Browsing by Subject "taloushistoria"

Lammaistenlahden kulttuurimaisema on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö Kokemäenjoen rannalla Nakkilan ja Harjavallan rajalla. Siihen kuuluu alueita keskiajalla syntyneistä Lammaisten, Pirilän ja Torttilan kylistä. Tämä kulttuuriympäristö koostuu Harjavallan voimalaitoksesta sekä näiden kolmen kylän vanhojen talonpoikaisten kantatilojen rakennuksista. Pitkästä historiastaan ja aiemmasta keskeisestä asemastaan huolimatta näistä kantatiloista, niiden talonhaltijoista ja ympäristön kehityksestä on ollut vain hajanaisia tietoja, vaikka selvää yleistä mielenkiintoa niitä kohtaan on. Tutkimuksessa kertynyt tarkempi tieto tukee myös alueen kulttuuriperinnön säilyttämistä ja rikastuttaa kirjallisuudessa esitettyjä yleisiä käsityksiä tutkituista ilmiöistä. Tutkimuksessa selvitettiin ja selitettiin näiden kylien tilarakenteen ja niiden kantatilojen kokonais- ja viljelyalojen kehitystä 1750-luvulta 1980-luvulle sekä niiden torppien kehitystä. Lisäksi selvitettiin näitä kantatiloja isännöineet talonhaltijat sekä analysoitiin sukulaisuuksien vaikutuksia kantatilojen suvussa säilymiseen. Kuuden eri kylissä keskeisesti vaikuttaneen talonhaltijan toimintaa tutkittiin muita tarkemmin. Ympäristön osalta tarkasteltiin maankäytön kehittymistä kylien koko alueella ja rakennuskannan kehitystä kulttuurimaiseman alueen osalta. Erityisen tarkasti selvitettiin vanhinta 1800-luvulta olevaa rakennusperintöä. Kehitystä verrattiin, jos mahdollista, koko Suomen, mutta joskus myös lähialueen tai Ruotsin kehitykseen. Eri kylien ja kantatilojen kehityksistä tehtiin kokonaisarviot sekä konstruoitiin juuri tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävä viitekehys. Lisäksi arvioitiin joidenkin yleisten teorioiden ja viitekehysten selitysvoimaa tässä tapauksessa. Valmiin tutkimusaineiston puuttuessa se koottiin alkuperäisistä tai niihin rinnastettavista lähteistä. Näitä olivat mm. maarekisterikirjan otteet, henkikirjat, eräät osittaiset talonhaltijaluettelot, vuoden 1901 ruokakuntakyselyjen vastaukset, laajojen maanmittaustoimitusten asiakirjat ja kartat, valokuvat eri ajoilta, jotkut kantatilojen edustajien haastattelut, itse tehdyt havainnot sekä sukukirjat ja muu kirjallisuus. Vertailutietoja löytyi talous- ja maataloushistorioista sekä pitäjänhistorioista. Kantatiloja oli vuonna 1750 yhdeksän ja enimmillään halkomisten jälkeen 1800-luvun alussa 14, mutta 1980-luvulla jälleen yhdeksän. Kantatiloilla säilyivät niille isojaossa jaetut maat 1800-luvun loppuun asti. Sen jälkeen ne menettivät 1980-lukuun mennessä maistaan ulkopuolisille keskimäärin 2/3. Eniten menetyksiä oli vuosina 1940–1960 johtuen pääosin sotatila- ja maanhankintalakien ym. nojalla tehdyistä pakkoluovutuksina, mutta osin myös vapaaehtoisista kaupoista ja perinnönjaoista. Vertailutietoja tälle pitkäaikaiskehitykselle ei Suomen maataloushistoriasta löytynyt. Alueen torppien määrä oli suurimmillaan jo 1860-luvulla, josta se pieneni viidesosaan 1910-luvulle mennessä eli paljon koko maan kehitystä aikaisemmin ja sitä alemmalle tasolle. Torpparien hallussa oli v. 1901 viljelymaista 6–25 % kylästä riippuen. Torpparien sosiaalisesta noususta 1900-luvun vaihteessa oli useita esimerkkejä ja välit talollisten kanssa näyttivät sopuisilta ainakin tarkemmin tutkitussa Torttilassa, jossa kehitys ei aivan vastannut tutkimus- ja muusta kirjallisuudesta syntynyttä yleiskuvaa. Kantatiloilla oli tutkimuskaudella 156 talonhaltijaa, joista 2/3 oli kaudella I (1750–1869) ja 1/3 kaudella II (1870–1989). Talonhallinnan keskikesto piteni näiden välillä 16 vuodesta 25 vuoteen, mikä johtui keskieliniän pitenemisestä. Lähisuvusta saatu sukutila pysyi suvussa todennäköisemmin kuin ulkopuolelta hankittu ostotila, vaikka näiden ero pienenikin kaudella II. 1930-luvulla yhä toimineista kantatiloista oli samassa suvussa pysynyt 100–150 vuoden ajan suhteellisesti useampi kuin vertailukohtana käytetyssä laajassa ruotsalaisessa tutkimuksessa. Vain Torttilassa ryhmäkylä hajosi ja viljelymaan määrä kasvoi