Browsing by Subject "tekstintutkimus"

Työn tarkoituksena on selvittää, millaisilla kielellisillä keinoilla tähtitiedettä yleistajuistavien tietokirjojen kirjoittajat havainnollistavat ja selittävät vieraita ilmiöitä lukijalle. Havainnollistaminen ja selittäminen ovat tieteen yleistajuistamisen keskeisiä elementtejä, ja työ liittyy siten yleistajuistamisen tutkimukseen. Työ edustaa lingvististä tekstintutkimusta ja perustuu funktionaalisen kielentutkimuksen ajatukselle, että kielenkäyttö on sosiaalista ja vuorovaikutteista toimintaa. Tiedettä yleistajuistavissa tietokirjoissa vuorovaikutus näkyy muun muassa niin, että kirjoittaja pyrkii ottamaan huomioon oletetun lukijan tietotaustan ja muokkaamaan ilmaisuaan sen pohjalta. Havainnollistaminen ja selittäminen nähdään työssä tämän vuorovaikutuksen osana, sillä niissä on kyse pyrkimyksestä esittää asiat lukijalle mielekkäällä tavalla. Analyysin pohjana toimivat aiemmat, erikielisillä aineistoilla tehdyt havainnollistamiskeinoja kartoittavat tutkimukset, ja aineistosta etsitään niissä esiinnousseita keinoja. Lisäksi kiinnitetään huomiota muihin kohtiin, joissa kirjoittaja ottaa käyttöön jonkin leksikaalisen, syntaktisen tai tekstuaalisen keinon, jolla on tekstiyhteydessä tehtävänä havainnollistaa tai selittää vieraita ilmiöitä. Niiden pohjalta havainnollistamisen kategorioita luodaan myös itse. Aineistona ovat otokset neljästä teoksesta, jotka on julkaistu vuosina 1899, 1948, 1981 ja 2014. Kokonaissanamäärä on 5 659. Työssä osoitetaan, että havainnollistamisen ja selittämisen keinojen kirjo tähtitiedettä yleistajuistavissa tietokirjoissa on laaja. Aineistossa esiinnousseita keinoja ovat erilaiset vertailut, parafraasit, esimerkit, selittävät tekstijaksot ja päätelmät, ajatuskokeet sekä määritysyhdyssanat ja appositiorakenteet. Lisäksi havainnollisuutta rakennetaan aineistossa asteikkopartikkeleilla ja intensiteettisanoilla, erilaisilla selittävillä huomautuksilla ja konkretisoinneilla sekä suomennoksilla. Kaikkein merkittävin keino kaikissa otoksissa ovat vertailut. Vaikka otosten välillä on pieniä eroja havainnollistamiskeinojen käytössä, niissä toistuvat pääasiassa samat keinot. Tämä voi viitata siihen, että tähtitiedettä yleistajuistaviin tietokirjoihin on vakiintunut tiettyjä havainnollistamisen ja selittämisen perinteitä, vaikka yleistyksiä ei voidakaan aineiston suhteellisen pienen koon vuoksi tehdä. Havainto avaa kuitenkin polkuja jatkotutkimuksille. Havainnollistamisen ja selittämisen keinoille näyttää myös olevan tyypillistä, että ne lomittuvat tekstissä, ja samaa asiaa saatetaan havainnollistaa useilla eri keinoilla. Lisäksi näyttää siltä, että keinoilla on ymmärrettävämmäksi tekemisen lisäksi myös muita tehtäviä: niillä esimerkiksi tuodaan tekstiin kiinnostavuutta ja elämyksellisyyttä. Havainto vahvistaa nykyistä käsitystä, että yleistajuistamisessa ei ole kyse tiedon yksinkertaistamisesta tai kääntämisestä vaan rekontekstualisoinnista.