Browsing by Subject "tahto"

Tässä tutkielmassa perehdyn skottiempiristi David Humen käsitykseen passioista, tahdosta sekä tahdonvapaudesta ja moraalisesta vastuusta. Lähteeni on teoksen A Treatise of Human Nature toinen kirja Of the Passions mutta tutkielmassa viitataan myös teoksen muihin kirjoihin sekä Humen muihin teoksiin. Metodini on systemaattinen analyysi. Tutkielmani aiheesta ei ole julkaistu aikaisemmin suomenkielistä tutkimusta. Tutkimuksen ensimmäinen pääluku on katsaus Humen filosofiaan. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä käsittelen luvuissa 2-4. Toisessa luvussa vastaan kysymyksiin siitä, mitä passiot ovat ja mikä on niiden tehtävä. Passiot ovat Humen mukaan sekundaarisia vaikutelmia ja hän jakaa ne epäsuoriin ja suoriin passioihin. Suorat passiot, kuten ilo, suru, halu ja pelko, syntyvät suoraan kivun tai nautinnon kokemuksesta. Epäsuorat passiot, kuten ylpeys, nöyryys, viha ja rakkaus, vaativat syntyäkseen sekä kohteen että aiheuttajan sekä assosiaatiota näiden välillä. Hume luokittelee passioita myös niiden tyyneyden ja rajuuden perusteella. Luokittelu perustuu passioiden häiriönasteeseen sielussa. Kumpikin voi yhtälailla toimia toiminnan motivaattorina. Kolmannessa luvussa kysyn ja vastaan, mitä Hume tarkoittaa tahdolla ja minkälainen kyky se on sekä mikä on passioiden suhde tahtoon. Hume määrittelee tahdon sisäiseksi vaikutelmaksi, jonka tunnemme ja josta olemme tietoisia, kun tieten tahtoen saamme aikaan minkä tahansa uuden liikkeen ruumiissamme tai uuden havainnon mielessämme. Tahto on passioiden kaltainen, mutta niistä erotettava sielun kyky. Tahto on Humen mukaan itsessään toimintaa ja passiot taas toimivat toimintaa aikaansaavina voimina. Humen määritelmä ei anna selkeää kuvaa siitä, mitä hän tarkoittaa tahdolla ja miten se toimii. Neljännessä luvussa kysyn, mistä tahto on vapaa, miten tahto ja passiot liittyvät moraaliseen vastuuseen ja miten Hume määrittelee moraalisen vastuun. Humen mukaan tahto on vapaa silloin, kun sille ei ole ulkoista estettä tai pakotetta. Hume uskoo siihen, että kaikella maailmassa on syynsä ja seurauksensa, jolloin myös kaikki toiminta ja ajattelu on aiheutunut jostain aikaisemmasta. Hume on kompatibilisti eli hän katsoo, että vapaa tahto on yhteen sovitettavissa determinismin kanssa. Klassisessa tulkintatavassa Humen kompatibilismia tarkastellaan Humen vapaudelle antaman määritelmän ja maailmassa ilmenevän välttämättömyyden kautta. Klassisessa tulkintatavassa Humen mukaan ihmistä voi pitää vastuullisena vain sellaisista teoista, jotka ovat johdettavissa häneen ja jotka ovat aiheutettuja. Tulkinnassa keskitytään perustelemaan miten aiheutettu toiminta voi olla vapaata. ja sen mukaan moraalinen vastuu edellyttää determinismiä. Naturalistisessa tulkintatavassa otetaan huomioon Humen passioteoria. Humen mukaan moraalinen vastuu koetaan sisäisinä moraalitunteina, jotka ovat passioita. Toisen toimintaa eli tahdon toteuttamista seuratessa siitä koetaan joko hyväksyntää tai paheksuntaa ja toista pidetään sen perusteella vastuullisena toiminnastaan. Mikäli hyväksynnän tai paheksunnan tuntemuksia ei synny, toisen ei katsota olevan vastuussa teostaan. Merkitystä ei ole sillä, voidaanko toiminta johdonmukaisesti määritellä vapaaksi, vaan sillä, saako se aikaan moraalitunteita.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin ja tutkia sellaisia suomalaisten olemassa olevia käsityksiä kehitysavusta, joista ei puhuta julkisesti. Tavoitteeseen päästään tarkastelemalla laadullisen tutkimuksen keinoin Internetin keskustelupalstoilla käytyä kehitysapukeskustelua. Julkinen ilmapiiri suhtautuu Suomessa kehitysapuun myönteisesti, mutta keskustelupalstoilla käyty kehitysapukeskustelu on pääosin kehitysapuvastaista. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmelta suomenkieliseltä keskustelupalstasivustolta vuoden ajalta kerätystä kehitysapua käsittelevästä keskusteluaineistosta, jota tarkastellaan laadullisen diskurssianalyysin sekä laadullista analyysia tukevan määrällisen sisällön erittelyn avulla. Aineisto käsittää yhteensä 52 viestiketjua, jotka sisältävät 466 kommenttia. Tutkimuksen pohjateoriana on toiseuden ilmiö. Toiseuden käsitteellä tarkoitetaan tutkimuksessa ilmiötä, jossa subjekti kokee vaikeaksi toisen henkilön tai asian kohtaamisen. Tutkimuksessa uskonto ja ihonväri luovat perustan toiseuden strukturoitumiselle, ja teoreettisessa viitekehyksessä toiseus yhdistetään muun muassa kansalliseen identiteettiin sekä neokolonialismin teoriaan. Tutkimuskysymykset ovat miten kehitysapu ja sen legitimiteetti kategorisoituvat keskustelun kautta, sekä kuinka toiseus ja keskustelijoiden henkilökohtainen sekä kansallinen identiteetti rakentuvat kehitysapukeskustelussa. Aineistoa analysoidaan sekä yhtenä kokonaisuutena että tarkastellen sivustokohtaisia eroja, ja erillisesti kehitysapuun kielteisesti sekä myönteisesti suhtautuvina keskusteluina. Aineistojen keskustelukommenteista 12 prosenttia suhtautuu kehitysapuun myönteisesti ja 88 prosenttia kielteisesti. Toiseuden teema on yhtä läsnä sekä kehitysapuun myönteisesti että kielteisesti suhtautuvassa keskustelussa. Myönteinen keskustelu liikkuu moraalisen velvollisuuden tematiikan piirissä eikä jakaudu useampaan kategoriaan. Kielteinen keskustelu jakautuu puolestaan kolmeen pääkategoriaan; kehitysavun toimimattomuuteen, eläimellistämiseen eli avun vastaanottajien inhimillisten ominaisuuksien väheksymiseen ja Suomelle koettuun uhkaan. Keskusteluaineistojen yleisin yksittäinen keskustelunaihe koskee globaalia väestönkasvua. Myös toiseuden ilmiö jakautuu aineiston analyysissa kolmeen kategoriaan. Näiksi kategorioiksi muodostuvat 'otukset', 'kukkahattutädit' sekä avun legitiimit vastaanottajat. Näistä tuloksista voidaan yleistää, että toiseus tässä tutkimuksessa liittyy ennen kaikkea alempiarvoisiin eli epäinhimillisiin piirteisiin, naiseuteen ja uhriuteen. Otukset edustavat keskustelijoille kaukaista toiseutta, ja otustoiseus liittyy ennen kaikkea ihonväriin ja uskontoon. Kukkahattutädit kuvaillaan puolestaan aineistossa suomalaisiksi vihreitä arvoja kannattaviksi naisiksi, jotka suhtautuvat kehitysapuun epärationaalisesti. Uhritoiseutta edustavat avun legitiimit vastaanottajat ovat sekä kehitysavun legitiimejä vastaanottajia että suomalaisia legitiimeiksi koettuja avuntarvitsijoita, jotka ovat passiivisia eivätkä aktiivisia toimijoita. Tutkimuksen aineistossa keskustelijoiden minäkuva ja identiteetti liittyvät kiistatta kansalaisuuteen eli Suomeen ja suomalaisuuteen. Valtaosa keskustelijoista kategorisoi Me-kategorian jäseniksi suomalaiset valkoihoiset työikäiset ja työssäkäyvät miehet, tai ainakin maskuliiniset arvot omaavat suomalaiset naiset. Me-kategorian jäsenet ovat lisäksi ahkeria ja rationaalisia toimijoita, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kyseenalaistavat julkisen mielipiteen sekä päätöksenteon. Yksi tämän tutkimuksen tuloksista on keskustelijoiden puutteellinen tietämys varsinaisen kehitysavun todellisesta luonteesta ja tuloksista. Toiseuden ja kehitysapukeskustelun kytköksen tulos tämän tutkimuksen perusteella puolestaan on se, että keskustelijat eivät koe, niin kehitysapuun kielteisesti kuin myönteisestikään suhtautuvassa keskustelussa, kehitysavun vastaanottajia kanssaan tasa-arvoisina. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan sanoa, että kehityspolitiikka hyötyisi kehitysapuun liittyvän toiseuden purkamisesta. Kehitysapua ja kehitysmaita koskevan tiedon lisääminen niin kansalaisten kuin päättäjienkin keskuudessa voisi olla askel tarvittavaan suuntaan.