siten, kuin ympäristöhistoriassa yleensä esitetään. Lammaisissa ryhmäkylästä katosivat talot, kunnes jäljellä oli vain yksi. Pirilässä ryhmäkylässä on yhä kolme taloa entisillä paikoillaan. Kaikkien kylien maankäyttöön vaikuttivat suurten laitosten kuten Satalinnan parantolan, Harjavallan voimalaitoksen ja Torttilan teollisuusalueen rakentamiset myöhempine laajennuksineen ja uusine asuinalueineen. Pääosa kaikkien kolmen kylän alueista on kuitenkin säilynyt maaseutumaisena. Vanhimmasta 1800-luvun rakennusperinnöstä on yhä jäljellä yhteensä 21 rakennusta viidellä eri kantatilalla. Niistä 1/3 on asuinrakennuksia, 1/3 talousrakennuksia ja 1/3 pienempiä rakennuksia kuten aittoja. Vanhimmat asuinrakennukset ovat nykyisten tietojen mukaan 1800-luvun alusta. Tutkimuksessa kootun viitekehyksen mukaan tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävät kulloisetkin instituutiot, talonhaltijoiden oma toiminta, suuret laitokset, kantatilojen ja niiden hallinnan tilanteet, yhteiskunnan ja maatalouden yleinen kehitys ja tilanne sekä sattumat. Hyvin yleisistä teorioista tutkimuskohteen kehitystä selitti parhaiten Giddensin strukturaatioteoria täydennettynä MacRaildin ja Taylorin esittämällä tavalla mm. mentaalisilla rakenteilla kuten asenteilla.

The thesis studies the economic policy of the United States from the first oil crisis of October 1973 to the 1980 elections via the perspective of Keynesian economic theorem. The main objective of the thesis is to analyze the perceived failure of Keynesianism during stagflation through practical policy and evaluate the policy connection to the economic theory paradigm shift that occurred in the late 1970s and early 1980s. This is done by reviewing primarily the fiscal policies of the Ford and Carter administrations coupled with an analysis of the policy recommendations made by the contemporary congressional Joint Economic Committees. The thesis aims to add a historically minded policy analysis into the mix when explaining the fall of Keynesianism and see how well it elucidates this on its own. In primary material the thesis relies on various documents produced by the Councils of Economic Advisors and Joint Economic Committees during the previously mentioned time period. In particular the annually or biannually formed economic policy publications and statements related to them are under scrutiny since by revealing the policy directions and proposals one can examine the wider economic theory context at play. In addition the primary material is complemented by using a wide-range of previous literature and contemporary newspaper articles. Methodologically the study employs directed qualitative content analysis as a research method which carefully takes into consideration the chosen contextual theory – Keynesianism – when analyzing the material. Furthermore, an adaption of Douglass C. North’s theory on economic change is applied to the subject in order to create a more comprehendible framework to examine the change in economic thinking taking place. The analysis of U.S. economic policy through the theoretical lenses of Keynes finds that the theory was badly miscomprehended and practiced already in the late 1960s which continued for the entire 1970s causing increasingly significant reputational damage to it. The study concludes that a lack of belief among the Ford and Carter administrations towards Keynesianism and the difficult politico-economic circumstances lead to economic policies that cannot be classified as Keynesian. Thus the results stand in opposition to the notion that the theory failed through trial and error during stagflation and indicate that intellectual preference towards neoclassical economics began to impact policy increasingly since the Ford administration. The study recommends that future research focuses more on linking economic policies and theories to their historical and political context. A further recommendation is made to increase the study of empirical policy analysis when explaining the fall of Keynesianism.