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan selkeän virkakielen toteutumista Ruotsissa ja Suomessa julkaistuissa viranomaisteksteissä vertailevasta näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto koostuu ulkomaille muuttamisesta ja työskentelystä tiedottavista ruotsinruotsalaisista ja suomenruotsalaisista verkkoteksteistä, jotka on julkaissut Ruotsin Verovirasto (ruots. Skatteverket) ja Vakuutuskassa (ruots. Försäkringskassan) sekä Suomen Verovirasto (ruots. Skatteförvaltningen) ja Kansaneläkelaitos eli Kela (ruots. Folkpensionsanstalten eli FPA). Aineistoni koostuu kokonaisuudessaan 16:sta eri tekstistä, jotka on kerätty viranomaisten verkkosivuilta tammikuussa 2020. Tutkimukseni tavoitteena on saada selville, kuinka tutkittavat tekstit noudattavat selkeän virkakielen periaatteita sekä tutkia, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja tutkittavien tekstien välillä esiintyy. Analyyseissä olen keskittynyt muun muassa siihen, millaisia sanoja viranomaiset käyttävät teksteissään, miten tekstien virkkeet ovat rakentuneet, kuinka tekstit ovat jäsennelty sisällöllisesti, miten tekstien eri osat ovat sidoksissa toisiinsa sekä millaisia havainnollistavia keinoja käytetään helpottamaan ymmärrettävyyttä tutkittavissa teksteissä. Tämän lisäksi tutkin, miten lukijaa puhutellaan sekä miten viranomaiset puhuttelevat itseään tutkittavissa teksteissä. Tutkimukseni teoriapohjana on Sommardahlin (2012) teoksesta työstetty selkeän kielen analyysi (ruots. klarspråksanalys), jota käytän selkeän virkakielen toteutumisen arviointiin tutkittavissa teksteissä. Tämän lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään myös muuta selkeään virkakieleen keskittynyttä kirjallisuutta analyysin tukena, joista mainittakoon Westman (1974), Hellspong & Ledin (1997), Hedlund (2006), Lagerholm (2008), Nord (2011) sekä Nyström Höög (2012). Tutkimukseni on sekä määrällistä että laadullista. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että selkeän virkakielen periaatteiden toteutumisessa esiintyy sekä viranomaisten välistä että tekstien välistä vaihtelevuutta. Tässä suhteessa viranomaisella ja viranomaisen edustamalla instituutiolla sekä sen kirjoitusnormeilla vaikuttaa olevan suurempi vaikutus teksteihin kuin maalla, jossa tekstit ovat tuotettu. Tässä suhteessa Ruotsin Vakuutuskassa noudattaa paremmin selkeän virkakielen periaatteita, kuin Ruotsin Veroviraston, Suomen Veroviraston sekä Kansaneläkelaitoksen tekstit. Tekstitasolla tämä ilmenee muun muassa siinä, että Ruotsin Vakuutuskassan teksteissä käytetään vähemmän ammattisanoja, aktiivisempaa kieltä sekä selkeämpää lukijan puhuttelua yksikön toisen persoonan muodoilla. Myös viranomainen puhuttelee itseään useammin monikon ensimmäisen persoonan muodoilla varsinaisen instituutionimen sijaan. Tässä suhteessa vaikuttaa siltä, että Ruotsin Vakuutuskassa ottaa selkeän virkakielen oppaissaan yksityiskohtaisemmin kantaa siihen, millaisilta tekstien tulisi näyttää. Tällä on posiitiivinen vaikutus tutkittaviin teksteihin. Kaikki tutkittavat tekstit osoittavat kuitenkin puutteita erityisesti virketasolla. Tutkittavien tekstien virkkeet ovat vastoin selkeän virkakielen suosituksia suhteellisen pitkiä ja monimutkaisia, johon suurimpana syynä voidaan nähdä sivulauseiden runsas käyttö. Suurin osa virkkeistä sisältää vähintään yhden sivulauseen, mutta teksteissä esiintyy myös virkkeitä, jotka koostuvat kahdesta tai jopa useammasta sivulauseesta. Pitkien ja monimutkaisten