Browsing by Subject "talvisota"

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvää kulttuuriuutisointia toisen maailmansodan alussa. Tutkielmassa tarkastellaan lehden välittämää kuvaa tanskalaisten suhtautumisesta Suomen tilanteeseen sekä kuvaa tanskalaisista ja tanskalaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi tarkastellaan, miten maiden molemminpuoliset kulttuuriyhteydet ja -yhteistyö näkyivät lehdessä. Tutkimusmetodina on historiallis-kvalitatiivinen lehdistötutkimus. Tutkimuksen aineistona on tarkasteluajanjaksolla Hufvudstadsbladetissa julkaistut noin tuhat Tanskaa käsittelevää uutista, joista erityisesti keskitytään noin 70 kulttuuriuutiseen. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään Suomen Kööpenhaminan lähettilään Paavo Pajulan samalla ajanjaksolla Suomeen lähettämiä raportteja. Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvä kulttuurikirjoittelu oli tarkastelujaksolla vilkasta. Kirjoitukset loivat molemminpuolista yhteyttä maiden välille välittäen kuvaa sekä tanskalaisten kiinnostuksesta Suomen tilanteeseen, suomalaisten kiinnostuksesta Tanskaan ja tanskalaisiin sekä monipuolisesta kulttuuriyhteistyöstä. Talvisodan aikana kulttuuriyhteistyön kautta pystyttiin ylläpitämään ja edistämään Suomen ja Tanskan välisiä suhteita helpommin kuin virallisella valtiollisella tasolla Tanskan valtion pitäytyessä tarkasti puolueettomana. Suomalaisista sanomalehdistä Hufvudstadsbladetilla oli todennäköisesti ruotsinkielisen lukijakunnan takia suurin intressi pohjoismaisten suhteiden vahvistamiseen, mutta myös parhaat mahdollisuudet siihen. Tanskalaisten suhtautuminen Suomen tilanteeseen oli Hufvudstadsbladetin kirjoittelun valossa pääosin myötätuntoista Tanskan kommunisteja lukuun ottamatta. Tanskalaiset itse näyttäytyvät kirjoituksissa edistyksellisinä ja vapaamielisinä. He vaalivat imagoaan pyöräilijöinä ja tuulesta nauttivana kansana. Huoltovarmuuden haasteista huolimatta Tanskan yhteiskunnallinen tilanne näyttäytyi Hufvudstadsbladetin sivuilla rauhallisena. Maiden välinen yhteistyö tapahtui pääosin yhteispohjoismaisessa kontekstissa, mutta myös kahdenvälistä kulttuurivaihtoa tapahtui. Tärkein väylä Suomen ja Tanskan keskinäisille suhteille olivat maiden Norden-yhdistykset, joiden toiminnasta Hufvudstadsbladet uutisoi runsaasti.

Tutkimukseni käsittelee Ruotsiin lähetettyjen sotalasten muistoja sekä kokemuksia heidän palattua Suomeen sotien jälkeen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten sotalapset muistavat nyt omia kokemuksiaan sotien jälkeisestä ajasta, ja miten ympäristö- ja kielimuutokset ovat vaikuttaneet heihin myöhemmin elämässä. Tutkimuksen aihe on unohtunut monelta tai käsittelee usealle täysin tuntematonta aihealuetta. Siitä syystä sen taltiointi on erittäin tärkeää, varsinkin koska haastateltavien omat kokemukset ovat vahvasti läsnä ja henkilökohtaisia. Tutkimus koostuu tutkimuslomakkeeni kyselyyn vastanneiden kahdeksan sotalapsen muistoista ajastaan sotalapsena. Haastateltavat kävivät Ruotsissa koulua tai olivat aloittamassa koulun ennen Suomeen palaamistaan. Näin ollen heillä kaikilla oli ruotsi vahvempana kielenä sieltä palatessaan. Tutkimuksen taustana ja haastattelutulosten tukena käytin aikaisempaa tutkimusmateriaalia lapsen kehityksestä, traumoista, kielellisestä kehityksestä, pedagogiikasta sekä talvi- ja jatkosotaan liittyvistä tapahtumista. Tutkimuksen perusteella haastateltavien sotalasten muistot koulunkäynnistä ovat pääasiassa positiivisia. Heille kielen vaihtaminen tuotti vaikeuksia, ja siitä syystä suurin osa muutti opintojen jälkeen takaisin Ruotsiin tai muihin Pohjoismaihin. Tutkimus osoittaa myös sen, että vaikka sotalasten siirrot Ruotsiin olivat suurimmaksi osaa onnistuneita, on myös tapauksia missä näin ei ollut, ja tätä on sotien jälkeisinä vuosina uutisoinnissa peitelty. Ruotsista palanneiden lasten jälkihoito oli myös puutteellista, eikä heille järjestetty koulussa tai sen ulkopuolella riittävää tukea kielen tai muun trauman hoidossa. Kielitaidon puuttuminen sekä biologisten vanhempien ja sisarusten etääntyminen sotien jälkeen oli myös syy siihen, miksi haastateltavista seitsemän kahdeksasta asuu tällä hetkellä Ruotsissa.

