Browsing by Subject "sääntelyteoria"

E-waste (WEEE) is a significant source of Critical Raw Materials, which are materials that EU has deemed to be extremely important for its industry and at risk of supply disruption. However, the recycling rate from WEEE for most of these materials is very low, which is in direct contradiction to EU’s Circular Economy goals and industrial strategy. The goal of this thesis is to identify the shortcomings of EU WEEE legislation in promoting the circular use of CRMs, and then pinpoint the most critical issues that the legislation should pay attention to in order to improve the situation. The method used in the work is regulatory theory. The thesis finds that the current WEEE legislation is based around the previous generation of waste management issues, e.g. landfill capacity concerns, and does not take into account properly the current challenges of material efficiency and circularity. Improving the recycling rate of CRMs will require targeted legislative and policy action in key parts of the life cycle of electronics.

Fosfori on elämää ylläpitävä, hyvin hitaasti uusiutuva ravinne, jota hyödynnetään erityisesti maataloudessa. Fosforin apatiittivarannot ehtyvät maailmanlaajuisesti, mikä voi jo lähitulevaisuudessa vaikeuttaa fosforin saatavuutta. Puhdistamoliete sisältää runsaasti fosforia ja lietettä voidaan käsittelyn jälkeen hyödyntää maataloudessa kierrätyslannoitteena. Lannoitevalmisteita koskevat laatu- ja levitysvaatimukset sekä lannoitteiden käytön valvontaa koskevat säädökset löytyvät pääasiassa lannoitevalmistelaista sekä maa- ja metsätalousministeriön asetuksista, joilla on kansallisesti toimeenpantu Euroopan unionin eri säädöksiä. Lannoite- valmisteiden käyttöä valvoo Ruokavirasto, mutta valvonta perustuu osin toiminnanharjoittajien omavalvontaan. Eheiden kierrätyslannoitteiden markkinoiden luomisen osalta relevanttia on lannoitteiden raaka-aineiden jätteeksi luokittelemisen päättyminen, josta päätetään Suomessa nykyisin tapauskohtaisesti. Yksityiskohtaisesta lannoitteiden laatua, levitystä ja valvontaa koskevasta sääntelystä huoli- matta puhdistamolietelannoitteet kärsivät imagohaitasta, jonka voidaan nähdä olevan osin seurausta kyseisten lannoitteiden sisältämistä orgaanisista haitta-aineista sekä mikromuoveista, joiden osalta sallittujen pitoisuuksien raja-arvoista ei olla säännelty eikä luonnontieteellistä tietoa aineiden yhteisvaikutuksista ole saatavilla. Ongelmaa voidaan lähestyä ympäristöoikeudellisen varautumisperiaatteen valossa, jonka nojalla ympäristön pilaantumisen tai ihmisten terveydelle aiheutuvaan riskiin voidaan reagoida varautumistoimenpitein ennen kuin on varmuudella todettu syy-yhteys riskin ja toiminnan välillä. Varautumisperiaatteen soveltuvuus koskien puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöä ei ole ratkaistavissa ainoastaan oikeuden pintatason elementteihin tutustumalla – Kaarlo Tuorin tasoteoriaan viitaten –, vaan vaatii osin sääntelyteoreettista lähestymistapaa ja oikeuden pinnanalaisten kerrostumien huomioon ottamista. Varautumisperiaate oikeusperiaatteena ilmentääkin oikeusjärjestelmän pinta-tason lisäksi oikeuskulttuuria ja pukee täten yhteiskunnassa omaksutut arvot normatiiviseen muotoon laintulkinnassa. Ympäristöoikeuden tulkinta voidaankin nähdä arvojen huomioon ottamiselle avoimena, sillä ratkaisut ovat tulevaisuuteen suuntautuneita, normit joustavia sekä ympäristöoikeus luonteeltaan konfliktioikeudellista. Jotta yhteiskunnassa omaksutut arvot olisivat normatiivisesti relevantteja, tulee oikeusjärjestyksen joko suoraan ilmentää niitä tai ainakin jättää tilaa niiden huomioon ottamiselle. Tässä tapauksessa on nähdäkseni kysymys jälkimmäisestä, sillä ihmisten terveyteen kohdistuvan riskin voidaan nähdä olevan olemassa, jos se ei ole tieteellisesti luotettavalla tavalla suljettavissa pois. Se, tulisiko varautumistoimenpiteisiin tässä tilanteessa ryhtyä riippuu lopulta siitä, voidaanko riski hyväksyä yhteiskunnassa tavoitellun suojelutason nimissä. Varautumistoimenpiteiden tulee kuitenkin aina olla linjassa suhteellisuusperiaatteen kanssa. Varautumisperiaatteen soveltuvuuteen vaikuttavat lisäksi muun muassa vaakakupin toisella puolella painavat kestävän ja säästävän käytön periaatteet, joita fosforin tehokkaan kiertoon saannin voidaan nähdä ilmentävän. Tulkinnallista tukea sekä varautumisperiaatteen että kestävän ja säästävän käytön periaatteiden soveltamiseksi – puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöön – on löydettävissä soft law -tyyppisistä oikeuslähteitä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaista kestävyysraportointisääntelyn tulisi olla, jotta se olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista. Sääntelystandardeina käytetään sääntelyn vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta. Tutkielmassa tarkastellaan muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskevaa direktiiviä (2014/95/EU) ja Euroopan komission keväällä 2021 antamaa ehdotusta direktiiviksi yritysten kestävyysraportoinnista (KOM(2021) 189 lopll.). Kestävyysraportoinnin tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan edistävän yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeudellisen tiedonantosääntelyn kanssa. Näkemystä tukee myös esitetty de lege lata -tulkinta. Kestävyysraportointisääntelyn tarkkarajainen tarkastelu osoittaa sen, että kestävyystietojen sääntely on arvopaperimarkkinaoikeudesta poikkeavaa. Sääntelyä leimaa ensinnäkin joustavuus, jonka arvioidaan heikentävän sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Euroopan komission direktiiviehdotuksessa esitetyn tarkkarajaisen ja pakottavan sääntelyn katsotaan kuitenkin edistävän kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Toisekseen julkistettavien kestävyystietojen sääntely eroaa arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä, minkä arvioidaan johtavan sääntelyn sivuvaikutuksiin, jotka heikentävät paitsi kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta myös arvopaperimarkkinoiden toimintaedellytyksiä. Kestävyysraportointisääntelyssä sovellettava olennaisuuden käsite on laajempi kuin arvopaperimarkkinaoikeudessa, minkä arvioidaan lisäävän informaation määrää markkinoilla. Kestävyysraportointisääntely velvoittaa antamaan tulevaisuuteen suuntautuvia kestävyystietoja. Lainsäätäjä ei ole kuitenkaan edellyttänyt tietojen täsmällisyyttä, mikä kasvattaa riskiä harhaanjohtavasta tiedottamisesta. Tutkielmassa esitetään johtopäätös siitä, että kestävyysraportointisääntelyn yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeuden kanssa parantaisi kustannustehokkuutta. Kestävyysraportointisääntelyn vaikuttavuuden katsotaan kuitenkin edellyttävän arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä poikkeavaa tietojen täsmällisyyden ja olennaisuuden sääntelyä. Tältä osin kyseenalaistetaan se, onko arvopaperimarkkinoilla tapahtuva kestävyysraportointi tarkoituksenmukaisin keino edistää kestävyysriskien hallinnointia.

