjeissä havaittavia vallankäytön elementtejä. Mennander oli yksi 1700-luvun valistuksen ja hyötyajan vaikuttajista: Tiedemies, akatemian professori ja Turun piispa sekä Uppsalan arkkipiispa. Hän oli hyötynäkökulmien kannattaja mutta uskollinen kirkonmies. Mennanderin kirjeiden kautta välittyivät hänen tärkeimmät kasvatukselliset arvonsa, joiden mukaan pojan tuli olla hyveellinen, ahkera ja vaatimaton. Kristillisen elämän lähtökohtana oli jumalanpelko, jossa oli kyse hurskaasta elämästä ja Jumalan kunnioittamisesta. Mennander halusi poikansa olevan myös vaatimaton, joka oli vastoin aikakauden kulutuskulttuuria ja säädynmukaista elämää pappissäädyn yläluokassa. Mennander ylisti Jumalaa kaikkialla luonnossa, ja hänen ajattelunsa mukaisesti Jumala yksin päättää siitä kaikesta, mitä elämässä tuli tapahtumaan. Hän painotti pojalleen myös maallisen elämän turhuutta ja lyhyyttä, jota siksi tuli osata arvostaa. Elämän suurimmat rikkaudet eivät olleet maan päällä, vaan odottivat vasta tuonpuoleisessa iankaikkisessa elämässä. Isän ohjeistukset ja neuvot kirjeissä olivat suoria, ja vallankäyttö kirjeissä oli hienovaraista ja kohteliasta. Aikakauden lapsen tuli olla käytökseltään nöyrä ja kuuliainen, sekä totella ja kunnioittaa vanhempiaan. Mennander korosti pojalleen sitä, miten hyvällä käytöksellä oli mahdollista tuottaa isälle iloa tai pidentää hänen elämäänsä. Hän korosti myös sitä, että miehen tuli aina ylläpitää suvun perintönä saamiaan velvollisuuksia ja kunniaa. Hän toivoi poikansa jatkavan suvun perinteen mukaisesti pappisuralla. Hän kuitenkin samaan aikaan määrätietoisesti kasvatti poikaansa hovivirkamieheksi. Mennander kannusti poikaansa opiskelemaan hyödyllisiä oppiaineita ja olemaan ahkera opinnoissaan. Isän tavoitteena oli kasvattaa pojastaan kunniallinen, sivistynyt ja hyväkäytöksinen kristitty mies, joka saavuttaisi merkittävän yhteiskunnallisen aseman. Mennanderin kasvatuksessa oli myös paradoksaalisuutta, sillä 1700-luvun yhteiskunnassa kuuluminen pappissäädyn yläluokkaan edellytti säädynmukaista elämäntapaa. Mennander kuitenkin halusi kasvattaa poikansa monessa suhteessa vaatimattomuuteen.

Tämän tutkielman aiheena on vuosien 1863–64 valtiopäivien rautatiekeskustelu. 1860-luvun alussa rautatiet eivät olleet vielä vakiinnuttaneet asemaansa Suomessa, ja aiheesta keskusteltiinkin valtiopäivillä vielä vilkkaasti. Säätyjen tehtävänä oli päättää rakennettaisiinko Helsingistä Hämeenlinnaan 1862 rakennetulta radalta seuraavaksi rataa Tampereelle vai Lahteen. Valtiopäivillä keskusteltiin Suomen tulevaisuudesta ja siitä, miten rautatiet siihen sopisivat. Tutkimuskysymykseni ovat siis: Miksi valtiopäiville valitut säätyjensä edustajat näkivät rautatiet tärkeänä osana Suomen tulevaisuutta? Minkälaisia tarpeita niiden ajateltiin muuttuvassa maailmassa palvelevan? Päälähteenäni käytän säätyjen istuntojen pöytäkirjoja kyseisiltä valtiopäiviltä. Rautateiden rakentaminen oli pitkälti taloudellinen kysymys. Rautatiet olivat kallis investointi, ja toisaalta rautateiden avulla voitiin saavuttaa kaupankäynnin vilkastumista ja siten myös talouskasvua. Valtiopäivämiehet pitivät Suomea köyhänä maana, ja suurin osa koki, että rautateistä voisi olla avuksi Suomen talousahdinkoon. Nopeita voittoja ei kuitenkaan odotettu, vaan muutokset näkyisivät vasta kun enemmän ratoja olisi saatu rakennettua. Osa ajatteli, että rautateiden rakentaminen oli pois erityisesti maanviljelyksen auttamisesta. Maanviljelys olisi saatava jaloilleen ennen kuin voitiin rakentaa rautateitä. Valtiopäivien koolle kutsuminen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1809 asetti paineita edustajille saada muutosta ja uudistuksia aikaan. Keinot niiden aikaansaamiseksi vaihtelivat kuitenkin säädystä ja edustajasta toiseen. Rautatiekysymystä käsiteltiin valtiopäivillä pitkälti talousvaliokunnan mietinnön pohjalta. Siinä talousvaliokunta oli eritellyt eri ratalinjojen etuuksia ja vertaillut niitä toisiinsa. Argumentit Lahden radan puolesta koostuivat pitkälti siitä, että rataa voitaisiin jatkaa itään ja edelleen Pietariin, josta Suomella olisi ratayhteys muuhun Eurooppaan. Suomen vesireitit ulkomaille jäätyivät usein talvisin, joten tarve maayhteydelle oli suuri. Tampereen paremmuutta perusteltiin usein kotimaan yhteyksillä, ja erityisesti Tampereelta jatkettavan Pohjanmaan yhteydellä. Tampere oli myös Suomen tärkein teollisuuspaikkakunta, jonka yhteys rannikolle ja sitä myöten ulkomaille oli tärkeää viennin ja tuonnin kannalta. Valtiopäivillä keskusteltiin myös Turun ja Porvoon radoista, mutta niiden kannatus jäi säädyissä vähemmälle. 1860-luvulla valtiopäivien käytänteet eivät olleet vielä vakiintuneet, ja keskustelussa valtiopäivämiesten henkilökohtaisilla mielipiteillä oli paljon sijaa. Maan etu oli kuitenkin asia, jota kaikki kokivat ajavansa puolustamalla rautateitä. Maan edusta ei kuitenkaan käyty avointa keskustelua, ja edustajilla oli selkeästi eri mielipiteitä siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi viedä, ja millä tavalla rautatiet istuisivat Suomen tulevaisuuteen.