Tutkielma käsittelee Osakesäästäjien Keskusliiton Arvopaperi-jäsenlehteä ja siinä esiintynyttä osakesijoittamisen edistämiseen tähdännyttä sisältöä kasinotalousvuosina 1985–1989. Tutkimuksessa käsitellään niin Arvopaperiin tuotettuja talousjournalistisia sisältöjä kuin lehdessä esiintynyttä mainontaakin. Samalla tarkastellaan osakesäästämisen ja osakesijoittamisen käsitteiden merkitys- ja käyttöeroja. Tarkoituksena on selvittää, miten osakesijoittamista esiteltiin Arvopaperin sivuilla sekä johdattaa tutkimusta kohti sisällöllistä analyysia: mitä lehden sisällöllä pyrittiin lukijalle tuomaan ja mihin häntä kenties ohjattiin? Tutkielma ammentaa teoriapohjaansa historiantutkimuksesta sekä taloustieteellisestä ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta. Taustaa tuovat lama-aikaa sekä 1980-luvun kasinotaloutta käsittelevät talous- ja oikeushistorialliset tutkimustyöt. Arvopaperi täydensi Osakesäästäjien Keskusliiton jäsenten tietopohjaa ja osaamista sijoittamisessa kehittymiseen. Samalla se toimii liiton edunvalvonnan kanavana sekä tuotti tietoa suomalaisista pörssiyhtiöistä. Ajoittain lehden sisältö ei vastannut kysyntään sävyltään neutraalista, laadukkaasta talousjournalismista, sillä kriittinen näkökulma yritysten kuvauksissa jää uupumaan.

Tämä tutkielma tarkastelee yhteiskuntasopimus-käsitettä julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisessa kontekstissa Suomen yhteiskuntasopimusneuvotteluiden yhteydessä vuosina 1991 ja 2015. Tutkielman lähteinä käytetään Helsingin sanomien julkaisemia uutisia, mielipidekirjoituksia ja muita julkaisuja kyseisiltä ajankohdilta. Käsitehistoriaa, kehysanalyysiä ja tapaustutkimusta hyödyntäen kerätystä aineistosta on koottu yhteiskuntasopimusta kuvaavaa dataa, josta on pyritty muodostamaan yhteiskuntasopimuksen käsite työmarkkinapoliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntasopimus on klassinen yhteiskuntafilosofinen käsite, jolla on pyritty selittämään valtion olemassaolon syytä. Nimeä yhteiskuntasopimus käytti ensimmäisenä geneveläisranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau. Hän pyrki filosofisen teorian kautta perustelemaan, miksi ihmiset ovat antaneet osan oikeuksistaan ja vapauksistaan hallitsijalle. Rousseaun teoriaa on verrattu tässä tutkielmassa muodostettuun työmarkkinapoliittisen yhteiskuntasopimuksen käsitteeseen ja pyritty selvittämään onko kyseessä sama vai kaksi erillistä käsitettä. Suomessa yhteiskuntasopimus on tullut esiin julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisena käsitteenä. Vuosina 1991 ja 2015 Suomen Keskustan johtamat porvarihallitukset ovat käyneet työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteiskuntasopimusneuvotteluita. Tämän käsitteen merkitystä ei kuitenkaan ole kunnolla avattu julkisesti, vaan poliitikot ovat jättäneet sen merkityksen avoimeksi. Se on lähinnä nähty uutena nimenä tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Johtopäätöksenä yhteiskuntasopimuksen nähtiin tarkoittavan kolmikantaa, jossa hallitus pyrki viemään tulopolitiikkaa parlamentaarisempaan suuntaan. Yhteiskuntasopimuksessa tulopolitiikka toteutuu kokonaisratkaisuna, joka on vahvasti yhteydessä porvarihallitusten harjoittamalle politiikalle. Käsitteellä on myös Suomessa vahvat yhteydet keskustalaiseen politiikkaan. Nimen yhteiskuntasopimus kolmikanta sai 1970-luvun Britanniasta, jossa hallituksen ja ammattiliiton välillä tehtiin Social Contract -niminen sopimus. Johtopäätös on, että tällä yhteiskuntasopimuksella on monia yhteisiä piirteitä Rousseaun teorian kanssa, mutta kyseessä on kaksi erillistä käsitettä. Työmarkkinapoliittisessa yhteiskuntasopimuksessa on hyödynnetty klassista yhteiskuntasopimusteoriaa, josta myös käsitteen nimikin on lainattu.

