Browsing by Subject "tekijänoikeus"

Musiikin jakelu- ja kulutusympäristön muutos on ulottanut vaikutuksensa nykypäivän äänitepiratismin harjoittamisen muotoihin. Viime vuosina niin kutsutun suoratoistorippauksen (stream ripping) suosio on ollut maailmanlaajuisesti nopeiten kasvussa. Luvaton tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakelu ja hyödyntäminen tarkoittaa suoraa tulonmenetystä oikeudenhaltijoille, ja edelleen koko musiikkialalle. Tekijänoikeussääntelyn keinoin on pyritty niin selventämään musiikin laillisen kuluttamisen rajoja kuin takaamaan oikeudenhaltijoille tietynasteinen oikeussuojan taso. Euroopan unionin lainsäädännössä on luotu pohja yleensä tuomioistuimen toimesta annettavalle estomääräykselle, joka kohdistetaan internetvälittäjään. Estomääräyksen nojalla välittäjä on velvollinen estämään pääsyn yhdelle tai useammalle estomääräyksessä yksilöidylle verkkoalustalle. Oikeudenhaltijan turvaksi säädettyjen oikeussuojakeinojen kehittämisen lähtökohdat ovat rajalliset, mikä näkyy myös estomääräyksen antamista edeltävässä edellytysharkinnassa; Huomioitavana on ainakin perusoikeuksien välinen tasapaino, muut intressiryhmät etuineen, ja mahdollisesti eri oikeusjärjestyksien erot. EU-sääntely luo vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden estomääräyskehykselle. Vaikka kansallinen implementointi on tapahtunut usein hyvin sanatarkasti ja ilman tarkentavaa sääntelyä, on jäsenvaltioiden estomääräyskäytäntöjen silti kritisoitu eroavan toisistaan hyvinkin paljon. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin tekijä tai hänen edustajansa voi hakea EU-lainsäädäntöön perustuvaa estomääräystä nykypäivän verkkopiratismitapauksissa. Tutkielman keskiössä on Tekijänoikeuslain (404/1961) 60 e §:n mukaisen estomääräysmenettelyn edellytysten tarkastelu. Tämän ohella täydentäviä huomioita tehdään niin muiden jäsenvaltioiden kuin kolmansien maiden estomääräyskäytäntöihin liittyen. Tutkielman tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, kuinka tehokkaana oikeussuojakeinona estomääräys on nähtävissä nykymuotoista äänitepiratismitoimintaa vastaan.

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.

Levytyssopimus on artistin ja levy-yhtiön välinen sopimus, jonka ytimessä on artistille kuuluvien esittävän taiteilijan lähioikeuksien siirtäminen levy-yhtiölle. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien luovutuksesta ei ole juurikaan sääntelyä eikä oikeuskäytäntöä, minkä vuoksi nykyisellään luovutuksen ehdot ovat jääneet alan käytännön varaan. Alan käytäntö muodostuu pitkälti levy-yhtiön päättämistä sopimusehdoista, koska levytyssopimukset sisältävät usein vakioehtoja ja aloittelevat artistit ovat yleensä levy-yhtiötä heikommassa neuvotteluasemassa. Tässä lainopillisessa tutkimuksessa selvitetään, millaiset levytyssopimusten ehdot voivat olla kohtuuttomia, millä keinoilla kohtuullisuus pyritään turvaamaan ja mitä sääntelyä tulevaisuudessa tarvittaisiin, jotta levytyssopimuskäytäntö olisi kohtuullinen kummallekin sopijapuolelle. Tutkimuksessa tarkastellaan myös studiomuusikon työsopimusta ja selvitetään, voisiko työsuhteen elementeistä löytyä tukea levytyssopimusta koskevaan sääntelyyn. Levytyssopimusten kohtuuttomuus johtuu yleensä sopijapuolten välisestä epätasapainosta. Kohtuuttomuus liittyy usein rojaltiehtoihin, luovutuksen kestoon ja velvollisuuteen tehdä levy-yhtiön kanssa muitakin alan sopimuksia. Lisäksi levytyssopimuksen ehdot voivat