virkkeiden käytöstä huolimatta ovat tutkitut tekstit sisällöllisesti hyvin jäsenneltyjä niin tekstin tarkoituksen, kappalejaon kuin sidosteisuuden suhteen. Havainnollistavien keinojen, kuten otsikoiden ja väliotsikoiden, metatekstin sekä luetelmien käyttö auttaa lukijaa omaksumaan tekstin sisältöä ja hankkimaan tarvittaessa lisätietoa. Tekstien graafiseen muotoiluun on täten kiinnitetty erityistä huomiota tekstintuotannossa. Kuitenkin joissakin teksteissä sisällön määrään olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota. Huolimatta siitä, että instituutiolla sekä sen asettamilla kirjoitusnormeilla vaikuttaa olevan suurempi vaikutus teksteihin, kuin maalla, jossa tekstit ovat tuotettu, esiintyy teksteissä myös maiden välisiä eroja. Tämä käy ilmi muun muassa siinä, että viranomainen puhuttelee itseään ainoastaan instituutionimellä Suomen Veroviraston ja Suomen Kansaneläkelaitoksen teksteissä, kun taas monikon ensimmäisen persoonan muotoja käytetään Ruotsin Veroviraston ja Ruotsin Vakuutuskassan teksteissä instituutionimen rinnalla. Viranomaisella on tältä osin hieman muodollisempi rooli suomenruotsalaisessa viranomaiskielessä, kun taas epävirallisempi sävy on tyypillisempää ruotsinruotsalaiselle viranomaiskielelle.

Tutkielmassa tarkastellaan mielenterveysdiskursseja Helsingin Sanomien jutuissa huhti- ja marraskuulta 2020. Mielenterveys on aiheena ajankohtainen julkisen keskustelun sekä erilaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten ohjelmien vuoksi. Tarkastelun kohteeksi valikoitui Helsingin Sanomat, koska se on Suomen laajalevikkisin tilattava sanomalehti ja näin ollen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tapoja puhua mielenterveydestä aineistosta nousee esiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia mielenterveyteen liittyviä diskursseja aineistosta on tulkittavissa? 2. Millaisin kielellisin keinoin näitä diskursseja rakennetaan? Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on diskurssintutkimus, jossa tutkitaan, mitä kielellä tehdään ja miten. Diskurssintutkimuksen mukaan kielenkäyttö on sosiaalista toimintaa, joka paikantuu tiettyyn tilanteeseen ja aikaan. Suuntauksessa kielenkäytöllä myös nähdään aina olevan seurauksia. Tutkimuksen aineisto koostuu kymmenestä Helsingin Sanomien verkkosivuilla (hs.fi) huhti- ja marraskuun 2020 aikana julkaistusta jutusta. Aineisto on kerätty vuoden 2021 alussa käyttäen verkkosivujen asiasanahakua. Käytetty hakusana oli mielenterveys. Aineiston rajauksessa on pyritty systemaattisuuteen, ja sitä on analysoitu laadullisella menetelmällä. Aineistosta nousee tutkimuksen perusteella esiin kolme diskurssia: mielenterveys yhteiskunnallisesta näkökulmasta, mielenterveys tieteellisestä näkökulmasta ja mielenterveys yksilön kokemuksena. Ensimmäisessä diskurssissa käsitellään mielenterveysongelmien vaikutusta yhteiskuntaan ryhmää korostavasta näkökulmasta, ja tukena käytetään ajankohtaisia selvityksiä. Toisessa diskurssissa selitetään mielenterveysongelmien taustalla olevia syitä ja keinoja vaikuttaa niihin. Kolmannessa diskurssissa mielenterveyttä käsitellään yksilöiden ja heidän kertomustensa näkökulmasta. Yksilöt toimivat teksteissä esimerkkeinä laajemmista ilmiöistä.

