Browsing by Subject "taide"

Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.

Huoli vähentyneestä kiinnostuksesta kemian opiskelua kohtaan on ollut kansainvälisesti esillä viime vuosina etenkin kestävyysvajeeseen liittyvien globaalien ongelmien kontekstissa. Tästä syystä yksi opetussuunnitelmien uudistajien tärkeimmistä tavoitteista kansainvälisesti onkin tehdä luonnontieteistä kiinnostavampia ja relevantimpia oppilaille. Kiinnostuksen tukeminen on listattu kemian opetuksen tavoitteeksi myös kansallisella tasolla peruskoulun sekä lukion opetussuunnitelmien perusteissa. Viime vuosina opetuksen tutkimuksessa on korostunut myös ajatus siitä, että tiedeopetuksessa tulisi korostaa etenkin niitä taitoja, joita nykymaailmassa tarvitaan (engl. 21st century skills). Tämä tarkoittaa muun muassa ajattelutaitojen ja luovuuden korostamista tiedeopetuksessa. Jotta jatkossakin voitaisiin turvautua luovien kemianosaajien ammattitaitoon kestävyysongelmien ratkaisemiseksi, on tärkeää pyrkiä ymmärtämään, millä tavoin lasten ja nuorten kiinnostusta ja luovuutta voidaan tukea, sekä kehittää konkreettisia oppimiskokonaisuuksia tukemaan kiinnostuksen ja luovuuden kehitystä. Myös non-formaalien oppimisympäristöjen tärkeä rooli tiedeopetuksessa on ollut esillä viime vuosina, ja tiedeopetusta on ehdotettu järjestettävän koulujen ohella myös muualla. Kiinnostuksen ja motivaation tukeminen sekä merkityksellinen oppiminen ovat non-formaalin opetuksen tärkeitä tavoitteita. Kiinnostusta kemiaa kohtaan pyritään tässä pro gradu -tutkielmassa tukemaan eheyttävästi taiteen avulla tiedekerho-oppimisympäristössä. Kemian ja taiteen yhdistämistä ei ole ennen tutkittu non-formaalissa kontekstissa, mutta se on tutkitusti perusteltua kiinnostuksen tukemisen, ajattelutaitojen kehittymisen sekä merkityksellisen oppimisen näkökulmasta. Non-formaalia opetusta on tärkeää kehittää formaalin opetuksen rinnalla, jotta oppilaille voidaan tarjota mahdollisuuksia kiinnostua kemiasta myös koulun ulkopuolella. Tämä pro gradu -työ on toteutettu kehittämistutkimuksena, jossa on kehitetty aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta nousseiden asioiden pohjalta kiinnostusta tukeva tiedettä ja taidetta eheyttävä tiedekerhokokonaisuus sekä tutkittu millaiset asiat ja työtavat tiedekerhossa herättivät kiinnostusta tukevia kokemuksia kerholaisissa. Tutkimuksessa vastattiin seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Millaisia asioita on otettava huomioon, kun suunnitellaan kemiaa ja taidetta eheyttävää, kiinnostusta tukevaa tiedekerhoa? 2) Millainen on kiinnostusta tukeva kemiaa ja taidetta eheyttävä tiedekerho? sekä 3) Millaiset asiat ja työtavat kemiaa ja taidetta eheyttävässä tiedekerhossa herättivät kiinnostusta tukevia kokemuksia kerholaisissa? Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastattiin teoreettisen ongelma-analyysin sekä empiirisen ongelma-analyysin pohjalta. Tarveanalyysiin kerättiin aineistoa kerholaisten vanhemmilta sähköpostikyselyn avulla. Todettiin, että tiedekerhon suunnittelussa on tärkeää ottaa huomioon minäpystyvyyden tukeminen, toiminnallisten työtapojen kuten projektioppimisen käyttö sekä tutkimuksellisuuden hyödyntäminen, relevanssi, kemian ja kuvataiteen eheyttäminen, sekä sosiaaliset aspektit. Näiden pohjalta suunniteltiin toiseen tutkimuskysymykseen vastaten kuuden kerhokerran mittainen kemiaa ja kuvataidetta eheyttävä tiedekerho, johon sisällytettiin projektioppimista sekä tutkimuksellisia töitä. Kolmanteen tutkimuskysymykseen liittyvä aineisto kerättiin semistrukturoitujen ryhmähaastattelujen avulla. Kohderyhmänä olivat haastattelukerralla paikalla olevat 3.-6.-luokkalaiset kerholaiset (N = 12). Litteroidulle haastatteluaineistolle tehtiin aineistolähtöinen sisällönanalyysi pelkistämällä aineisto ja ryhmittelemällä analyysiyksiköt alaluokkiin. Tutkimuksessa todettiin, että kerholaiset kokivat kiinnostavaksi etenkin kemian ja taiteen yhdistämisen, siihen liittyvän taiteellisen vapauden, tutkimukselliset työtavat, joissa korostui oppijan autonomia, onnistumisen kokemukset, joita he saivat kemian ja kuvataiteen parissa, ympäristönäkökulmat, linkit arkielämään, sekä esteettiset näkökulmat. Myös kemiallisten reaktioiden yllättävyys ja tarinat koettiin kiinnostaviksi. Lopputuloksena todettiin teoreettisen ongelma-analyysin pohjalta, että asiat ja työtavat, jotka kerholaisissa herättivät kiinnostusta tukevia kokemuksia, ovat linjassa aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa. Tämän tutkielman tuloksia voidaan tulevaisuudessa käyttää pohjana tutkimukselle, jolla pyritään paremmin ymmärtämään tieteen ja taiteen eheyttämiseen liittyviä asioita kiinnostuksen näkökulmasta. Jatkossa olisi syytä tutkia tarkemmin sitä, millaiset tavat eheyttää kemiaa ja taidetta ovat mielekkäimpiä kiinnostuksen tukemisen näkökulmasta. Tämä pro gradu -tutkielma on keskittynyt lähinnä kemian ja kuvataiteen eheyttämiseen, mutta kuvataiteen lisäksi kemian opetuksessa olisi syytä tutkia myös muiden taidemuotojen eheyttämisen hyötyjä monipuolistamaan opetusta, tukemaan kiinnostusta, sekä tarjoamaan onnistumisen kokemuksia nuorille myös non-formaalissa kontekstissa.

Ympäristöteemat ovat yhteiskunnallisesti erittäin ajankohtaisia. Jo varhaiskasvatusikäisten lasten kanssa on tärkeää puhua luonnosta, ympäristöstä sekä kestävästä kehityksestä, ja siten luoda ja vahvistaa lasten luontosuhdetta sekä toivoa tulevaisuuteen. Lapsen henkilökohtainen luontosuhde on pohjana luonnon ja ympäristön hyväksi tehtävissä teoissa. Ympäristökasvatus on tärkeä osa varhaiskasvatusta ja esiopetusta. Varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksessa voidaan hyödyntää taidekasvatuksen ja erityisesti draamakasvatuksen menetelmiä. Vaikka draamamenetelmien vaikuttavuudesta oppimiseen on tutkimusnäyttöä, on näiden menetelmien käyttö varhaiskasvatuksessa vähäistä ja draamapedagogiikan täydennyskoulutukselle on tarvetta. Syksyllä 2019 osassa Helsingin päiväkodeista toteutettiin