ajan myötä muuttua kohtuuttomiksi, jos esimerkiksi sopimus koskee vielä syntymättömiä oikeuksia ja käyttömuotoja tai jos levy-yhtiö ei hyödynnä sille luovutettuja oikeuksia. Nykyään levytyssopimuksen kohtuullisuutta edistävät vain yksittäiset tekijänoikeuslain säännökset, tekijänoikeusluovutusten suppean tulkinnan periaate sekä laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Näistä ei ole merkittävää hyötyä artistille. Keskeisimmäksi kohtuullisuusmekanismiksi jää näin ollen tekijänoikeuslain 29 §:n sovittelusäännös, jota voi pitää oikeustoimilain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä täsmentävänä säännöksenä. Tekijänoikeuslain 29 § tuli voimaan vuonna 2015 ja sen tavoitteena oli edistää tekijänoikeusalan sopimuskulttuurin kehitystä kohtuullisempaan suuntaan. Säännöstä on kuitenkin sovellettu erittäin vähän eikä sillä ole ollut sopimuskäytäntöä edistävää vaikutusta, minkä vuoksi tarvitaan tekijänoikeussopimuksia koskevaa yleistä ja pakottavaa lainsäädäntöä. Levytyssopimusta koskevaa sääntelyä voisi kehittää studiomuusikon työsopimuksesta mallia ottaen. Työntekijän heikompi asema on työsopimuslaissa rakenteellisesti tunnustettu, ja samankaltaista tunnustusta tarvitsisi myös tekijän ja esittävän taiteilijan heikompi asema. Saksan tekijänoikeuslakiin sisältyy tällaista tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita suojaavaa sääntelyä, josta voisi ottaa Suomessakin mallia. Hetki sääntelyn laatimiselle on käsillä, koska DSM-direktiivin implementointi on käynnissä. Direktiiviin sisältyy useita tekijänoikeussopimuksia koskevia artikloja, jotka tulisi implementoida direktiivin tavoitteita noudattaen, jotta tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asema saisi tehokasta suojaa. Tämän tutkimuksen perusteella käytännöllisin keino sääntelyn toteuttamiseksi olisi tekijänoikeuslakiin kirjattu velvollisuus osapuolten edustajien välisiin kollektiivisiin neuvotteluihin. Tässä mallia voisi ottaa siitä, miten studiomuusikko saa työsuhteessaan tukea työehtosopimuksesta, jossa lähioikeuden luovutuksen raameista on sovittu. Levytyssopimuksen osapuolten edustajat voisivat neuvotella sopimuspohjasta tai yleisemmistä neuvottelu- ja sopimuskäytänteistä. Tällä tavoin kullakin alalla voitaisiin luoda kumpaakin osapuolta miellyttävä hyvä sopimustapa, jossa heijastuisi myös heikomman sopijapuolen näkökulma.

Tämän tutkimuksen kohde on lehtijulkaisujen tekijänoikeudellinen suojaaminen verkossa. Tekijänoikeudellisella suojaamisella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tekijänoikeuteen ja tekijänoikeuden lähioikeuksiin perustuvaa suojaa. Aihe on erityisen ajankohtainen keväällä 2019 Euroopan unionissa voimaan tulleen tekijänoikeudesta ja lähioikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin johdosta (DSM-direktiivi), sillä DSM-direktiivissä säädetään lähioikeus lehtijulkaisujen kustantajille (15 artikla). Tuon niin sanotun lehtikustantajan lähioikeuden mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että lehtijulkaisujen kustantajilla on yksinoikeus kappaleiden valmistamiseen ja yleisölle välittämiseen tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien toimesta tapahtuvan lehtijulkaisujen verkkokäytön osalta. Tutkittava aihe on ajankohtainen myös, koska lehtijulkaisuala on kokenut haasteita digitaalisessa ympäristössä. Tämän tutkimuksen kannalta keskeisin tarkasteltava ilmiö on se, että niin sanotut uutisaggregaattorisivustot käyttävät