Tutkielmassa selvitetään, miten rodun ja sukupuolen käsitteitä purkavissa teksteissä käytetään rotuun ja sukupuoleen liittyviä ilmauksia. Työssä tarkastellaan myös, millaisin keinoin aineistossa pyritään välttämään rodun ja sukupuolen ilmauksiin liittyvien syrjivien merkitysten vahvistamista. Tavoitteena on lisäksi selvittää, miten teksteissä tuotetaan uusia aihepiireihin liittyviä ilmauksia ja muokataan kieltä vastaamaan kokemuksia todellisuudesta. Tutkielman aineistona on otokset kolmesta Suomessa 2010-luvulla julkaistusta tietokirjasta, jotka käsittelevät rodun ja sukupuolen kysymyksiä purkavalla otteella. Tutkielman ensimmäisenä teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan kokemuksemme todellisuudesta on osaltaan sosiaalisesti ja kielellisesti rakentunutta. Kielitieteellisenä viitekehyksenä on ensimmäiseen viitekehykseen perustuva diskurssianalyysi, jonka piirissä tutkitaan, miten kieli tuottaa ja uusintaa kulttuurisesti ja sosiaalisesti jaettuja käsityksiä maailmasta. Tutkielmassa koetetaan vastata positiivisen diskurssianalyysin haasteeseen ja tutkia, millaista kieltä käytetään silloin, kun tavoitteena on edistää yhdenvertaisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tutkielma nojaa myös moniäänisyyden tutkimuksen teoriaan. Tutkimusmetodina hyödynnetään systeemis-funktionaalisen kielentutkimuksen menetelmiä. Aineistosta on poimittu rotuun ja sukupuoleen liittyviä ilmauksia, ja niitä tutkitaan kielen eri tasoilla. Työssä tarkastellaan, millaisia typografisia ratkaisuja, sananmuodostuksen välineitä, eriasteisiin tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita ja niiden merkitystä muokkaavia syntaktisia keinoja aineistossa käytetään. Lisäksi tutkitaan, mitä aineistossa tapahtuu tekstin tasolla rodusta ja sukupuolesta puhuttaessa. Rotuun ja sukupuoleen liittyvien ilmausten syrjivistä merkityksistä otetaan aineistossa etäisyyttä typografisin keinoin lainausmerkkien, epäkonventionaalisten isojen alkukirjainten ja eufemistisen lyhentämisen avulla. Tekstin tasolla syrjiviä merkityksiä käsitellään moniäänisesti puheen ja ajatusten referoinnin, kieltojen ja kannanottojen sekä metakielen avulla. Rotuun ja sukupuoleen liittyviä kokemuksia nimetään uudelleen johdoksilla, yhdyssanoilla ja lainasanoilla. Kieltä muokataan myös tuomalla tekstiin ensimmäisen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita ja täsmentämällä niiden merkitystä määritteillä sekä esittämällä ne erilaisissa semanttisissa rooleissa. Lisäksi tekstiin tuodaan toisen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita, joiden avulla voidaan puhua rodun ja sukupuolen ilmiöistä abstrakteina ominaisuuksina ja tekoina, sekä kolmannen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita, jotka esittävät rodun ja sukupuolen keskustelunalaisina ilmiöinä. Analyysistä voidaan päätellä, että aineistossa käytetään rinnakkain kielen eri tasojen keinoja rotua ja sukupuolta koskevan puheen uudistamiseksi. Toisaalta vaikka aineiston teksteissä pyritään purkamaan rodun ja sukupuolen käsitteitä ja niihin liittyviä syrjiviä merkityksiä, niissä käytetään näihin käsitteisiin viittaavia ilmauksia myös kiertelemättä ja käsitteellistetään maailmaa niiden kautta.