Tutkimuksen kohteena on Oulun kaupungin asukkaiden pukeutuminen 1600-luvulla. Varhaisella uudella ajalla materiaalinen kulttuuri ilmensi sosiaalisia hierarkioita, ja Ruotsissa pyrittiin merkantilismin hengessä rajoittamaan ulkomaan tuontia ja säätelemään ihmisten pukeutumista ylellisyysasetuksin. Samalla kaupan muuttuvat mekanismit toivat ulkomaisia tuotteita entistä laajemman kansanosan saataville. Tutkimus selvittää, minkälaisia vaatteita oululaiset ovat käyttäneet, mitä kaupat ovat tarjonneet, ja miten sääty ja asema on näkynyt kaupunkilaisten pukeutumisessa. Lähdeaineisto koostuu Oulun-maakunta-arkistossa säilytettävistä 1600-luvun perukirjoista. Tutkimus tarkastelee perukirjoihin lueteltuja vaatteita ja asusteita sekä kauppiaiden puotien inventaarioita. Tutkimus osoittaa, että Oulun asema nuorena ja verrattain pienenä Pohjoisena kaupunkina heijastui kaupunkilaisten pukeutumiseen. Oululaiset ovat pukeutuneet perinteiseen tummasävyiseen porvarispukuun. Heidän vaatteensa ovat olleet hieman vanhanaikaisia verrattuna muihin kaupunkeihin, ja muodikkaita vaatekappaleita on mainittu perukirjoissa vain harvoin. Turkishattujen laaja käyttö on ollut erityinen ominaispiirre Oulun naisten keskuudessa. Kauppapuotien tarjonta vaihteli Oulussa, ja jokainen kauppias oli erikoistunut hieman erilaisiin tuotteisiin. Yleisimpiä myyntiartikkeleja olivat keskihintaiset ulkomaiset villakankaat, eivätkä kaupat tarjonneet monia valmistuotteita valikoimissaan. Kaupunkilaisten pukeutuminen heijasteli kauppojen tarjontaa. Vain harvalla kaupunkilaisella oli todella hienoista ja arvokkaista kankaista valmistettuja vaatteita. Silkkiä ja turkiksia käytettiin lähinnä asusteissa, ja koristenauhoja mainittiin vain muutamissa perukirjoissa. Ruotsissa koko valtakuntaa koskevat ylellisyysasetukset säätelivät ihmisten pukeutumista vuodesta 1644 lähtien. Asetuksilla tahdottiin turvata valtakunnan talous, mutta niillä pyrittiin myös varmistamaan kaikkien säädynmukainen pukeutuminen. Oulussa ylellisyysasetuksia, jotka rajoittivat muun muassa kulta- ja hopeakankaiden, pitsien ja turkisten käyttöä, pääasiassa noudatettiin, joskin yksittäisiä kiellettyjä ylellisyystavaroita mainitaan perukirjoissa. Ylellisyysasetukset eivät kuitenkaan yksin säädelleet pukeutumista. Suurin tekijä on ollut ihmisten varallisuus. Oulussa kaupunkilaisten kesken, ja jopa porvarissäädyn sisällä on ollut paljon eroja siinä, miten ihmiset pukeutuivat. Köyhemmät kaupunkilaiset ovat omistaneet vähän ja vaatimattomista materiaaleista tehtyjä vaatteita. Sen sijaan varakkaammat kaupunkilaiset ovat pystyneet representoimaan omaa asemaansa hyvälaatuisilla vaatteilla ja muotituotteilla. Heillä on ollut myös varaa hankkia joitakin kiellettyjä ylellisyystuotteita ja maksaa niistä saadut sakot. Kiellettyjen tavaroiden vähyys kertoo kuitenkin siitä, pääasiassa kaupunkilaiset pukeutuivat säätynsä mukaan, kruunun toiveiden mukaisesti.