Totuudenvastaista ja harhaanjohtavaa markkinointia koskeva kansallinen seuraamusjärjestelmä on vuodesta 2020 alkaen sisältänyt sekä hallinnollisen seuraamusmaksun että kriminalisoinnin. Kummankin seuraamuskeinon tarvetta on perusteltu seuraamusten etenkin pelotevaikutukseen perustuvalla yleispreventiivisellä tehokkuudella. Tutkielmassa selvitetään normatiivista sääntelyteoriaa hyödyntäen ensinnäkin, toimiiko nykyinen sekä rikosoikeudellisia että hallinnollisia rangaistusluonteisia seuraamuksia sisältävä seuraamussääntely sille asetettuihin tavoitteisiin nähden tarkoituksenmukaisesti. Toisekseen tutkielmassa analysoidaan sitä, onko totuudenvastaisen ja harhaanjohtavan markkinoinnin kriminalisoinnille enää tarvetta ja perusteita hallinnollisen seuraamusmaksun käyttöönoton myötä. Tarkastelun ytimessä on siis seuraamussääntelyn tehokkuus ja oikeutus. Sääntelytasoisen tarkastelun perusteella tutkielmassa todetaan, että hallinnollisen ja rikosoikeudellisen seuraamussääntelyn tavoitteet ja soveltamistilanteet ovat pitkälti päällekkäiset. Seuraamuskeinojen keskeisimmät erot liittyvät niihin sisältyvään moitetta ilmaisevaan viestiin ja sen vahvuuteen. Käytännössä markkinointirikossäännöstä on sovellettu hyvin harvoin ja tuomitut rangaistukset ovat olleet lieviä sakkorangaistuksia. Hallinnollinen seuraamusmaksu voidaan määrätä rahamääräisesti huomattavasti ankarampana kuin rikosoikeudellinen rangaistus. Erityisesti markkinointirikoksen lyhyt vanhentumisaika asettaa haasteen henkilökohtaisen rikosvastuun toteuttamiselle käytännössä. Empiirisen tutkimusnäytön perusteella seuraamusten pelotevaikutuksella on merkitystä sääntelyn tavoitteiden toteutumisen kannalta, mutta vain verrattain pienessä osassa tapauksia. Preventiivisen vaikutuksen havaitaan kytkeytyvän suurelta osin paljastumisen ja seuraamusten epävirallisiin seurauksiin. Eri seuraamuskeinojen tehokkuudessa ei todeta merkittävää eroa. Muun muassa ultima ratio -periaate rajoittaa kriminalisoinnin käyttöä ja sen oikeutettavuutta etenkin kun kysymys on hallinnollisen seuraamussääntelyn kanssa päällekkäisestä rikoslainsäädännöstä. Tutkielmassa esitetyn valossa totuudenvastaisen ja harhaanjohtavan markkinoinnin sanktiointi monelta osin päällekkäisin rikosoikeudellisin ja hallinnollisin keinoin vaikuttaa sanktioinnin tavoitteisiin nähden jossain määrin ylimitoitetulta toimenpiteeltä, eikä ole kriminalisointiperiaatteidenkaan kannalta ongelmaton ratkaisu. Kriminalisointiin liittyvät käytännön ongelmat vesittävät rangaistusuhan pelotepreventiivisen vaikutuksen, ja säännöksen merkitys uhkaa jäädä kokonaan tai suurelta osin symboliseksi. Rikosoikeudellisen säännöksen kumoaminen saattaisi näin ollen olla perusteltua.