Tutkielma tarkastelee aluepolitiikan ja yrittäjyyden suhdetta Kehitysaluerahasto Oy:n toiminnan kautta vuosina 1971–1987. Kehitysaluerahasto Oy oli valtion omistama osakeyhtiö, joka rahoitti kehitysalueiden elinkeinoelämää lainoilla, takauksilla ja avustuksilla. Aluksi sen tavoitteena oli kehitysalueiden teollistaminen ja työpaikkojen luominen, mutta myöhemmin keskeiseksi tavoitteeksi muodostui työllisyyden lisääminen uusien yritysten perustamiseen rohkaisemalla. Sen perustaminen kytkeytyi 1970-luvun alun poliittiseen tilanteeseen, jossa kehitysaluepolitiikkaa haluttiin tehostaa. Kehitysaluerahasto Oy:ta on käsitelty aiemmassa aluepolitiikan tutkimuksessa jonkin verran, minkä lisäksi siitä on tehty kaksi yrityshistoriikkia. Tästä huolimatta sen toimintaa ei ole tutkittu kovin syvällisesti ainakaan laadullisin menetelmin. Myös aluepolitiikan ja yrittäjyyden suhde on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa hyvin vähälle huomiolle. Tämän tutkielman tarkoitus on paikata tätä tutkimuksellista aukkoa ja arvioida Kehitysaluerahasto Oy:n toimintaa ja aluepolitiikkaa uudesta näkökulmasta. Tutkimuskysymykset keskittyvät Kehitysaluerahaston johtajien perusteluihin aluepolitiikan tarpeellisuudelle ja heidän näkemyksiinsä yrittäjyydestä. Tutkielmassa hyödynnetään myös kehitysvaltion ja yrittäjähenkisen valtion käsitteitä, ja pohditaan niiden soveltuvuutta Kehitysaluerahasto Oy:n historialliseen kontekstiin. Tätä kautta pohditaan myös valtion ja yritysten suhdetta innovaatiopolitiikassa, josta on käyty runsaasti tieteellistä vuoropuhelua. Aineistona tutkielmassa käytetään Kehitysaluerahasto Oy:n kolmen ensimmäisen toimitusjohtajan sekä heidän kanssaan samaan aikaan koko tutkimusajankohdan toimineen varatoimitusjohtajan tekstimuodossa olevia julkisia puheita, esitelmiä ja kirjoituksia sekä vähäisessä määrin myös muita asiakirjoja. Aineisto on kerätty Kehitysaluerahasto Oy:n seuraajaorganisaatio Finnvera Oy:n arkistosta. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi teemoittelun ja tyypittelyn avulla. Aineiston luonteen vuoksi tutkielman johtopäätökset jäävät melko yleiselle tasolle, sillä puheita ja julkisia esiintymisiä ei voida pitää objektiivisina kuvauksina. Niistä voidaan kuitenkin päätellä aatemaailmoja, tavoitteita ja päämääriä. Tulokset siis kuvastavat Kehitysaluerahasto Oy:n johtajien puheissa ilmenevää todellisuutta, joka täytyy ottaa huomioon niitä arvioitaessa. Kehitysaluerahasto Oy:n toiminnassa aluepolitiikka ja yrittäjyyden edistäminen kytkeytyvät toisiinsa sekä yhteisenä että erillisinä tavoitteina. Keskeisiä tuloksia tutkielmassa ovat Kehitysaluerahasto Oy:n innovaatiopoliittisen toiminnan ja kehitysalueiden yrittäjyysmyönteisen ilmapiirin edistämisen aiempia käsityksiä suurempi merkitys. Molemmat näistä