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee empatiaa ja näkökulmanvaihtoa lemmikkieläinblogien ja Facebookin eläinsivujen kerronnassa. Blogeissa ja Facebook-sivuilla kerrotaan eläinten päivittäisestä elämästä usein kuvien kera. Kertojana teksteissä voi olla eläimen omistaja tai eläin itse. Kutsun tutkimuksessani tätä eläimistä ja niiden tekemisistä kertomista eläinkerronnaksi. Tavoitteenani on selvittää eläinkerronnassa toistuvat kerrontaan, moniäänisyyteen ja näkökulmanvaihtoon liittyvät kielelliset keinot, jotka kutsuvat lukijaa kokemaan empatiaa eläintä kohtaan. Tutkimukseni on lingvististä tekstintutkimusta, ja se pohjaa systeemis-funktionaaliseen teoriaan. Tutkin tekstejä sosiaalisena ilmiönä, jonka merkitykset nousevat tekstistä yksittäisten kielellisten valintojen kautta. Hyödynnän tutkimuksessani myös erityisesti fokalisointiin, näkökulmanvaihtoon ja kerrontaan liittyviä teorioita sekä fenomenologista tutkimusta ihmisen kokemasta empatiasta eläimiä kohtaan. Sen mukaan ihminen voi ymmärtää eläimen kehollisen samankaltaisuuden ja hetkellisesti samastua eläimen kokemukselliseen tilaan. Eläinkerronnassa käytetään myös paljon kuvia. Esitän tutkimuksessani, että kuva ja teksti tulee lukea toistensa vaikutusalassa. Kuva voi toimia kuvituksena kertomukselle, jolloin se on tekstin vaikutusalassa. Toisaalta kuva voi olla olennaisen tärkeä tekstin ymmärtämisen kannalta. Tämä toteutuu erityisesti eläimen näkökulmasta kerrotuissa minä-muotoisissa teksteissä. Kuvien tehtävä on näissä toimia tekstiosan johtoilmauksena, jolloin niihin liittyvä teksti puolestaan on referaattiosana. Teksti on silloin kuvan vaikutusalassa. Määrittelen ensin eläinkerronnalle kolme kerrontatyyppiä sen mukaan, kuka on tekstien pääasiallinen kertoja. Sen jälkeen tutkin jokaisessa ryhmässä esille nousevia kielellisiä valintoja, jotka mahdollistavat empaattisen eläytymisen. Kerrontamuoto itsessään on jo eläytymistä kutsuva kielellinen valinta. Ensimmäisessä ryhmässä on ulkoinen kertoja ja toisessa ja kolmannessa ryhmässä minä-kertoja. Jälkimmäiset ryhmät eroavat siinä, että toisessa ryhmässä kertojana on ihminen ja kolmannessa eläin. Näiden kolmen kerrontatyypin lisäksi tarkastelen muutamia eläinkerronnassa yleisesti käytettyjä kielellisiä keinoja, joilla luodaan tekstiin empaattisen eläytymisen mahdollisuuksia. Osoitan tutkimuksessani, että eläinkerronnan fokalisaatio siirtyy usein eläimen näkökulmaan, mikä mahdollistaa lukijan empaattisen eläytymisen eläimen osaan. Tutkimuksestani selviää, että eläinkerronta sisältää runsaasti erilaisia keinoja, joilla empatiaa osoitetaan tai kutsutaan.

