Browsing by Subject "teatteri"

Tavoitteet. Metodinäyttely on erityisesti Yhdysvalloissa keskeinen näyttelysuuntaus, jossa pyritään luomaan roolihahmoon vahva emotionaalinen side. Sen harjoittelumenetelmät voivat olla psyykkisesti hyvin kuormittavia. Näyttelijöiden työ voi olla myös taloudellisesti kuormittavaa, kun tulojen epävarmuus aiheuttaa stressiä. Tämän vuoksi he voivat olla riskiryhmässä dissosiaatiolle, erityisesti depersonalisaatio/derealisaatio -tyyppiselle oirehdinnalle. Tutkimuskirjallisuudesta löytyy anekdootteja näyttelijöistä, jotka ovat niin ikään menettäneet hallinnan omaksumansa roolihahmon persoonallisuudesta, eli kokeneet jonkin tasoista dissosiaatiota. Tässä kandidaatintutkielmassa pyritään selvittämään, onko näyttelijöillä enemmän dissosiaatio-oirehdintaa normaalipopulaatioon verrattuna sekä mahdollisen yhteyden kausaliteetin suuntaa. Lisäksi perehdytään kysymykseen, voiko persoonallisuus selittää tätä näyttelijäntyön ja dissosiaatio-oireiden yhteyttä. Menetelmät. Tutkimuskirjallisuus keskittyy lähes yksinomaan metodinäyttelijöihin, eikä kirjallisuutta ylipäänsä ole paljoa. Siksi kirjallisuuskatsauksen artikkelit olivat hyvin hajanainen joukko tutkimuksia. Aineisto etsittiin Google Scholar –tietokannan avulla, sekä artikkelien lähdeluetteloiden avulla syksyllä 2022. Hakusanoina käytettiin “acting”, “actor”, “theatre”, “theater”, “dissociation”, “method acting”, “immersion”, “personality”. Tulokset ja johtopäätökset. Näyttelijöiden dissosiaatio-oireet ovat ei-näyttelijäpopulaatiota korkeammalla tasolla, mutta eivät kuitenkaan ylitä patologista rajaa. Kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan alustavasti sanoa, että näyttelijöillä dissosiaatio-oireet voimistuvat ainakin hetkellisesti roolisuoritusten jälkeen, mutta pidemmän aikavälin muutoksista ei vielä tiedetä. Monissa tutkimuksissa kyseenalaistettiin normaalipopulaatioonkin käytettävän dissosiaatiomittarin DES:n käyttökelpoisuutta näyttelijäpopulaatiossa, sillä se sisältää paljon näyttelijäntyöhön olennaisesti liittyviä väittämiä. Dissosiaation mittausmenetelmiä tulisikin tulevaisuudessa kehittää havaitsemaan patologisempaa dissosiaatiota näyttelijöillä erityisryhmänä. Kvalitatiivisten tutkimusten perusteella metodinäyttelyn emotionaalisesti kuormittavat harjoittelumenetelmät voivat altistaa niin sanotulle persoonallisuuden rajojen hämärtymiselle (eng. boundary blurring). Näyttelijäntyön koulutusta ja ohjaajien metodiikkaa tulisi kehittää niin, että näyttelijöillä olisi mahdollisuus opetella ylläpitämään omaa persoonallisuuttansa vaihtuvien roolihahmojen läsnäollessa. Tulevaisuussa näyttelijöiden tutkimuksella olisi syytä löytää näyttöön perustuvia menetelmiä hallita omia rajojaan (eng. Boundary management).