Tiivistelmä Referat Vuonna 1940 kustannusyhtiö Otava julkaisi kirjailija Eino Hosian (1905–1941) sotaromaanin Tuliholvin alla. Teos perustui Hosian omiin sotakokemuksiin Karjalankannaksen Taipaleella ja Vuosalmella. Sotatapahtumia, sekä niissä mukana olleita henkilöitä, luontoa ja eläinkunnan edustajia kuvatessaan, Hosia elävöitti kertomustaan käyttämällä varsin runsaasti Raama¬tun teksteihin perustuvia metaforia. Tarkastelen tässä tutkielmassani kyseisiä metaforia, jakamalla ne ryhmiin tyyppiensä perusteella ja rakentamalla niiden pohjalta raamattuteologista analyysia. Tutkin myös millaisia tunnelmia ja merkityksiä käytetyt metaforat Hosian kertomukseen luovat, sekä millais¬ten tilanteiden kuvauksissa mainittuja metaforia esiintyy. Selvitän myös mahdollisia syitä varsin mittavaan raamatullis¬ten ainesten käyttöön täysin maallisessa sotaromaanissa. Jaottelen Hosian romaanissa esiintyvät metaforat viiteen kategoriaan, jotka ovat: Kristukseen ja ristiin, ylösnouse¬mukseen, Ilmestyskirjaan, Vanhaan Testamenttiin, sekä manalaan ja helvettiin liittyvät metaforat. Edellä olevista kategori¬oista suurimman, Kristukseen ja ristiin liittyvien metaforien ryhmän, olen jakanut edelleen neljään kategoriaan: Tulevien tapah¬tumien enteilyyn ja odotukseen, odotuksen päättymiseen, kärsivää Kristusta kohden katsomiseen, sekä koettujen mene¬tysten jälkeisiin hetkiin liittyviin metaforiin. Lähestyn aihettani historiatieteen näkökulmasta, tutkielmani on kirkko- ja kirjallisuushistoriallinen selvitys, joka sivuaa myös sotahistoriaa, sekä poliittista historiaa. Systemaattisen teologian alaan kuuluvan raamattuteologian näkökulmat saavat tutkimuksessani merkittävän ja näkyvän osan. Tutkimusmenetelmäni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Hosian kertomuksessa Suomen kansan talvisodassa kokemat kärsimykset rinnastuivat vahvasti Kristuksen pit¬käperjantaina kulkemaan tuskien tiehen, sekä Golgatan tapahtumiin. Sodan eturintaman olosuhteita sotilaiden näkökulmista käsin kuvates¬saan, Hosia käytti pääosin Ilmestyskirjaan ja Vanhaan Testamenttiin perustuvia metaforia. Kuvatessaan erityisen rajuja ja sekasortoisia eturintaman tapahtumia, kirjailija rinnasti olosuhteita myös Raamatusta löytyviin helvetin ja tuonelan kuvauksiin. Tuliholvin alla -romaania tarkastellessa syntyy vaikutelma, että Raamatulla on ollut kirjailija Hosialle omakohtainen, vahvoja tunnekokemuksia ja muistikuvia sisältänyt merkitys. Kirjailijan lapsuuden¬kodin kirjahyllystä löytyi Gustave Dorén kuvittama perheraamattu, jonka nuori Hosia oli jo kymmenen vuoden ikäisenä lukenut kannesta kanteen. Dorén dramaattisissa, valojen ja varjojen sävyttämissä Raamatun kuvituksissa, ja Hosian raamatullisessa symboliikassa on nähtävissä monia yhteisiä piirteitä. Hosia oli lahjakas sanankäyttäjä, lisäksi hänellä oli kuvataiteellista taustaa lapsuus ja nuoruusvuosiltaan. Hän oli mies, jota ei ollut mahdollista irrottaa satakuntalaisesta taustastaan. Lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ja kotiseudun maisemat, seurasivat hänen mukanaan koko hänen elämänsä ajan, ja tulivat näkyviin myös hänen kirjallisessa tuotannossaan. Hosian lupaava kirjailijan ura jäi kesken hänen kaaduttuaan jatkosodan alkuvaiheessa Joutsenossa. Lyhyeksi jääneen, mutta eheän kirjailijan uransa aikana Hosia kirjoitti viiden vuoden aikana kaikkiaan viisi romaania.