Kehitysvammaisten ihmisten asema ja rooli palvelujärjestelmässä ja yhteiskunnassa ovat muotoutuneet kuntoutettavasta ja passiivisesta kohteesta aktiivisen toimijan rooliin, jolla on samat oikeudet kuin muillakin ympärillä olevilla ihmisillä. Konkreettisia muutoksia näkyy esimerkiksi laitosasumisen purkamisessa ja palvelujen yksilöllistämisen muodossa. Kehitysvammaisten ihmisten asumisen järjestämisen tavoista on ollut keskustelua vuosikymmeniä ja tilalle on pyritty tuomaan yksilöllisempiä asumisen ratkaisuja ja tavanomaisten ryhmäkotien rinnalle on alettu miettiä muunlaisia asumismuotoja. Maisterintutkielmassa tutkitaan helsinkiläisen kehitysvammahuollon sosiaalityön asiakkaiden ja heidän sosiaalityöntekijöidensä välisiä asumiseen liittyviä keskusteluja ja etsitään vastauksia siihen, millä tavalla kehitysvammaisen asiakkaan oma toimijuus, tahto, ja valinnat rakentuvat keskustelussa. Tutkielman kohderyhmä on rajattu lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisiin, puheella kommunikoiviin asiakkaisiin ja heidän sosiaalityöntekijöihinsä. Maisterintutkielma perustuu teoriataustaltaan sekä sosiaaliseen konstruktionismiin että etnometodologiaan. Tutkielman analyysimenetelmänä käytetään kategoria-analyysiä ja keskustelunanalyysiä. Kategoria-analyysissä tutkitaan etnometodologian suuntaisesti ihmisten keskinäistä toimintaa puheen kautta, ja keskeistä on mitä saadaan aikaan luokittelemalla asioita eri kategorioihin tai käyttämällä tiettyjä kategorioita puheessa. Keskustelunanalyysin tavoitteena on tutkia vuorovaikutuksen konkreettisia yksityiskohtia. Maisterintutkielmani tuloksista on luettavissa, että kehitysvammaisen asiakkaan tahto ja toiveet rakentuvat tilanteisesti keskusteluissa. Kohtaamisessa on eri vaiheita, ja keskustelun osapuolet orientoituvat erilaisiin rooleihin keskustelun edetessä. Keskustelut ovat asiantuntijavetoisia ja asiakkaan tahto ja toiveet tulevat esille sekä ripoteltuina siellä täällä, että erikseen esille houkuteltuna ja sosiaalityöntekijän tietoisena toimintana. Asiakkaan tahdon ja toiveiden kuulemisen laajuus riippuu sosiaalityöntekijän työotteesta ja vuorovaikutuksen valinnoista. Sosiaalityöntekijä voi joko edistää tai heikentää asiakkaan toimijuutta keskusteluissa. Osassa keskusteluja asiakkaan puolesta puhuttiin, hänen puolestaan rajattiin vaihtoehtoja ja hänen ohitseen käytiin keskustelua. Asiakkaat ilmaisevat omia toiveitaan vaihtelevasti, ja jokaisessa tapaamisessa asiakkaalta kysyttiin sekä suoraan että kierrellen toiveita, vaikka vaihtoehdot ovat rajalliset. Olisi kiinnostavaa tehdä vastaavanlainen tutkielma myöhemmin, kun asiakaskunnaksi tulee sukupolvi, jolle laitosasuminen ja ryhmäkotimuotoinen asuminen ovat vieraampia tapoja asua.