lehtikustantajien tuottamaa materiaalia ilman oikeudenhaltijan lupaa oman liiketoimintansa pohjana. Kuvattua tilannetta käytetään esimerkkinä läpi tutkimuksen. Tutkimuksessa aiheen yhdeksi tarkastelukulmaksi otetaan myös lehtikustantajan lähioikeuden vaikutus eri sidosryhmiin. Tutkimuksen tutkimustehtävä on selvittää vastaus seuraavaan tutkimuskysymykseen: Miten DSM-direktiivin 15 artiklan mukainen lehtikustantajan lähioikeus muuttaa lehtijulkaisun suojaamista verkossa tekijänoikeudellisin keinoin? Tähän tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on vastattava seuraaviin apututkimuskysymyksiin: Miten lehtijulkaisuja on voinut suojata tekijänoikeudellisin keinoin verkossa ennen DSM-direktiiviä? Millaisia potentiaalisia vaikutuksia DSM-direktiivin 15 artiklan mukaisella lehtikustantajan lähioikeudella voi olla eri intressitahoihin? Tutkimuksen metodi on de lege lata -lainopillinen tutkimus, mikä on perusteltua, koska lehtijulkaisujen tekijänoikeudelliseen suojaan verkossa liittyvä oikeustila ei ole ollut eikä tule uuden lehtikustantajan lähioikeudenkaan myötä olemaan täysin selvä, joten oikeustilan tulkinta ja systematisointi ovat tarpeen. Koska tutkimusaiheeseen liittyy mainitusti uutta sääntelyä, on kriittisempikin tutkimusote perusteltu. Lainopillisen tutkimuksen lisäksi on tutkimuksen tueksi tehty myös haastatteluja. Haastatellut henkilöt ovat olleet lehtikustantajan lähioikeuden edunsaajapuolen eli lehtikustantajien edustajia. Jo ennen DSM-direktiivin mukaista lehtikustantajan lähioikeutta lehtijulkaisuja on voinut suojata verkossa tekijänoikeudellisin keinoin kansallisen tekijänoikeuslain mukaisella tekijänoikeudella ja valokuvan suojalla, sillä tekijät ja oikeudenhaltijat ovat voineet lisensoida näitä oikeuksia lehtikustantajille. Keskeinen tapa käyttää edelleen lehtijulkaisuita verkossa on niihin linkittäminen. Pääasiassa tekijänoikeuteen perustuvan suojan käytössä haasteena on kuitenkin ollut Euroopan unionin tuomioistuimen linkittämiseen ja tekijänoikeuteen liittyvässä oikeuskäytännössä ottama kanta suojatun aineiston uudelle yleisölle välittämisestä. Haasteita lehtijulkaisujen tehokkaalle suojaamiselle verkossa on aiheuttanut myös se, että lehtijulkaisujen kustantajien on ollut voitava tarvittaessa näyttää omistavansa oikeudet lehtijulkaisuun sisällytettyyn aineistoon ja se että on jouduttu tekemään tapauskohtaista teoskynnysarviointia. Lehtijulkaisuja on ollut jossain määrin mahdollista suojata myös tietokantasuojalla, mutta riittävää oikeusvarmuutta tähän ei ole ollut. DSM-direktiivin mukaisen lehtikustantajan lähioikeuden implementoinnin myötä lehtijulkaisujen kustantajilla tulee olemaan käytössään edellä mainittujen tekijänoikeudellisten suojamuotojen lisäksi oma lähioikeus, mikä mahdollisesti helpottaa lehtijulkaisuun liittyvien oikeuksien täytäntöönpanoa ja lisensointia verkossa. Lehtikustantajan lähioikeudella näyttäisi todennäköisesti olevan mahdollista suojata myös teoskynnyksen alittavaa aineistoa lehtijulkaisun osana. Lisäksi tapauskohtainen arviointi kenties vähenee, aiempaan oikeustilaan verrattuna, kun DSM-direktiivin mukaisen lehtijulkaisun määritelmän täyttyessä julkaisu ja sen osat ovat lähioikeudella suojattavissa. Haasteita lehtikustantajan lähioikeuden käytännön soveltamisen osalta saattavat kuitenkin aiheuttaa DSM-direktiivin monitulkintaiset käsitteet, joiden tulkintaan tämä tutkimus pyrkii tarjoamaan suuntaviivoja. Tutkimuksen lopuksi on tarkasteltu