Tutkimuksessani tarkastelen Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1939–1940 käytyyn talvisotaan liittyviä kirjoituksia kahdessa lehdessä, Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemassa Hengellisessä kuukauslehdessä ja SLEY:n julkaisemassa Sanansaattaja-lehdessä. Tutkin aineistoa systemaattisesti tarkastelemalla lehdissä hahmottunutta kuvaa sodasta syventyen niissä esiin nousseisiin aiheisiin. Aikarajaukseni on syyskuusta 1939 toukokuuhun 1940 saadakseni selville kokonaisvaltaisen kuvan sodanaikaisesta mielenmaisemasta. 24-sivuista Hengellistä kuukauslehteä julkaistiin kerran kuussa ja 16-sivuista Sanansaattajaa pääsääntöisesti kahdesti kuussa, mutta sota-aikana vain kerran kuussa. Tutkin, miten talvisotaa käsitellään lehdissä sekä millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä niistä löytyy. Tutkin myös, miten lehtien taustalla vaikuttavat herätysliikkeet, herännäisyys ja evankelinen liike, näkyvät kirjoituksissa. Näiden kysymysten lisäksi tarkastelen kokoavasti lehdistä nousevaa miesihannetta tutkittavana aikana. Sotaa käsitellään lehdissä paljon. Siihen liittyvät kirjoitukset vievät tutkittavana aikana noin puolet molempien lehtien sivutilasta. Sanansaattajan ja Hengellisen kuukauslehden poikkeavat profiilit tuovat niiden kirjoituksiin erilaisia äänenpainoja. Kansallis-isänmaallisen Hengellisen kuukauslehden painopiste ei ole ainoastaan hengellisissä kysymyksissä, vaan siinä otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Sanansaattaja keskittyy sen sijaan pääasiallisesti hengellisiin aiheisiin ja SLEY:n sisäisiin asioihin. Molemmat lehdet pitävät sotaa kutsuna parannukseen. Ne esittävät sodan syyksi suomalaisten syntisyyden ja lopunaikojen läheisyyden. Toisaalta sotaa pidetään Jumalan suomalaisille antamana pyhänä tehtävänä, jonka tarkoituksena on hävittää ateistinen bolševismi maailmasta. Molemmat lehdet ottavat uutisen maaliskuussa 1940 solmitusta rauhansopimuksesta järkyttyneenä vastaan. Tutkimuksessani osoitan yhdeltä osalta 1920–1930-luvuilla tavoitellun kansan eheytymisen toteutuneen. Etenkin Sanansaattajan kirjoituksissa iloitaan Suomen kansan käyneen yhtenä miehenä taisteluun vihollista vastaan luokkaristiriidoista huolimatta. Herännäisyyden painotukset ikävöivästä uskosta ja maailmasta erottautumisesta näkyvät Hengellisen kuukauslehden kirjoituksissa. Myös herännäisyyden luonne kansallis-isänmallisena liikkeenä tulee kirjoituksista esille. Suomalaisia ihannoidaan suuresti ja lehdessä esiintyy myönteisyyttä Suur-Suomi-aatteelle. Niin ikään Sanansaattajasta voi havaita evankelisen liikkeen keskeiset opilliset korostukset pelastusvarmuudesta ja luterilaisen teologian painotuksesta. Lehtiä lukiessani tarkastelen myös, millaisia miehiä niissä ihaillaan ja mitä miehiltä odotetaan tutkittavana aikana. Tähän liittyen lehdistä nousee esiin kolme ominaisuutta: uskonnollisuus, urheus ja uhrialttius. Lujasti uskonnollisia ja rohkeita miehiä ihaillaan molemmissa lehdissä ja heidän odotetaan olevan valmiita uhraamaan henkensä isänmaan puolesta. Nämä ominaisuudet sopivat myös ajan yleiseen miesihanteeseen, johon poikia kasvatettiin nuoresta pitäen. Aineksia miesihanteeseen liittyen löytyy erityisesti Hengellisessä kuukauslehdessä julkaistuista kirjeistä rintamalta. Sota-aikana erityisesti uhrialttius tulee korostetusti esiin kirjoituksista.

Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, millainen on kristinuskon, kuurouden ja toisen maailmansodan luoma ilmiö Suomessa. Ilmiötä lähestytään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kuurojentyön julkaisun Hiljainen seurakunta avulla, sillä sen kaikki osa-alueet yhdistyvät tässä julkaisussa. Tarkastelen sota-ajan vaikutuksia Hiljaiseen seurakuntaan vuosikerroissa 1938–1947. Yhteiskunnallisesti kuurouteen ja kuurojen olemassaoloon havahduttiin 1800-luvun puolivälissä. Kuurot ajoivat itse omia oikeuksiaan ahkerasti niin yhteiskunnallisesti kuin kirkossakin. Kirkon kuurojentyö oli 1900-luvun alussa uusi työala Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monien vaiheiden kautta vuonna 1908 perustettiin kaksi kuurojen matkapapin virkaa. Näiden matkapappien tehtävänä oli kierrellä Suomessa kuurojen luona, hoitamassa kuurojen uskonnollista elämää esimerkiksi jumalanpalvelusten kautta. Koska suuri osa kuuroista jäi tavoittamatta, matkapappien määrää lisättiin. Tutkimusajanjaksoni aikana matkapappeja ja kuurojenpiirejä oli Suomessa kolme. Tästä huolimatta seurakuntalaisten tavoittaminen oli yhä vaikeaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan vuonna 1938 perustettiin kuurojen seurakuntalehdeksi luonnehdittu Hiljainen seurakunta, jonka toimittamisesta ja julkaisemisesta vastasivat matkapapit. Vastaperustettu lehti joutui kuitenkin lähes välittömästi poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen armoille. Toisen maailmansodan aikana Suomessa käytiin kolme sotaa: talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota, jotka ajoittuvat vuosille 1939–1945. Tutkimuksessani selvitän, miten Suomen sotatila toisen maailmansodan aikana vaikutti Hiljainen seurakunta -lehteen. Tutkimuskysymykseni jakaantuu kolmeen alakysymykseen: Miten sota-aika näkyy Hiljainen seurakunta -lehdessä, muuttiko sota-aika evankeliumin tulkintaa kuuroille, ja millä tavalla sota-aika vaikutti kuurojen parissa työskentelevien matkapappien työhön ja sitä kautta kirkon kuurojentyöhön. Talvisodan suurin vaikutus Hiljaiseen seurakuntaan on se, ettei lehteä pystytty julkaisemaan sodan aikana lainkaan. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että kuurojentyössä oli suuria vaikeuksia talvisodan aikana. Sodan jälkeen lehden evankelioivissa kirjoituksissa koettua sota-aikaa tulkittiin Jumalan kasvatuskeinona. Sodassa Jumalan korostettiin olleen suomalaisten puolella ja itsenäisyyttä painotettiin siitä näkökulmasta, että vapaus kristittynä elämiseen oli säilynyt. Jatkosodan aikana lehden julkaisumäärät pysyivät alhaisena eikä kirkon kuurojentyön kohtaamat vaikeudet tuntuneet hellittävän. Jatkosodan alussa paremmista ajoista