yhteistyössä Teatteri ILMI Ö:n sekä Helsingin kaupungin varhaiskasvatusviraston kanssa Luontokosketus -ympäristö- ja yhteisötaidehanke. Luontokosketus -hankkeessa ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä käsitellään esiopetusikäisten lasten kanssa teatterin, draaman ja taiteen keinoin. Teatteri ILMI Ö:n suunnittelema ja toteuttama hanke koostui kahdesta lapsille suunnatusta teatteriesityksestä, päiväkodeissa toteutetuista kolmesta teatterityöpajasta sekä ympäristötaidenäyttelystä. Hankkeeseen sisältyi myös varhaiskasvatuksen henkilöstölle suunnattu koulutusosio. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on näkemys lapsesta itsenäisenä toimijana ja tiedontuottajina. Opetushallituksen Esiopetuksen opetussuunnitelmassa (2016) draamakasvatuksen lähtökohtana ovat lapset ja heidän kokemuksensa. Lasten kanssa tulee yhdessä suunnitella, toteuttaa ja arvioida ilmaisun kokonaisuuksia. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lasten kokemuksia päiväkodeissa toteutetusta Luontokosketus -ympäristö- ja yhteisötaidehankkeesta. Tutkimuksessa kartoitettiin lapsia haastattelemalla, mitä hankkeessa käsiteltyjä ympäristöteemoja tai sisältöjä lapset kuvailevat sekä millaisia kokemuksia, elämyksiä tai tunteita lapset tuovat esiin? Tutkimukseen osallistui seitsemän (7) lasta kolmesta eri päiväkodista. Kvalitatiivinen tutkimusaineisto kerättiin teemahaastatteluin ja lasten tuottamaa aineistoa käsiteltiin sisällönanalyysin keinoin. Tulosten mukaan lapset kuvailevat eniten hankkeen niitä teemoja ja sisältöjä, joissa he itse olivat toimijoina. Teatteriesitysten luonto- ja ympäristöteemoista lapset kertovat vähemmän. He mainitsevat esitysten yksityiskohtia ja liittävät omia kokemuksia esityksissä nähtyihin valokuviin. Esityksiin liittyen lapset pohtivat roskaamista sekä sen seurauksia. Draamamenetelmin toteutettujen työpajojen ympäristöteemoista lapset kuvailevat monipuolisimmin roskaamiseen sekä kierrätykseen liittyviä yksityiskohtia. Lapset tuovat esiin omakohtaisia kokemuksia työpajoissa käsitellyistä teemoista ja työpajoissa käytetyistä menetelmistä, kuten näyttelemisestä. Taidenäyttelyyn liittyen lapset kuvailivat näkemiään teoksia, etenkin oman lapsiryhmän toteuttamaa taideteosta. Lapset kuvailivat yksityiskohtaisesti taideteosten tekemistä sekä siihen käytettyjä materiaaleja. Lasten vastaukset haastatteluissa olivat verrattaen lyhyitä, mutta niissä oli tulkittavissa kokemuksia ympäristökasvatuksen eri osa-alueista. Lapset oppivat ympäristössä toimimalla erilaisissa oppimisympäristöissä sekä erilaisia materiaaleja ja draamankeinoja hyödyntäen. Lapset saivat mahdollisuuden empatian kokemuksiin sekä ympäristöstä huolehtimisen kehittymiseen oppimalla ympäristöstä. Kokemuksellinen oppiminen työpajoissa antoi lapsille mahdollisuuden toimia ympäristön puolesta ja draamaharjoitteissa hyödynnettiin lasten omia mielenkiinnonkohteita. Toiminnassa tavoitettiin myös osallisuutta, voimaantumista sekä yhteenkuuluvuutta.