lehtikustantajan lähioikeuden potentiaalisia vaikutuksia eri intressitahoihin. Tätä kirjoitettaessa DSM-direktiivin edellyttämä kansallinen implementointityö on käynnissä opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Tekijänoikeuslain 1 §:n mukaisesti tekijänoikeudella voi tulla suojatuksi joko kirjallinen tai taiteellinen teos. Saman pykälän 2 momentti ulottaa kirjallisen teoksen suojan koskemaan esimerkiksi tietokoneohjelmia. Lain 49.2 § puolestaan tarjoaa tietokannalle tietokantadirektiiviin (96/9/EY) perustuvaa lähioikeudellista investoinnin suojaa. Tekijänoikeuden onkin katsottu laajentuneen ohi sen alkuperäisen suojafunktion: suojan piiriin kuuluvat nykyään melko kattavasti teollisuuden tuotokset, joiden alkuperä ei ole taiteellinen ja luova toiminta, jossa perinteisen tekijänoikeuden juuret ovat olleet. 1960-luvulla alkaneen laajentumiskehityksen myötä uusia suojakohteita on lisätty lainsäädäntöön avoimilla ja teknologianeutraaleilla normeilla. Tämän myötä tekijänoikeudesta on kehittynyt yhä abstraktimpi suojamuoto. Tekijänoikeudessa korostuu yhteiskunnan ja tekijän intressien välinen punninta, joka konkretisoituu kysymyksenä siitä, kuinka laajasti tekijä voi saada muut poissulkevan määräämisvallan luomistyönsä taloudelliseen hyödyntämiseen. Nykyään myös kysymys tiedon roolista itsenäisenä vastikkeellisen hyödyntämisoikeuden kohteena ajankohtaistuu yhä useammin. Olennainen kysymys on, miten yritysten liiketoiminnalle arvokasta tietoa voidaan suojata aineettomana varallisuutena erityisesti tekijänoikeuden yleisten oppien valossa. Tiedon luonne aineettomana oikeutena on nimittäin varsin haastava: se voi olla mahdollinen suojakohde mutta myös public domainiin olennaisesti kuuluva tieteen, taiteen ja innovaatiotoiminnan rakennuspalikka. Toisaalta luottamuksellisia yritystietoja on kansainvälisesti suojattu TRIPS-sopimuksen 39 artiklan mukaisesti liikesalaisuuksina. Liikesalaisuuslainsäädäntö täydentää tekijänoikeuslainsäädäntöä esimerkiksi sellaisten innovaatioiden osalta, jotka liittyvät tekijänoikeussuojan ulkopuolelle jäävän tiedon luomiseen. Liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) perusteluissa onkin todettu, että liikesalaisuudet suojaavat monenlaista taitotietoa ja liiketoimintatietoa joko täydentäen teollis- ja tekijänoikeuksia tai niiden vaihtoehtona. Suojamuotojen päällekkäisyyksistä ei ole aiemmin juuri kirjoitettu. Päällekkäisyyksiä tutkimalla suojamuotoja voidaan kuitenkin räätälöidä vastaamaan tasapainoisemmin tavoitteitaan laajentamatta niitä liikaa. Tämä on tärkeää, sillä suojamuotojen päällekkäisyyksillä voi olla kahdenlaisia vaikutuksia. Yhtäältä ne voivat johtaa tarpeettomiin ylisuojaamistilanteisiin, mikäli kummankin suojamuodon perimmäistä funktiota ei ole yleisten oppien tasolla tunnistettu. Toisaalta suojamuotojen voi katsoa luovan erityyppisiä kannustimia erityisesti innovaatiotoimintaan. Tässä pääasiallisesti lainopillisessa ja oikeusteoreettisessa tutkimuksessa selvitetäänkin niin tekijänoikeus- kuin lähioikeussuojan perimmäistä funktiota ja suhdetta semanttisen tiedon suojaamiseen. Aihetta konkretisoidaan tietokoneohjelman tekijänoikeussuojaan ja tietokannan lähioikeussuojaan perehtymällä. Lisäksi tarkastellaan liikesalaisuussuojan merkittävyyttä tekijänoikeussuojan vaihtoehtona ja täydentäjänä samalla selvittäen, miten tekijänoikeus reagoi tiedon määrän ja merkityksen kasvuun sekä mikä liikesalaisuuden asema tässä reagoinnissa on.