Tutkin työssäni Pentti Haanpään romaanin Taivalvaaran näyttelijän (1938) taiteilijan Arvon suhdetta yhteiskuntaan. Tositapahtumista inspiroituneessa romaanissa hyljeksitty ja erilainen lapsi kasvaa mieheksi, joka lähtee maailmalle esiintymään kadonneiden ja kuolleiden rooleissa. Arvo pitää itseään elämäntaiteilijana ja näyttelijänä, mutta monet muut käsittävät hänet huijariksi ja rikolliseksi. Lopulta hänet tuomitaan vankilaan. Romaanin tärkeiksi teemoiksi nousevat taiteilijan vapaus ja suhde muihin ihmisiin ja instituutioihin. Tulkitsen romaanin moderniksi taiteilijaromaaniksi, joka käsittelee taiteilijan roolia ja identiteettiä. Arvo on sekä taiteilija että huijari. Romaani tarkastelee taiteilijan ja huijarin välistä yhteyttä ja toden ja fiktion suhdetta. Tutkimukseni teoriapohjana toimii taiteilijaromaanin laji, joka kertoo taiteilijan kehityksestä. Roberta Seretin Voyage Into Creativity: The Modern Künstlerroman avaa lajipiirteitä ja matkan teemaa. Maantieteellinen matka kuvaa päähenkilön sisäistä maailmaa. Maurice Beeben Ivory Towers and Sacret Founts – The Artist as Hero in Fiction from Goethe to Joyce -teoksen avulla suhteutan romaanin taitelijaromaaniperinteeseen. Pakeneva keskipiste -artikkelikokoelman kautta tarkastelen suomalaisia lajipiirteitä. Tulkitsen taiteilijan myös rikolliseksi veijariksi teatterikehyksessä teorianani Harold Scheubin Trickster and Hero: Two Characters in the Oral and Written Traditions of the World. Käytän työssäni läpeensä Haanpää-tutkimusta. Arvo hylkää taiteilijamatkallaan perheen, avioliiton, työn ja uskonnon. Teos viittaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten pula-aikaan ja kirkon asemaan. Tulkitsen Haanpään käsittelevän myös taiteilijan kohtaamaa kritiikkiä. Jaottelen Arvon roolit neljään päärooliin, joissa hän kokeilee erilaisia asemia yhteiskunnassa. Tarinan voi jakaa näytöksiin ja kohtauksiin. Taivalvaaran näyttelijä käsittelee maailmaa teatterina ja elämää näytelmänä. Analysoin Arvon hölmömpiään huijaavaksi veijariksi, joka eroaa Haanpään teosten monista muista taiteilijoista. Pohdin kysymyksiä taiteen rajoista ja todellisuuden jäljittelystä.

Tutkielmassa tarkastellaan metaforisuuden ilmenemistä teatteritaiteessa – sen kielessä, näyttämöllä ja vuorovaikutuksessa. Samalla pyritään vastaamaan kysymyksiin, millainen työkalu metafora on inhimilliselle ajattelulle ja etenkin miten se ohjaa taideteoksen tulkintaprosessia. Tutkimusaihetta lähestytään teksti- ja esitysanalyysin kautta. Aineistona käytetään suomalaisen näytelmäkirjailija-ohjaajan Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K (2002). Aineistoon kuuluu sekä näytelmäteksti että tallenne Ruohosen itsensä Suomen Kansallisteatterille vuonna 2003 ohjaamasta esityksestä. Näytelmän nimikkohahmo pohjautuu historialliseen henkilöön, Kuningatar Kristiinaan, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1632–1654. Historiallisesta kontekstista ammentaen Ruohonen luo näytelmän fiktiivisen maailman, jossa mielikuvien monitasoinen verkosto avaa pääsyn vallan, sukupuolen ja vapauden teemoihin. Näytelmän keskeisimmät metaforat motivoituvat linnan kaivosta löytyneen ankeriaan ja Kristiinan välisestä suhteesta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiivisen metaforateorian käsitys metaforan kokonaisvaltaisuudesta: metafora ei ole vain kielellinen tehokeino vaan inhimilliselle hahmotuskyvylle välttämätön kognitiivinen rakenne. Abstraktin ajattelun voidaan nähdä toteutuvan metaforisina siirtyminä konkreettisilta käsitteistyksen aloilta, jotka perustuvat ruumiilliseen kokemukseen ja havainnointiin. Lisäksi analyysissa hyödynnetään mentaalisten tilojen teoriaa sekä kirjallisuudentutkimuksessa käytettyjä tekstimaailmoja. Dialogin analyysiin on yhdistetty keskustelunanalyysin metodista mm. vuorottelujäsennyksen ja preferenssin käsitteitä. Työssä luodaan myös lyhyt katsaus metaforan historiaan kielitieteissä sekä teatterintutkimuksessa. Teatterintutkimuksesta keskeiseksi nousee Eli Rozikin metaforanäkemys. Työhön on poimittu