kuitenkin oltiin lähes varmoja Hiljaisen seurakunnan sivuilla. Kirjoituksissa korostettiin sodan pikaista päättymistä ja Karjalan valtauksen jälkeen uskottiin Jumalan johdattaneen kansansa kotiin. Asemasodan pitkittyessä epävarmuus tulevaisuudesta kuitenkin kasvoi, ja lopulta toivottiin vain rauhaa ja itsenäisyyden säilymistä. Lapin sodan päätyttyä Hiljaisessa seurakunnassa käytiin koettua sota-aikaa läpi. Rauhan koittaminen nosti esille uusia huolia yhteiskunnan tilasta. Kuuroille korostettiin nyt hyvän kristityn elämää, samalla kun kirkon kuurojentyötä yritettiin saada takaisin raiteilleen. Sota-aikana kuurojentyön toiminnassa lehden rooli oli korostunut, mutta sodan jälkeen lehti sai vähitellen rinnalleen muitakin kuurojentyön muotoja.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan isänmaan roolia sotilaspastorin julistustyössä talvi- ja jatkosodan aikana. Tutkimuksen aineistona on käytetty sotilaspastori Sakari Huiman julistustyötä vuosina 1939–1944. Julistustyö koostuu pääasiassa rintamalla pidetyistä, käsinkirjoitetuista, saarnoista. Osana tutkimusta on käytetty myös Huiman kirjoittamia muistiinpanoja, lehtiartikkeleita sekä kirjeenvaihtoa. Lähdemateriaalina käytettyjä saarnoja on 20 kappaletta, käsikirjoituksia ja muistiinpanoja 8 kappaletta sekä lehtiartikkeleita 12 kappaletta. Lisäksi tutkimuksessa käytettyjä kirjeitä on 13 kappaletta. Aineisto sijaitsee Oulun maakunta-arkistossa. Isänmaallisella puheella on keskeinen rooli Sakari Huiman julistustyössä, mikä johtuu pitkälti siitä, että julistustyö on syntynyt sodan keskellä. Erityisesti saarnoissa on tavallista puhua asioista myös uskonnollisen tematiikan ulkopuolelta. Näin ollen on luonnollista, että sotilaspappien julistustyössä esillä ovat myös isänmaalliset teemat. Sakari Huiman isänmaallinen retoriikka liittyy Suomen kansan ylistämiseen, vastakohtana viholliselle. Isänmaallisuus tulee esiin myös puheissa Suomen lipusta, historiasta sekä suomalaisista sotilaista ja heidän velvollisuuksistaan. Isänmaallista tematiikkaa esiintyy valtaosassa Huiman julistustyötä, vaikkakaan isänmaallisuus ei ollut hänelle henkilökohtaisesti merkittävimmässä roolissa. Suuressa osassa Huiman kirjoituksia isänmaallinen puhe on sekoittunut uskonnolliseen puheeseen, mutta tästä huolimatta julistustyön keskiössä on puhe Jumalasta. Isänmaallinen retoriikka tukee ajan saarnoja ja muuta julistustyötä, mutta Huiman julistustyössä uskonnollisella puheella on isänmaallista suurempi rooli. Sotilaspapit oli ohjeistettu toimimaan nimenomaan pappeina, eikä isänmaallisen puheen katsottu sopivan papin suuhun. Huima noudattaa tätä ohjetta, vaikka hänen julistustyössään on paikoin myös radikaaleja piirteitä.