Tarkastelen tietokirjallisuuden tutkimukseen kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani referoinnin ja moniäänistämisen keinojen käyttöä ja tarkoitusta suomenkielisissä tietokirjoissa. Menetelmänäni käytän lingvististä tekstianalyysiä, jota tuen kirjallisuustieteen ja diskurssintutkimuksen näkökulmilla. Kieliopin osalta nojaan Ison suomen kieliopin käsitteistykseen. Tutkielmani edustaa laadullista tutkimusta. Aineistoni koostuu kolmesta 2010-luvulla julkaistusta tietokirjasta: Sari Näreen historiateoksesta Sota ja seksi (Tammi 2016), Kristiina Koivusen politiikan alan teoksesta Suomen nuoret jihadistit (Into 2016) ja Hippo Taatilan rockhistoriikista YUP (Like 2017). Teoksista Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit eivät ole kertomusmuotoisia, kun taas YUP on. Kaikki kolme teosta voidaan luokitella yleiseksi tietokirjallisuudeksi erotuksena esimerkiksi oppi- ja tutkimuskirjallisuudesta. Analysoin aineistosta valitsemani 24 tekstiesimerkkiä, joissa esiintyy referoinnin ja moniäänisyyden ilmiöitä. Tutkimukseni tuloksena on, että kaikissa kolmessa teoksessa käytetään suoran ja epäsuoran esityksen keinoja. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit referoinnilla tuodaan tekstiin ääniä, jotka edistävät kertojan ajamaa argumenttia tai tarjoavat lukijalle aiheeseen liittyvää kontekstia. YUP:ssä referointi on keino kuljettaa tarinaa eteenpäin eri haastateltavien subjektiivisten näkökulmien kautta. Siteerauksia esiintyy kaikissa teoksissa, ja niillä pyritään luomaan vaikutelma referoinnin autenttisuudesta. Vapaata suoraa esitystä esiintyy teoksissa Sota ja seksi sekä YUP, mutta ei teoksessa Suomen nuoret jihadistit. Vapaata epäsuoraa esitystä ei esiinny yhdessäkään teoksista. Ironiaa käytetään moniäänisyyden keinona kaikissa teoksissa. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit kertoja ilmaisee ironialla ottavansa etäisyyttä käyttämänsä termiin, kun taas YUP:ssä ironia on keino tuottaa yhteisöllisyyden vaikutelmaa lukijan ja tekstin välille. Kaikissa teoksissa referoidut äänet esitetään erillisinä teoksen kertojan äänestä, mikä selittää näkökulmia limittävän vapaan epäsuoran esityksen poissaolon aineistossa. Tietolähteiden läpinäkyvä referointi toimii keinona tuottaa luotettavuuden vaikutelmaa. Tutkimus antaa viitteitä siihen, että referoinnin ja moniäänisyyden käytöllä voidaan joko lisätä tekstin fiktionaalisuuden astetta tai vähentää sitä. Tavoiteltava fiktionaalisuuden aste on kytköksissä tietokirjatekstin genreen. Teoksissa Suomen nuoret jihadistit ja Sota ja seksi referointia käytetään minimoimaan fiktionaalisuuden määrä, kun taas kertomusmuotoisessa teoksessa YUP fiktionaalisuus toimii viihdyttämistarkoituksessa ja paikallisesti käytettynä tarinankerronnan keinona. Tietokirjatekstissä käytetty paikallinen fiktionaalisuus ei kuitenkaan välttämättä aseta kyseenalaiseksi teoksen yleistä luotettavuutta tietokirjana.