näytelmäkokonaisuudesta esimerkkikatkelmia, joita käsitellään kolmesta eri näkökulmasta. Ensin keskitytään tekstiin: kielenanalyysin, tekstimaailmojen ja blendin käsitteen avulla havainnollistetaan, kuinka ankeriasmetafora rakentuu näytelmän edetessä. Seuraavaksi rajataan huomio dialogiin ja käytetään keskustelunanalyysin välineitä apuna osoittamaan, miten henkilöhahmojen väliset valtasuhteet on kirjoitettu vuorovaikutukseksi. Kolmantena nostetaan esille esityksen näyttämöllisiä metaforia, jotka syntyvät lavalla nähtävän toiminnan ja esityksessä käytetyn rekvisiitan kautta. Tulkinta teoskokonaisuudesta syntyy näiden kaikkien tasojen kutoutuessa katsojan mielessä yhteen. Tutkielma osoittaa, kuinka teatteri voidaan nähdä juuri metaforisille suhteille perustuvana ilmaisukeinona. Käsitellyssä näytelmässä tulkintojen syntymiselle ja abstraktien kokonaisuuksien hahmottamiselle on välttämätöntä hallita yhtä aikaa useita kognitiivisia alueita ja teoksen synnyttämiä maailmoja. Näiden tietorakenteiden samanaikaisen ylläpitämisen lisäksi on katsojan osattava muodostaa niiden välille järkeviä suhteita ja tunnistettava niistä rakenteellisia samankaltaisuuksia. Verkosto saa alkunsa kielen konventionaalisimmista elementeistä ja jatkuu uudempien ilmausten, dialogin, näyttämöllepanon ja tarinan rakenteen kautta siihen, minkälaisia vastaavuussuhteita teoskokonaisuuden ja sitä ympäröivän todellisuuden välille voidaan hahmottaa eli millä tavoin näytelmän teema rakentuu. Työn tarkoituksena on tavoittaa teatterin – ja metaforan – luonteesta olennaisia piirteitä kielen, vuorovaikutuksen ja esitysanalyysin keinoin. Samalla se on keskustelunavaus kielitieteitä, kognitiotieteitä ja taiteentutkimusta yhdistelevälle tutkimukselle.

Tutkielma pureutuu suomalaisten ammattiteattereiden ystäväohjelmiin ja kokoaa niiden hyviä käytäntöjä yhteen. Ystäväohjelmien määrittelyssä hyödynnetään Alix Slaterin luokittelua, jossa ohjelmat jaotellaan kolmeen ryhmään niiden muodon ja sisällön perusteella: Social Club Group -luokkaan kuuluu jäsenten itsensä pyörittämiä, vapaamuotoisia ryhmiä. Public Members’ Scheme -luokan ryhmillä on oma, taideorganisaatiosta erillinen hallintonsa. Integrated Members’ Scheme koostuu pääasiassa taideorganisaatioiden itse pyörittämistä, ammattimaisesti johdetuista ohjelmista ja ryhmistä. Rakenteellisesti työ koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäisessä kartoitetaan eri sitouttamistapojen, kuten kanta-asiakasohjelmien ja ystäväkerhojen, yleisyyttä kotimaan teatterikentällä. Tutkimuskohteina ovat Kansallisteatterin ja 57 VOS-teatterin lisäksi 124 rahoituslain ulkopuolista toimijaa, joilta löytyy toimivat verkkosivut. Työn toisessa osassa suunnitellaan ja toteutetaan kyselytutkimus, jonka avulla tutkitaan, millaisia toiveita KokoTeatterin asiakkailla on ystävätoiminnan suhteen. KokoTeatteri on helsinkiläinen ammattiteatteri, jolla ei ole omaa ystäväohjelmaa, mutta joka suunnittelee sellaisen lanseeraamista. Kyselytutkimuksen tuloksia hyödynnetään työn viimeisessä osassa, jossa luodaan muistilista teattereille, jotka haaveilevat oman ystäväohjelman perustamisesta. Pro gradu -tutkielma osoittaa, etteivät ystäväohjelmat ole vielä lyöneet itseään läpi suomalaisella teatterikentällä. Vain noin joka kuudennella VOS-teatterilla on oma, teatterista erillinen ystäväyhdistys. Vapaalta kentältä yhdistyksiä löytyy vain yksi. Useimmiten kotimaiset teatterit pyrkivät sitouttamaan ihmisiä toimintaansa tarjoamalla heille mahdollisuuden ryhtyä teatterin kannattajajäseneksi. Näin toimii noin 12 prosenttia VOS-teattereista. Rahoituslain ulkopuolisista teattereista kannattajajäsenyyttä markkinoi noin kymmenen prosenttia toimijoista. Tavallisimmin yksityishenkilöitä houkutellaan jäsenohjelmien pariin tarjoamalla heille erinäisiä etuja ja tarjouksia. KokoTeatterin asiakkaille suunnatun kyselytutkimuksen perusteella houkuttelevimpina jäsenetuina pidetään alennuksia pääsylippujen hinnoista, viime hetken tarjouksia, tekijä- ja taitelijatapaamisia sekä pääsyä avoimiin harjoituksiin.