Tutkielmassa tarkastellaan ravintolatyöntekijöiden kokemuksia ravintolasääntelystä 1919–1954. Siinä paneudutaan suomalaisten ravintoloiden historiaan ja erityisesti niiden toimintaan erilaisten rajoitusten, sääntelyn ja tarkkailun alaisena. Ravintoloiden ja ravintolasääntelyn historiaa on Suomessa tutkittu aikaisemmin viranomaisnäkökulmasta, mutta ravintolatyöntekijöiden kokemukset ovat jääneet tutkimuksessa näkymättömiin. Tarkoituksena on tuoda ravintolatyöntekijöiden kokemus tutkimuksen keskiöön, sillä heillä on erityinen asema sekä rajoitusten valvojina, että niiden kohteina. Tutkielmassa ravintolatyöntekijöiksi luetaan kaikki ravintoloiden henkilökuntaan kuuluvat henkilöt, kuten tarjoilijat, keittäjät, apulaiset, viinurit, hovimestarit jne. Varsinaisen käsittelyn ulkopuolelle jäävät ravintoloiden johtajat ja omistajat – heidän kokemusta sivutaan vain lyhyesti. Aihetta käsitellään muistitiedon valossa. Lähdeaineistona toimii vuonna 1981 Hotelli- ja ravintolamuseon keräämä Ravintolaperinteen keruukilpailu -muisteluaineisto. Analyysi on jaettu neljään ajanjaksoon. Kullakin ajanjaksolla on omat ravintolarajoitusten erityispiirteensä. Muisteluaineiston sisältöön ja aikaisempaan tutkimukseen nojaavat ajanjaksot ovat 1) kieltolaki 1919–1932, 2) Alkoholiliikkeen perustaminen ja poikkeusaikojen välinen aika 1932–1939, 3) Kansanhuoltoministeriön perustaminen ja sota-aika 1939–1945 sekä 4) sodan jälkeinen aika elintarvikekorttijärjestelmän loppumiseen asti 1945–1954. Entisten ravintolatyöntekijöiden vastauksia analysoidaan yllämainittujen ajanjaksojen kehyksessä. Luvussa neljä tarkastelu keskittyy vastauksista esiin nousseisiin konkreettisiin sääntelytoimiin ja ravintolatyöntekijöiden kokemuksiin niistä. Luvussa viisi syvennytään muistelun ja kokemuksen muodostumisen prosessiin. Kokemuksen muodostumista analysoidaan kokemushistorian ja tunnehistorian teoreettisista lähtökohdista käsin Vastausten perusteella ravintolatyöntekijät ovat työskennelleet eri suunnista tulevien vaatimusten ristitulessa: palvelua vaativat asiakkaat, voittoa tavoittelevat ravintolan omistajat ja työskentelyä valvovat viranomaiset ovat pakottaneet työntekijät luovimaan laillisen ja laittoman rajalla, ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Lisäksi oma toimeentulo pienipalkkaisessa ammatissa on kannustanut lisäansioiden hankkimiseen laittomin keinoin. Toisin kuin rikkeiden yleisyydestä voisi päätellä, ravintolatyöntekijät eivät suinkaan aina suhtautuneet lain rikkomiseen kevyesti, vaan se saattoi aiheuttaa vastaajille voimakkaitakin negatiivisia tunteita. Erityisesti rajoituksia valvovat viranomaiset aiheuttivat vastaajissa pelkoa ja ahdistusta. Ravintolatyöntekijöiden vastauksissa sota-aika korostuu muita ajanjaksoja enemmän, sillä se on vaikuttanut vastaajien elämään niin kokonaisvaltaisella tavalla. Sota-ajan muistelussa erottuvat vahvasti myös muut työskentelyä rajoittaneet tekijät kuin viranomaisrajoitukset, kuten pommitusten aiheuttamat tuhot ja elintarvikepula. Vastaajista valtaosa oli naisia, ja naisten sota-ajan muistelulle tyypillisesti kriisiä muistellaan ennen kaikkea työn kautta. Raatamisesta kertominen on naisten tapa tuoda esiin omaa sankaruuttaan. Vastauksista on nähtävillä ravintolatyöntekijöiden vahva ammatillinen identiteetti, ja ravintolatyöllä voidaan tulkita olleen merkittävä rooli vastaajien elämässä. Melko huonoista työoloista johtuen heillä ei myöskään ollut juurikaan vapaa-aikaa. Nämä tekijät selittävät ravintolarajoitusten ja niiden rikkomisen näkyvää roolia ravintolatyöntekijöiden muistelussa.