Maisterintutkielmassani tutkin miten musiikki ilmenee elokuvassa Kolme väriä: Sininen ja miten kuvataide ilmenee elokuvassa Nuoren naisen muotokuva, sekä miten nämä taiteet voidaan kokea samastumisen kautta. Lisäksi vastaan tutkielmassani siihen, millaisia tunteita taide voi mahdollisesti herättää katsojassa samastumisen kautta. Lähtöoletuksenani on, että taide on merkityksellistä, joten samastuminen taiteen herättämiin kokemuksiin on relevantti tutkimusaihe. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä käytän kognitiivista elokuvateoriaa sekä hyödynnän esimerkiksi musiikintutkimusta ja taidehistoriaa. Metodinani käytän elokuva-aineiston kvalitatiivista lähilukua ja otan huomioon myös elokuvien intertekstuaalisuuden. Kognitiivisen elokuvateorian avulla selvitän, millaiset mielensisäiset prosessit mahdollistavat elokuvan ymmärtämisen ja samastumisreaktion. Taide puhuttelee yksilöiden herkkyyttä, tunteita ja havaintokykyä suhteellisen suoraan, samanaikaisesti aktivoiden kognitiivisia kykyjä, kuten kyvyn seurata kerrontaa. Taiteella on affektiivinen ulottuvuus, eli siihen voidaan reagoida tunteellisesti. Affektiivisuus kattaa muun muassa refleksinomaiset reaktiot, tuntemukset ja pidempikestoiset tunnetilat. Katsojan mahdollinen samastumisreaktio riippuu monesta osatekijästä. Elokuvan henkilöihin hän voi suhtautua esimerkiksi persoonaskeeman avulla. Fiktiivinen elokuva vaatii usein myös kuvittelua. Epäkeskeiskuvittelu on sympaattista sitoutumista elokuvaan, jolloin katsoja kuvittelee, millaista olisi tuntea elokuvan henkilön tunteet. Keskeiskuvittelu on empaattista sitoutumista elokuvaan, jolloin katsoja kuvittelee itsensä elokuvan henkilön asemaan. Peilineuronit mahdollistavat affektiivisen mimiikan, jolloin katsoja simuloi tahattomasti näkemänsä elokuvan henkilön tunnetiloja, perustuen tämän ilmeisiin ja eleisiin. Affektiivinen mimiikka voi generoida myös kehollista simulaatiota, jossa toisen yksilön affektiiviset ja motoriset toiminnot resonoivat kokijassaan. Mielen teoria puolestaan tarkoittaa kognitiivista prosessia, jossa yksilö mieltää tiettyjen ajatusten, uskomusten ja motivaatioiden kuuluvan toiselle yksilölle. Musiikki ja kuvataide ilmenevät elokuva-aineistossani monella eri tavalla. Ne kietoutuvat osaksi elokuvan aiheita, tematiikkaa ja kerrontaa. Elokuvassa Kolme väriä: Sininen musiikki luo elokuvalle yleisen melankolisen tunnelman ja ilmentää päähenkilön mielensisäisiä tiloja. Elokuvassa Nuoren naisen muotokuva nähdään kuvataiteellisia tekoprosesseja. Elokuvassa on myös intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, jotka ovat olennaisia juonen ja samastumisen kannalta. Molemmissa elokuvissa on mahdollista kokea samastumista taiteen herättämiin yleismaailmallisiin tunteisiin. Samastumiskokemus syntyy esimerkiksi keskeiskuvittelun ja affektiivisen mimiikan kautta. Tutkielmani johtopäätöksenä on, että taide vetoaa tunteisiin ja erilaiset taidemuodot voivat rikastuttaa yksilön subjektiivista elokuvakokemusta.

Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia.

In this thesis, the relationship between art and public discussion is studied in the context of the maker of art. The starting point of this work is the observation that in the discussion and research about the role of art in society, the viewpoint of the maker often plays the role of a walk-on. Art is frequently the object of different societal desires and expectations that concern for example art’s impact in the societal activation of citizens. These desires commonly disregard the context and condition that effect the process of the making of art. In this study, the ideals of the role of art in public discussion, the structures that effect the actualisation of these ideals, and the potential of art as a part of public discussion, are discussed from the perspective of the maker. The relationship between art and public discussion is considered in the light of Jürgen Habermas’ ideal of communicative rationality, Chantal Mouffe’s idea of agonistic politics, and Jacques Rancière’s concept of the distribution of the sensible. Their ideas are put into dialogue with the point of view of the maker both through interviews of artists as well as through reflective autoethnographic artistic research. The interviews are conducted by using a semistructured theme interview method and the autoethnography leans on the tradition of artistic research. The interviewees are from the fields of visual arts and dance, as these fields share similarities for instance in their economic structures. Part of the material of the thesis consists of statistics and reports on the conditions of the making of art. In the interviews, art’s role in society is seen through the modern idea of art as a field that is to a certain extent detached from the rest of society, thus forming a radical sphere of freedom in relation to public discussion. Art is located in the margins of society which both enables the freedom of art but also suppresses it. Economical and institutional structures as well as structures related to publicity effect the actualisation of the ideals of art’s role in society. Changes in the societal structures seem to influence art’s makers perception of the place of art in society and in public discussion. In the study, art comes out as an activity that has either a supportive or a resisting political position in relation to the hegemonic order. The possibility for art to influence public discussion through mainstream media doesn’t appear strong in the interviews. Journalism related to art is criticised for concentrating on stories of the artists or on the success of the art, instead of on the contents of the art. The picture that is formed in the study of the relationship between art and public discussion shares similarities with the ideas of both Habermas and Mouffe as well as Rancière. Art is seen to have an important role in public discussion because it can for example challenge the existing power structures and bring forth things that have formerly been invisible in society. Through art it is possible to raise emotions and effect people especially through provoking shared affects. In the autoethnographic artistic research, art forms an affective and performative moment of discontinuity in relation to public space and discussion.