Vesikauppias (kiinaksi Mai shui) on vuonna 1961 syntynyt puolen tunnin mittainen jingju- eli peking-oopperateos, jonka Mei Ying -nimisen huadan-roolikategorian pääroolin kantaesitti Liu Changyu. Kyseinen teos on jingju-versio monilla perinteisen kiinalaisen teatterin tyyleillä (xiqu) esitetyn näytelmän Liekkiratsu (Huoyan ju) yhdestä kohtauksesta. Tutkielmassa analysoidaan Vesikauppiaan keskeisen laulun ”Käyskentelen, käveleskelen” (Xing xing zou, zou xing xing) lukemattomia kulttuurisia symboleita ja viittauksia kiinalaiseen tarustoon, vuodenkierron juhliin, runouteen ja muihin kiinalaisiin oopperoihin. Samalla tutkielmassa tullaan esitelleeksi Suomessa vähemmän tunnetun peking-ooppera-taidemuodon keskeisiä tyylipiirteitä. Laulussa tarinan päähenkilö palvelijatar Mei Ying esittelee nuorelle emännälleen Huang Guiyingille puutarhassa kukkia. Mei Ying improvisoi jokaiselle kuukaudelle oman säkeistönsä luetellen kukkivia kukkia, mutta lisäksi hän luo laulunsa sisältöä mainitsemalla kiinalaisia vuodenkiertoon liittyviä juhlia, referoimalla kiinalaisia tarinoita ja siteeraamalla tunnettuja runoja. Tutkimuksessa laulusta hahmotetaan kuusi teemakokonaisuutta, joihin Mei Ying viittaa: kiinalainen ajanlasku ja kalenteri, kukkasymboliikka, kiinalaiset vuodenkierron juhlat, rakkaustarinat, kaunistautuminen sekä viittaukset avioliittoon ja seksuaalisuuteen. Tutkimuksessa selviää, että Mei Ying valitsee laulunsa kehyskertomukseksi kukkien kuvailun, koska ne kantavat kiinalaisessa kulttuurissa poikkeuksellisen vahvoja symbolisia merkityksiä. Laulun viimeiset säkeistöt poikkeavat kuitenkin tästä, sillä kuukaudet loppuvat jo ennen kuin Mei Ying haluaa lakata laulamasta. Mei Ying ratkaisee ongelman ryhtymällä listaamaan ensin naisen kaunistautumiseen liittyviä kukkia ja sen jälkeen makuuhuoneeseen ja erityisesti vuoteeseen liittyviä esineitä. Tutkielmassa laulun tulkitaankin sisältävän vahvasti avioliittoon ja seksuaalisuuteen liittyvää symboliikkaa. Tutkimuksesta käy ilmi, että analysoitu laulu ei ole pelkästään juonellinen osa Vesikauppiasta vaan se on poikkeuksellisen runsas ikkuna kiinalaiseen kulttuuriin. Tutkimus osoittaa, että peking-oopperan seuraaminen ja syvempi ymmärtäminen edellyttävät huomattavaa kiinalaisen kulttuuriperinnön ja -historian tuntemusta. Samalla tutkimuksessa käy ilmi, että erityisesti laulun avioliittoon ja seksuaalisuuteen liittyvät viittaukset eivät näyttäydy merkitykseltään samanlaisina eri kulttuuritaustaisille tutkijoille ja taiteilijoille.