Tutkielma käsittelee talvisodan aikaisten sankarihautajais- ja muistopuheiden raamatullisuutta sekä sananjulistuksesta käytyä teologista keskustelua vuosina 1939–1941. Tutkielmassa tarkastellaan reseptio- ja vaikutushistorian menetelmin sitä, miten talvisodan aikaisissa sankarihautajais- ja muistopuheissa tulkittiin, välitettiin ja käytettiin Raamattua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan perinteisin historiantutkimuksen menetelmin sitä, minkälaista keskustelua sankarihautajaispuheista, sananjulistuksesta sekä sielunhoidosta käytiin teologien ja papiston keskuudessa välirauhan aikana. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on teologisen tulkinnan ja oppineisuuden historia. Talvisodan historiasta on kirjoitettu paljon, mutta sodan tarkastelu papiston näkökulmasta on jäänyt vähäiselle huomiolle. Tutkielmassa hyödynnetään lähteenä talvisodan aikaista homileettista aineistoa, eli sankarihautajais- ja muistopuheita. Lisäksi lähteenä käytetään Raamattua, lehtimateriaalia, Tampereen yleisen ja yksityisen pappeinkokouksen arkistomateriaaleja, aikaan liittyvää homiletiikan tutkimusta sekä muita tulkinnan apuvälineitä, kuten kirkkokäsikirjaa. Tutkielma osoittaa, että raamatunjakeista saatettiin jättää jotain pois, silloin kun ne eivät palvelleet sielunhoidollisia tavoitteita ja lohduttamista. Raamatun kertomuksia voitiin myös ylittää, jättää ne avoimeksi tai luoda tilanteeseen soveltuvaa teologista tulkintaa sekä välittää ihanteita ja esikuvia. Tutkielma osoittaa myös, ettei sananjulistuksesta ja sielunhoidosta vallinnut papiston kesken yksimielisyyttä. Oikean tulkinnan sekä lohduttamisen välillä nähtiin ristiriitaisuuksia. Myös sodan uskonnollisista vaikutuksista esitettiin eriäviä näkemyksiä.

Toista maailmansotaa on pidetty vedenjakajana naisten sotatoimiin osallistumisen näkökulmasta. Sen aikana sotilasaseman saaneiden naisten määrä alkoi kasvaa. Tästä huolimatta äitiys ja äidillisyys olivat vielä toisenkin maailmansodan aikana naisten yksityistä ja julkista työtä määrittäviä tekijöitä. Tämä näkyi myös Suomessa. Tässä tutkielmassani tarkastelen, minkälaisia äitiyteen liitettyjä käsityksiä talvi- ja jatkosodan aikaisista naistenlehdistä löytyy, ja miten nämä käsitykset suhtautuvat naisten emansipaatioon. Paikannan tutkimukseni feministisen historiantutkimuksen kentälle. Tarkastelen tutkimuskohdettani sukupuolihistorian valossa. Olen rajannut tutkimukseni koskemaan kahta sota-aikana julkaistua naistenlehteä, Kotiliettä ja Eevaa, joita tarkastelen kehys- ja sisällönanalyysin avulla. Luen tutkimusaineistoani feminististä lukutapaa käyttäen. Lähestyn äitiyttä sitä määrittävän hoitotyön kautta. En näe äitiyttä naisille tyypillisenä ominaisuutena, vaan toimintana, jota voivat harjoittaa myös muiden sukupuolten edustajat. Tällöin kuka vain voi tehdä äidillistä hoitotyötä joko lasta tai aikuista kohtaan. Vaikken lähesty äitiyttä sukupuolisidonnaisesta näkökulmasta, olen rajannut tutkimuksen koskemaan vain naisten äitiyttä. Olen löytänyt neljä tutkimusaineistostani esiin nousevaa naiseuden perustyyppiä. Olen nimennyt perustyypit Hyväksi äidiksi, Uhrautuvaksi äidiksi, Rintamalotaksi ja Miehen sijaiseksi. Lisäksi olen löytänyt kaksi tutkimusaineistostani esiin nousevaa äitiyden kehystä. Olen nimennyt kehykset Äitiys naisen unelmana ja Äitiys naisen velvollisuutena -kehyksiksi. Perustyypit ja kehykset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan sota-ajan keskustelu naiseudesta oli pitkälti keskustelua äitiydestä. Samalla perustyypit ja kehykset osoittavat, ettei tämä keskustelu ollut eheää. Äitiyden yhteiskunnallisesti hyväksyttävä toteuttaminen vaati naisilta tasapainoilua eri suuntiin vetävien kulttuuristen odotusten välillä. Kun sota-aikaa tarkastellaan intersektionaalisesta, naisten väliset erot huomioivasta näkökulmasta, suomalaisnaisten emansipaatio näyttäytyy hyvin rajallisena. Vaikka naiset siirtyivätkin aiemmin miesten töinä pidettyihin työtehtäviin, oli työnteko edelleen pitkälti sukupuolittunutta. Se osittainen vapautuminen sukupuolisorrosta, jota naiset kuitenkin kokivat, koski lähinnä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvia valkoisia heteronaisia.