havainnoista on huomioitu aiemmissa tutkimuksissa, mutta tämän tutkielman analyysin perusteella niillä saattaa olla aiemmin luultua suurempi painoarvo. Koska molempia näistä on varsin vaikea mitata, täytyy tämän tutkielman aineiston analyysin perusteellakin tyytyä vain arvioiden esittämiseen. Kolmas keskeinen havainto on 1970-luvun loppupuolen hahmottaminen yhteiskunnallisena käännekohtana. Aiemmin korostetut alueellisen tasa-arvon ja työllisyyden lisäämisen tavoitteet alkoivat menettää merkitystään noin vuodesta 1978 lähtien, ja kilpailukyvyn parantamisen ja innovaatioiden edistämisen tavoitteet korvasivat ne Kehitysaluerahasto Oy:n toiminnan keskeisinä päämäärinä. Samalla aluepolitiikka jäi 1980-luvun aikana taustalle, kun yrittäjyyden merkitys korostui Kehitysaluerahasto Oy:n toiminnassa entistä enemmän. Valtiomuutos suunnitteluvaltiosta kilpailukyky-yhteiskuntaan 1980-luvulta lähtien välittyy aineistosta joiltakin osin, mutta esimerkiksi uusliberalistiset vaikutteet jäivät melko vähäisiksi Kehitysaluerahasto Oy:n johtajien puheissa.

In this thesis I study the concept of current account in public discourse and as a motivation for economic policy between 1980 and 2020. As a source I use articles on current account published in Helsingin Sanomat and economic outlooks by the Ministry of Finance, which are published every autumn and used as background material for the state budget. The period of interest in this thesis, 1980-2020, includes two long periods during which the current account was negative, and the Finnish economy accumulated foreign debt, in between of which the current account stayed positive for a long period. In late 1980s the current account deficit developed into a current account crisis, which made balancing the current account the main target for economic policy. However, the persistent current account deficit in 2010s has not made the current account central for economic policy nor a common topic in public discussions. The research shows that the number of newspaper articles on current account showed a declining trend during the period of interest. Current account also became a less frequently visited topic in the economic outlooks of the Ministry period of interest. In addition, the style in which the topic was handled, changed. The economic outlooks became less political and policy recommendations were no longer given based on actual current account developments. Instead of the external balance, other targets for economic policy such as the balance of public finances became central. However, the policy recommendations were in part same as those that had previously been motivated by the external balance. In newspapers, the articles on current account became less frequent and less extensive and thorough. For instance, over time there were less and less analysis on savings and investments or sectoral studies lying behind the aggregate current account developments. On the other hand, the context of the articles became more international, and extensive, analytical writings on the meaning of the current account were also published after the current account crises had been solved and the country had joined the new currency regime. In the analysed sources, the impact of the changes in the economic and political environment on the meaning of the current account has not been analysed.