Ympäristöteemat ovat yhteiskunnallisesti erittäin ajankohtaisia. Jo varhaiskasvatusikäisten lasten kanssa on tärkeää puhua luonnosta, ympäristöstä sekä kestävästä kehityksestä, ja siten luoda ja vahvistaa lasten luontosuhdetta sekä toivoa tulevaisuuteen. Lapsen henkilökohtainen luontosuhde on pohjana luonnon ja ympäristön hyväksi tehtävissä teoissa. Ympäristökasvatus on tärkeä osa varhaiskasvatusta ja esiopetusta. Varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksessa voidaan hyödyntää taidekasvatuksen ja erityisesti draamakasvatuksen menetelmiä. Vaikka draamamenetelmien vaikuttavuudesta oppimiseen on tutkimusnäyttöä, on näiden menetelmien käyttö varhaiskasvatuksessa vähäistä ja draamapedagogiikan täydennyskoulutukselle on tarvetta. Syksyllä 2019 osassa Helsingin päiväkodeista toteutettiin yhteistyössä Teatteri ILMI Ö:n sekä Helsingin kaupungin varhaiskasvatusviraston kanssa Luontokosketus -ympäristö- ja yhteisötaidehanke. Luontokosketus -hankkeessa ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä käsitellään esiopetusikäisten lasten kanssa teatterin, draaman ja taiteen keinoin. Teatteri ILMI Ö:n suunnittelema ja toteuttama hanke koostui kahdesta lapsille suunnatusta teatteriesityksestä, päiväkodeissa toteutetuista kolmesta teatterityöpajasta sekä ympäristötaidenäyttelystä. Hankkeeseen sisältyi myös varhaiskasvatuksen henkilöstölle suunnattu koulutusosio. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on näkemys lapsesta itsenäisenä toimijana ja tiedontuottajina. Opetushallituksen Esiopetuksen opetussuunnitelmassa (2016) draamakasvatuksen lähtökohtana ovat lapset ja heidän kokemuksensa. Lasten kanssa tulee yhdessä suunnitella, toteuttaa ja arvioida ilmaisun kokonaisuuksia. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lasten kokemuksia päiväkodeissa toteutetusta Luontokosketus -ympäristö- ja yhteisötaidehankkeesta. Tutkimuksessa kartoitettiin lapsia haastattelemalla, mitä hankkeessa käsiteltyjä ympäristöteemoja tai sisältöjä lapset kuvailevat sekä millaisia kokemuksia, elämyksiä tai tunteita lapset tuovat esiin? Tutkimukseen osallistui seitsemän (7) lasta kolmesta eri päiväkodista. Kvalitatiivinen tutkimusaineisto kerättiin teemahaastatteluin ja lasten tuottamaa aineistoa käsiteltiin sisällönanalyysin keinoin. Tulosten mukaan lapset kuvailevat eniten hankkeen niitä teemoja ja sisältöjä, joissa he itse olivat toimijoina. Teatteriesitysten luonto- ja ympäristöteemoista lapset kertovat vähemmän. He mainitsevat esitysten yksityiskohtia ja liittävät omia kokemuksia esityksissä nähtyihin valokuviin. Esityksiin liittyen lapset pohtivat roskaamista sekä sen seurauksia. Draamamenetelmin toteutettujen työpajojen ympäristöteemoista lapset kuvailevat monipuolisimmin roskaamiseen sekä kierrätykseen liittyviä yksityiskohtia. Lapset tuovat esiin omakohtaisia kokemuksia työpajoissa käsitellyistä teemoista ja työpajoissa käytetyistä menetelmistä, kuten näyttelemisestä. Taidenäyttelyyn liittyen lapset kuvailivat näkemiään teoksia, etenkin oman lapsiryhmän toteuttamaa taideteosta. Lapset kuvailivat yksityiskohtaisesti taideteosten tekemistä sekä siihen käytettyjä materiaaleja. Lasten vastaukset haastatteluissa olivat verrattaen lyhyitä, mutta niissä oli tulkittavissa kokemuksia ympäristökasvatuksen eri osa-alueista. Lapset oppivat ympäristössä toimimalla erilaisissa oppimisympäristöissä sekä erilaisia materiaaleja ja draamankeinoja hyödyntäen. Lapset saivat mahdollisuuden empatian kokemuksiin sekä ympäristöstä huolehtimisen kehittymiseen oppimalla ympäristöstä. Kokemuksellinen oppiminen työpajoissa antoi lapsille mahdollisuuden toimia ympäristön puolesta ja draamaharjoitteissa hyödynnettiin lasten omia mielenkiinnonkohteita. Toiminnassa tavoitettiin myös osallisuutta, voimaantumista sekä yhteenkuuluvuutta.