Elämme tällä hetkellä murrosvaihetta, jossa ihmisen luovuuden rinnalle on kehittynyt koneen luovuus. Tekoälyn hyödyntäminen osana teosten luomista on yleistynyt ja tulevaisuudessa tekoäly tulee yhä enenevissä määrin muuttamaan tapaamme luoda teoksia. Erityisesti muotiteollisuus hyödyntää jo nyt hyvin laajasti tekoälyä. Tämän tutkielman tarkoituksena on lainopin keinoin tarkastella tekoälyn luomien muotituotteiden tekijänoikeudellista suojaa kotimaisen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielman keskiössä on erityisesti omaperäisyyden käsite. Ensinnäkin tutkimuksessa tarkastellaan, miten muotituotteiden teoskynnystä arvioidaan kotimaisessa tekijänoikeudessa ja miten EUT:n C-683/17 Cofemel-tapaus vaikuttaa kotimaiseen tekijänoikeustraditioon ja omaperäisyyden arviointiin. Muotituotteiden teoskynnys on Suomessa perinteisesti asetettu verrattain korkealle ja muotituotteet ovatkin tyypillisesti jääneet tekijänoikeussuojan ulkopuolelle. Cofemel-tapauksen myötä tekijänoikeuden tulisi suhtautua kaiken tyyppisiin teoksiin samalla tavalla eikä jaottelua puhtaan taiteen ja käyttötaiteen tuotteisiin tulisi tehdä. Toisekseen arvioidaan, mitä omaperäisyys tekijänoikeussuojan välttämättömänä edellytyksenä tarkoittaa tekoälyn luomien muotituotteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa pohditaan sitä, miten tekoälyn osallisuus vaikuttaa muotituotteiden tekijänoikeussuojan arviointiin ja tulisiko tekoälyn luomia muotituotteita suojata tekijänoikeudella. Tekijänoikeus suojaa tekoälyavusteisia teoksia, jos ihminen on riittävästi myötävaikuttanut teoksen luomiseen. Ihmisen riittävää myötävaikutusta voidaan tulkita hyvin laajasti, jolloin omaperäisyyden osoittavat valinnat voivat käydä ilmi ihmissuunnittelijan tekemien valintojen kautta missä tahansa vaiheessa muotituotteen suunnittelu- ja valmistusprosessia. Laaja tulkinta tukisi sitä näkökulmaa, että muotiteollisuuden kestävän kehityksen kannalta olisi suotavaa, että tekoälyn suunnittelemat muotituotteet saisivat tekijänoikeussuojaa.

Tekijänoikeuslainsäädännössä toisten tekemien teosten käyttäminen oman teoksen pohjalla on sallittu tekijänoikeuslain 4 §:n mukaisesti. Jos jälkiperäinen työ täyttää aidon parodian vaatimukset, voidaan se katsoa uudeksi ja itsenäiseksi teokseksi niin sanotulla parodiaperusteella, jolloin uuden työn ei tarvitse poiketa alkuperäisteoksesta niin paljon kuin sen tulisi poiketa siitä, mikäli parodiaperustetta ei olisi. Suomi ei ole saattanut voimaan Euroopan unionin tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivin kohtaa, jossa on sallittu parodiaa koskeva rajoitus tekijänoikeuteen. Suomen tekijänoikeuslainsäädäntöön ei siis ole otettu tätä EU-lainsäädännön ”parodiapoikkeusta”, joten parodiasta ei säädetä meillä lainsäädännön tasolla. Tästä huolimatta parodian erityinen asema on kuitenkin meillä vakiintunut, ja Suomessa parodian asema perustellaan lähinnä perinteellä. On esitetty lakimuutosta, jossa tehtäisiin parodiaa koskeva tarkennus tekijänoikeuslakiin. Immateriaalioikeudet ovat yksinoikeuksia, jotka kannustavat luomaan uutta. Samalla ne voivat rajoittaa esimerkiksi ilmaisun- ja kilpailunvapautta. Parodian sallimista onkin perusteltu sillä, että se turvaa mahdollisuuden ilmaisuun myös silloin, kun mielipiteitä halutaan esittää toisten teoksia apuna käyttäen. Keskeinen tutkimuskysymys on, voidaanko aitoa parodista teosta hyödyntää myös kaupallisesti. Parodialla on mahdollista rajoittaa toisen tekijänoikeutta, koska taustalla on ajatus muun muassa sananvapauden turvaamisesta. Parodiateoksen käyttäminen kaupallisessa toiminnassa ei siis ole syy, jonka takia