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tutkin yksityisyrittäjien järjestäytymisen alkuvaihetta vuosina 1929-1938. Tutkin aihetta ilmiön ympärille perustettujen järjestöjen, vuonna 1929 perustetun Taloudellisen Valistuskeskuksen ja sen jatkoksi vuonna 1934 perustetun Yksityisyrittäjäin Liiton, kautta. Tutkimuskysymykseni ovat, miksi yksityisyrittäjät järjestäytyivät, miten he järjestäytyivät ja mitä he tekivät? Näihin kysymyksiin vastatakseni tutkin myös keitä yksityisyrittäjät olivat ja tarkastelen yksityisyrittäjien järjestäytymisen taustalla vaikuttanutta yksityisyritteliäisyyden ideologiaa. Tutkimusajanjaksoni alkaa Taloudellisen Valistuskeskuksen perustamisesta vuonna 1929 ja päättyy vuoteen 1938, eli ennen sota-ajan alkua Suomessa. Näkökulmani tutkimusaiheeseen on yrityshistoriallinen. Tutkielmani keskeisen lähdeaineiston muodostavat Suomen Yrittäjien arkistosta löytyvät Taloudellisen Valistuskeskuksen ja Yksityisyrittäjäin Liiton arkistomateriaalit, jotka pääasiassa käsittävät pöytäkirjoja hallitusten ja työvaliokuntien kokouksista sekä järjestöjen vuosikertomuksia. Lähdeaineistonani käytän myös Taloudellisen Valistuskeskuksen ja myöhemmin Yksityisyrittäjäin Liiton julkaisemaa suurelle yleisölle tarkoitettua Talous ja Koti -lehteä. Tutkimusmetodini on kvalitatiivinen sisällönanalyysi sekä ilmiön kontekstuaalinen selittäminen. Yksityisyrittäjien järjestäytyminen alkoi kaupan alan eri piirien perustaessa Taloudellisen Valistuskeskuksen vuonna 1929. Valistuskeskuksen perustajajäsenet Suomen Tukkukauppiaiden Liitto ja Suomen Vähittäiskauppiasliitto kuitenkin riitaantuivat jo vuonna 1933, joka johti Vähittäiskauppiasliiton eroon toiminnasta. Eron seurauksena Valistuskeskukseen jääneet piirit lakkauttivat Valistuskeskuksen ja perustivat vuoden 1934 alusta sen työtä jatkamaan Yksityisyrittäjäin Liiton. Yksityisyrittäjäin Liitto oli tutkimusajanjaksollani tavoitteissaan menestyksekäs ja pystyi johdonmukaisesti laajentamaan toimintaansa. Tutkimuksessani osoitan, että yksityisyrittäjien päävastustaja oli osuustoimintaliike, niin taloudellisesti kuin aatteelliseksi. Se oli myös tärkein syy yksityisyrittäjien järjestäytymiseen. Tässä työssä osoitan, että Taloudellisen Valistuskeskuksen ja Yksityisyrittäjäin Liiton järjestäytyminen oli uudenlainen ilmiö järjestökentässä, sillä sen tavoitteena oli yhdistää yksityisyrittäjien joukko, jonka järjestäytyminen oli siihen mennessä edennyt ammattiryhmäkohtaisesti. Yksityisyrittäjien joukkoa yhdisti yksityisyritteliäisyyden ideologia. Osoitan myös, että yksityisyrittäjien järjestäytyminen oli aatteellista. Tärkeimpiä toimintamuotoja olivat yksityisyritteliäisyyttä puolustavien kirjoitusten tekeminen sanomalehtiin, omien lehtien Talous ja Kodin sekä Yksityisyrittäjän julkaiseminen sekä yksityisyrittäjien järjestämät tapahtumat Yksityisyritteliäisyyden Viikot sekä yleiset yksityisyrittäjien kesäkokoukset. Yksityisyrittäjien järjestäytymisen ilmiön merkitys on ennen kaikkea siinä, että sillä on ollut kauaskantoisia seurauksia suomalaisessa elinkeinoelämän järjestökentässä. Yksityisyrittäjien järjestäytyminen aloitti kehityksen, joka johtaa Suomen Yrittäjiin asti.