Kyselytutkimus "Omstart, mitä jäi käteen?" tutkii improvisaatioteatteri speksin vaikutuksia lääkärin työhön ja elämään. Aineistona on 355 vastannutta, sekä opiskelijaa että valmistunutta lääkäriä, kaikista Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista. Aineiston perusteella tehty analyysi osoittaa, että speksiin osallistuneet kokivat tästä monia hyötyjä mm. yhteisöllisyyden muodossa opiskeluaikana. Valmistuneet kokivat oppineen speksin avulla monia työelämän kannalta keskeisiä taitoja. Vaikka aineisto on niukahko pitkälle menevien johtopäätösten tekemiseen, vaikuttaa suuntautuminen speksin sisällä vaikuttavan erikoisalan valintaan. Tutkimus on julkaistu vertaisarvioituna alkuperäisartikkelina Duodecim-lehdessä 2014 ja on tiettävästä alallaan ainutlaatuinen uuden tutkimusaiheen avaus.

Tässä tutkielmassa avataan suomalaista draamakasvatusta, sekä kuvataan teatteria sen kontekstissa. Aiemmassa tutkimuksessa on todettu, että draama esiintyy Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa lukuisia kertoja, mutta se toimii lähinnä opetusmetodina. Myös teatteri mainitaan perusteissa, mutta sen merkitystä ei avata tarkemmin. Historiaa käsiteltäessä kuvaan niitä vaiheita, joiden kautta esimerkiksi nykyiseen tilanteeseen on tultu. Tutkimus toteutettiin kuvailevana kirjallisuuskatsauksena, joka pyrkii aiheen laaja-alaiseen kuvaamiseen. Tutkimuksessa pyrittiin antamaan yleiskuva draamakasvatuksesta ja teatterista sen osana. Tutkimukseen otettiin piirteitä myös narratiivisesta kuvailevasta kirjallisuuskatsauksesta: aihe asetettiin historialliseen narratiiviin ja asioita järjestettiin jatkumoksi. Aineistona tutkimuksessa toimi valikoitu kirjallisuus, jota haettiin Helsingin Yliopiston tietokannoista Helkasta ja Heldasta, Ellibs kirjastopalvelusta, sekä Kansalliskirjaston Finna.fi-tiedonhakupalvelusta. Hakusanoina toimivat draamakasvatus, draamapedagogiikka sekä teatteri. Aineisto koostuu tiedejulkaisujen tutkimusartikkeleista sekä draamakasvatuksen oppikirjallisuudesta. Aineistoa valitessa tarkasteltiin sen suhdetta käsiteltävään aiheeseen. Analyysissä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä, jossa keskityttiin esimerkiksi teeman ja aiheen analysoimiseen. Tutkimuksessa todettiin, että draamakasvatusta voidaan lähestyä monista näkökulmista, joita määrittää usein jonkinlainen vastakkainasettelu: onko esimerkiksi keskiössä toiminta vai tuotokset, osallistuminen vai katsominen. Tulokset osoittavat, että draamakasvatus on kirjo erilaisia työskentelytapoja, joissa näitä edellä kuvattuja funktioita voidaan painottaa eri tavoilla. Teatterista todettiin, että se voi olla joko oma taidemuotonsa traditioineen ja merkkijärjestelmineen, mutta myös osa draamakasvatusta. Johtopäätöksenä esitetään, että teatterilähtöisyys on draamatyötapojen taustalla. Tutkimuksessa todettiin, että usein jakoa näiden kahden välille tehdään muun muassa yleisön roolin ja toiminnan funktioiden kautta. Vaikka teatterilähtöisyys ei peruskoulussa ole isossa roolissa esimerkiksi opetussuunnitelman perusteiden valossa, on se kuitenkin kiistatta osa draamakasvatusta sen nykyisen vakiintuneen jaottelun perusteella.