parodia on haluttu mahdollistaa. Parodian käyttömahdollisuutta kaupallisessa tarkoituksessa ei ole kuitenkaan selkeästi poissuljettu esimerkiksi lainsäädännössä. Tutkielmassa on löydetty tukea molemmille vaihtoehtoisille ratkaisuille mahdollisuudesta yhdistää parodinen teos ja kaupallinen käyttö. Lopullisena johtopäätöksenä tämän tutkielman pohjalta voidaan todeta, että parodian ja kaupallisen hyödyntämisen suhde on epämääräinen, eikä tutkimuskysymykseen voida antaa mitään ehdottoman yksiselitteistä vastausta. Parodian, tekijänoikeuden ja kaupallisuuden suhdetta pohdittaessa päästään dilemmaan, jota on vaikea ratkaista. Parodinen teos on itsenäinen teos, joka saa alkuperäisestä teoksesta riippumatonta tekijänoikeussuojaa. Tällaista teosta saa hyödyntää haluamallaan tavalla, siis kaupallisestikin. Ongelma tämän johtopäätöksen ja kaupallisuuden kohdalla on kuitenkin siinä, voiko kaupallisesti hyödynnettävä teos toteuttaa aitoa parodiatarkoitusta ja olla näin aito parodiateos. Aidon parodiateoksen kriteerien täyttyminenhän on edellytys sille, että teos voisi saada itsenäisen tekijänoikeussuojan. Esitetty lakimuutos selkiyttäisi mahdollisuutta hyödyntää jo olemassa olevia teoksia parodiassa, mutta kaupallinen hyödyntäminen tällaisen parodiateoksen kohdalla jäisi lakimuutoksesta huolimatta vielä epäselväksi. Vastauksia ja tarkennuksia kaupallisuuskysymykseen olisi siis edelleen etsittävä muualta kuin suoraan tekijänoikeuslaista.

Suomen tekijänoikeuslakiin ei aiemmin sisältynyt nimenomaista parodiaa koskevaa poikkeusta ja parodioiden sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen. Keväällä 2019 EU:ssa hyväksytyn niin kutsutun DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakimme joutui kuitenkin muun ohella parodian osalta uudistuksen kohteeksi. Suomessa direktiivin implementointi viivästyi reippaasti, mutta helmikuussa 2023 eduskunta hyväksyi viimein lain tekijänoikeuslain muuttamisesta ja lainmuutokset astuvat voimaan huhtikuussa 2023. Pian voimaan tulevan uuden 23 a §:n mukaan julkistettua teosta saa käyttää parodiassa, karikatyyrissä ja pastississa. Sen lisäksi, että parodian sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen, myös parodiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on kansallisesti suhteellisen vähän. Vähäisyyden lisäksi olemassa oleva ratkaisukäytäntömme on sisällöltään jossain määrin vaihtelevaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kansallinen oikeustila parodian osalta. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä ongelmia sen mahdolliseen epäselvyyteen liittyy erityisesti oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden osalta. EUT vuonna 2014 antamassaan Deckmyn-ratkaisussa totesi, että parodiaa tulisi tulkita unionin jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti. EUT:n tulkinta parodiasta jäi kuitenkin varsin vähäpuheiseksi. Harmonisoinnin osalta haasteen tuo parodian käsitteen vahva sidonnaisuus aikaan ja kulttuuriin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmia sisältyy EU:n harmonisointipyrkimykseen, kun otetaan huomioon parodian luonne ja kansalliset erot. Tutkielmassa tarkastellaan myös DSM-direktiivin asettamaa erityistä vastuujärjestelmää, joka liittyy laittoman sisällön julkaisemisen estämiseen sekä poistamiseen verkkosisällönjakopalveluista. Direktiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi ei EUT:n mukaan näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin, joka ratkaisukäytännössä todetulla tavalla muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen. Näin ollen se on merkityksellinen myös parodian näkökulmasta.