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Raamattu on vuosisatojen ajan toiminut vaikuttimena taiteilijoille. Monet maalaukset sisältävät Raamatun kertomuksia ja tematiikkaa. Taiteilijalla on lähes aina jokin syy maalata tietty teos. Tarkoituksena on voinut olla tarkan kuvan luominen Raamatun kertomuksesta tai muunnellun kuvauksen luominen omilla näkemyksillä. Jotta maalauksen merkitykset selviävät, täytyy tarkastella taiteilijan taustoja, mahdollisia motiiveja ja tavoitteita teosten maalaamiselle. Tässä tutkielmassa tarkastelen alankomaalaisen taidemaalarin Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) triptyykkejä, eli kolmiosaisia tauluja, Maallisten ilojen puutarha ja Viimeinen tuomio. Teokset sisältävät runsaasti raamatullista tematiikkaa, ja niiden näkyvimmät teemat ovat nautinto, synti ja viimeinen tuomio. Keskiajalla ei ollut tavatonta, että näitä teemoja esiintyi maalauksissa. Boschin triptyykit eroavat tyyliltään ja yksityiskohtaisuudeltaan selkeästi verrattuna muihin sen ajan raamatullisiin maalauksiin. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten Hieronymus Bosch käyttää Raamattua triptyykeissään "Maallisten ilojen puutarha" ja "Viimeinen tuomio"? 2) Mikä on raamattukytkentöjen merkitys triptyykeissä. Tarkoituksenani on paikantaa Raamatun reseptio triptyykeistä ja selvittää reseption syyt ja merkitykset. Reseption paikannan intertekstuaalisella analyysilla. Tämän jälkeen tarkastelen paikannettua reseptiota reseptiohistoriallisella analyysilla. Reseptiohistoriallisessa analyysissa keskityn Boschin syihin ja tavoitteisiin maalata nämä triptyykit. Olennaista on myös sen ajan maailma ja vallitsevat ideologiat. Analyysissa käytän apuna Kari Syreenin kolmen maailman mallia, johon kuuluvat tekstimaailma (kuvamaailma), historiallinen maailma ja symbolinen maailma. Tutkimustulokset osoittavat, että Raamatun reseptiota löytyy runsaasti. Erityisesti Genesis ja Ilmestyskirja ovat toimineet vaikuttimina maalauksissa. Bosch on kuvannut molemmissa triptyykeissä ihmisen elämän luomisesta viimeiseen tuomioon. Vasemmissa paneeleissa on puutarha ja oikeissa helvetti. Keskipaneelit kuvaavat kaikkea sitä, mikä johtaa ihmiset tuomioon. Raamattukytkennät maalauksissa ovat osittain suoria ja osittain muunneltuja. Boschin tarkoituksena on ollut herättää katsojat siihen, millaisia valintoja he tekevät. Hän painottaa maalauksissaan sekä perisyntiä että tekosyntien vaikutusta. Helvettikuvauksillaan hän pyrkii pelottelemaan katsojaa siitä, mitä voi pahimmillaan seurata, jos omaa toimintaansa ei muuta. On myös todennäköistä, että triptyykit ovat vaikutuspyrkimysten lisäksi luotu viihdyttämään värileikittelyillään, yksityiskohdillaan ja erikoisilla hahmoillaan