Pro Gradu tarkastelee somalialaistaustaisista tytöstä muodostuneen draamaryhmän harjoitusprosessia ja esitystä antropologisen teatteri- ja esitystutkimuksen valossa. Tutkimuskohteena on Kassandara ry:n järjestämä monikulttuurinen tyttöjen draamatoiminta helsinkiläisen lähiön asukastilalla. Tutkimuksen aiheena ovat draamaprosessin sosiaaliset merkitykset sekä draaman tarinan merkitys monikulttuurisen lapsuuden näkökulmasta. Aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista ja teemahaastatteluista. Työ analysoi draamaprosessin sosiaalisia ja yhteisöllisiä merkityksiä. Aineistoa tarkastellaan sukupuolisen segregaation sekä toimijuuden ja sen mahdollistumisen näkökulmista. Toimijuutta lähestytään Victor Turnerin liminaalisuus -käsitteen avulla sekä liminoidisena toimintana, joka mahdollistaa kapmoinnin ja kulttuuristen vaihtoehtojen tutkimisen. Draamakerho määritellään tyttöjen omaksi fyysiseksi ja ajalliseksi tilaksi. Näkökulmaa laajennetaan tytöistä heidän äiteihinsä, joita käsitellään vanhempina ja esityksen katsojina. Lisäksi analyysi kohdentuu teatteriesitykseen liittyviin lisärakenteisiin, kuten haijoitusjaksoon, esitykseen valmistautumiseen ja esityksen jälkeiseen tapahtumaan, josta aineistossa muodostui äitien ja tyttärien yhteinen juhla. Työssä tutkitaan myös draamaryhmän luoman fiktiivisen tarinan merkityksiä monikulttuurisen lapsuuden näkökulmasta. Tutkimus tarkastelee draaman ja sen tekijöiden kokemusmaailman suhdetta. Teatteri käyttää todellista elämää raakamateriaalinaan ja päinvastoin. Tutkimus lähestyy teatteria tilana, jossa todellisuuden ilmiöitä tai ongelmia voidaan tutkia ja tarkastella turvallisesti fiktion suojassa. Richard Schechnerin käsite käyttäytymisen toisinto kuvaa olemassa olevaa käytöstä, joka toimii mallina esitystilanteessa. Turnerin ja Schechner ovat yhdessä hahmotelleet ajatusta sosiaalisen elämän toimintojen käyttämisestä raakamateriaalina esteettisen draaman luomisessa. Tulkintakehyksenä sovelletaan Jean Rouchin antropologisen elokuvan etnofiktio -menetelmän lähestymistapaa. Etnofiktiossa tutkittavat henkilöt improvisoivat kameralle kohtauksia vastaavia ryhmiä edustavien fiktiivisten päähenkilöiden elämistä. Keskusteluun liitetään Johannes Sjöberg ajatuksia etnofiktion-menetelmän mahdollisuuksista tarkastella ongelmia ja niiden ratkaisuhorisontteja. Monikulttuuriset nuoret ovat usein ikä- ja kansalaisuuskategorioiden välimaastossa, jolloin taustatekijöillä sekä kontekstilla on erityinen merkitys toimijuudelle ja sen mahdollistumiselle. Toiminta kiinnittyy ennen kaikkea ihmissuhteiden verkkoon. Teatteri ja sen lisärakenteet vahvistavat tekijöidensä sekä katsojiensa sosiaalisuutta kuin myös yhteisöllisyyttä. Tyttöjen transkulttuurinen lapsuus heijastui tarinaan, johon materiaalia kumpusi kolmesta osittain keskenään sekoittuneesta alueesta: koti, kouluja elokuvallinen haavetodellisuus. Tutkimus vahvisti ajatusta, että draamaa tehdessään ihmiset käyttävät arkielämän kokemusmaailmaansa raakamateriaalinaan Teatteriesityksillä on erityistä merkitystä kulttuurin ilmaisijoina. Teatteri kehystää ja kontrolloi ihmisten vuorovaikutuksen ongelmallisimpia tilanteita. Draaman avulla kerrotaan omien ja muiden kokemuksiin pohjautuvia tarinoita, joiden kautta yritetään ymmärtää ympäröivää maailmaa.