Tutkielma tarkastelee tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2019/790 (DSM-direktiivi) kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevan 4 artiklan soveltamista kielimallin opetusprosessissa. Tutkielman tavoitteena on luoda kattava kokonaiskuva DSM-direktiivin 4 artiklan nojalla toteutettavan tekstin- ja tiedonlouhinnan tosiasiallisesti sallituista rajoista hyödyntäen metodeina lainoppia sekä teleologista laintulkintaa. Valtaosa tekoälysovelluksista ja muista teknologisista innovaatioista rakentuu kielimalleille, joiden koneoppivien algoritmien opetusprosessi perustuu tekstin- ja tiedonlouhinnalla hankitulle tiedolle. Tekstin- ja tiedonlouhinnalla tarkoitetaan digitaalisessa muodossa olevan tiedon, kuten tekstin tai datan, automaattista laskennallista analyysia. Tekstin- ja tiedonlouhintaa voidaan harjoittaa pelkistä tosiasioista tai tiedoista, mutta useimmiten suurin osa tekstin- ja tiedonlouhinnassa hyödynnettävästä aineistosta on suojattu tekijänoikeuksin tai lähioikeuksin, jolloin oikeudenhaltijoiden ja yleistä etua edustavien kehittäjien väliset intressit asettuvat vastakkain punnittaviksi. Tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastaamalla osoitetaan, mitä suojattuja oikeuksia kielimallin opetusaineistoon voi sisältyä. Opetusaineistoon sisältyvien suojattujen oikeuksien käsittelyn yhteydessä tarkastellaan samanaikaisesti näihin oikeuksiin kohdistuvaa tekijänoikeudellisesti relevanttia kopiointia ja kappaleen valmistamista. Toinen tutkimuskysymys tarkastelee DSM-direktiivin 4 artiklan nojalla toteutettavalle tekstin- ja tiedonlouhinnalle asetettuja edellytyksiä sekä toisaalta sitä, mitkä oikeudet rajaavat artiklan soveltamisalaa. Edellytykset voidaan jakaa kahteen: 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun lailliseen pääsyyn aineistoon ja 4 artiklan 3 kohdassa säädettyyn oikeudenhaltijan mahdollisuuteen oikeuksiensa pidätykseen. Artiklan tosiasiallista soveltamisalaa rajaavat myös tekijän moraaliset oikeudet sekä yleisön saataville saattamista koskeva yksinoikeus. Kolmannen tutkimuskysymyksen avulla 4 artiklan nojalla toteutettavan tekstin- ja tiedonlouhinnan sallittavuutta arvioidaan kansainvälisiin sopimuksiin kirjatun kolmivaihetestin nojalla. Tutkielmassa todetaan, ettei DSM-direktiivin 4 artiklan soveltamista kielimallin opetusprosessiin todennäköisimmin voida pitää kolmivaihetestin mukaisena. Tutkielma osoittaa, ettei DSM-direktiivin kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva 4 artikla ole onnistunut täysimääräisesti toteuttamaan sille asetettuja tavoitteita oikeusvarmuuden lisäämisestä ja innovointiin kannustamisesta myös yksityisellä sektorilla, mikä on omiaan heikentämään sekä oikeudenhaltijoiden ja kehittäjien asemaa että EU:n kilpailukykyä alati kehittyvien teknologisten innovaatioiden kentällä.

Teknologian ja tekoälyjen kehitys on kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana tuoden mukanaan uudenlaisia haasteita tekijänoikeuteen. Tutkielman aiheena on tekijänoikeusloukkauksen arvioiminen, kun tekoälyn käyttämän harjoitusdatan materiaalina on tekijänoikeudella suojattuja musiikkiteoksia. Oikeudenloukkauksen mahdollisuutta tarkastellaan erityisesti kappaleen valmistamisen näkökulmasta. Tarkastelun keskiössä on tietoyhteiskuntadirektiivin 2 artiklan mukainen kappaleen valmistamista koskeva oikeus ja saman direktiivin 5 artiklassa säädetty tilapäisen kappaleen valmistamista koskeva poikkeus. Lisäksi tarkastellaan DSM-direktiivin 4 artiklan mukaista kappaleen valmistamista koskevaa poikkeusta tekstin- ja tiedonlouhintatarkoituksessa. Edellä mainittujen artiklojen sisällön tarkastelu ei suoraan anna vastausta siihen, tapahtuuko oikeudenloukkausta tekoälyn säveltäessä musiikkia suojattuja musiikkiteoksia sisältävää harjoitusdataa hyödyntäen. Johtopäätöksenä tutkielmassa kuitenkin esitetään, että oikeudenloukkaus on mahdollinen tekijän kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeuden mukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös Yhdysvaltojen tekijänoikeuslain 107 §:n mukaista fair use -doktriinia, joka sallii teoksen kohtuullisen käytön, mikäli tietyt edellytykset täyttyvät. Tutkielmassa arvioidaan, voisiko tekoälyn teoksia sisältävän harjoitusdatan hyödyntäminen olla fair use -doktriinin mukaisesti teoksen kohtuullista käyttämistä ja siten sallittavaa. Tutkielmassa arvioidaan myös mahdollisuutta ottaa fair use -doktriinia vastaava kohtuullisen käytön mahdollistava oppi myös eurooppalaiseen tekijänoikeuteen.