Sananvapauden rajoja ja määritelmiä arvioidaan yhteiskunnassa jatkuvasti – ja hyvä niin, sillä se on samalla sananvapauden toteutumisen ydintä. Siinä missä sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta, on se toisaalta myös vahvasti yksilön näkemyksistä riippuvainen aihe. Tässä tutkielmassa tarkastelen kymmentä eri kolumnia, jotka käsittelevät sananvapautta. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia argumentointistrategioita sananvapauskolumneissa käytetään? Miten eri tavoin sananvapauteen asennoidutaan? Millaisissa argumentatiivisissa yhteyksissä tietyt kielelliset ilmaukset korostuvat? Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta on diskurssianalyysissa ja kriittisessä lingvistiikassa. Keskeistä on ajatus kielen ideologisuudesta. Argumentaatioteoriaan ammennan uuden retoriikan ajatuksia Perelmanin (1996) mukaisesti. Hyödynnän myös Kakkuri-Knuuttilan (1998) näkemyksiä argumentoinnista sekä Mäntysen ja Sääskilahden ajatuksia uuden retoriikan ja genretutkimuksen yhdistämisestä. Lisäksi teoriataustaa tukee Martinin ja Whiten (2005) suhtautumisen teoria. Tuloksista erottuu seitsemän erilaista argumentointistrategiaa. Vastakkainasetteluissa (1) hyödynnetään myönnyttelyrakennetta ja aikajaottelua, lisäksi oma sisäryhmä arvotetaan positiivisesti ja “muiden” muodostama ulkoryhmä negatiivisesti. Ryhmien kategorisointiin käytetään myös nimeämisen (2) eri resursseja. Lisäksi molemmilla strategioilla luodaan jännite poliittisesti erilaisten ryhmien välille: tällöin sananvapaus ja vihapuheeseen liittyvä keskustelu koetaan uhkana omaa puoluetta kohtaan. Uhkakuvien ja yksioikoisuuden (3) tuntua luodaan esimerkiksi passiivilla, teonnimillä ja predikatiivilauseilla. Sananvapauskolumnien moniäänisyys (4) on lähinnä kiistämiseen pohjautuvaa dialogista supistamista. Kiisto toimii myös vastakohtaistavana keinona. Lainausmerkeillä paitsi referoidaan myös irtisanoudutaan väitteestä, jolloin esimerkiksi vihapuhe tai sananvastuu arvottuu negatiivisesti. Auktoriteettiin vedotaan (5) niin henkilöiden kuin yleisten uskomusten tai ajankohtaisuuden nojalla. Inhimillisen toiminnan arvottaminen (6) linkittyy muihin strategioihin, ja sen avulla tuodaan esiin etenkin sananvapauden moraaliargumentoinnin aspektia. Ajallista jaottelua (7) esiintyy kolumneissa kattavasti ja sen avulla perustellaan lukijalle, miksi sananvapauden määrittely on nykyisin vaikeaa. Tutkielma osoittaa, että sananvapauden määrittely on monimutkaista, sillä aihe määrittyy suhteessa yksilön arvoihin, ideologiaan ja kokemuksiin. Samalla nuo elementit heijastuvat sananvapauden tosiasiallisen toteutumisen tasoon eli siihen, millainen sananvapausnäkemys sen hetken yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsee.

Tässä pro gradu -tutkielmassa vertaillaan selkokielisen oppaan ja sen alkuperäisen yleiskielisen version puhuttelukeinoja ja niiden kohteliaisuutta. Tutkielman aineistona on maahanmuuttajille suunnattu selkokielinen opas Selko-opas yrittäjyyteen ja sen yleiskielinen versio Perustamisopas alkavalle yrittäjälle 2018. Selkokielisen oppaan puhuttelujen perusteella rakennetaan kohteliaan selkokielisen puhuttelun periaatteet. Puhuttelujen kohteliaisuutta tutkitaan Brownin ja Levinsonin kohteliaisuusteorian ja kasvojen käsitteen avulla. Tarkoitus on selvittää, mitkä puhuttelut uhkaavat lukijan negatiivisia ja positiivisia kasvoja ja mitkä taas suojelevat tai vahvistavat niitä etä- ja lähikohteliaisuuden keinoin. Tutkielmassa hyödynnetään myös uudempaa kohteliaisuuden tutkimusta, joka korostaa kohteliaisuuden tilannesidonnaisuutta. Kohteliaisuusteoriaa tukee Hallidayn systeemis-funktionaalinen teoria, jonka mukaan kirjoittajan tai puhujan valinnat rakentavat tekstin merkityksiä. Siten tarkastellaan sitä, miten kirjoittajan tekemät puhutteluvalinnat vaikuttavat selko-oppaan merkityksiin. Tutkielman analyysissa havaittiin, että lukijaa puhutellaan suoraan yksikön toisen persoonan persoonapäätteellä, imperatiivilla, genetiivisubjektilla, sinä-pronominin taivutusmuodoilla ja possessiivisuffiksilla. Epäsuorassa puhuttelussa hyödynnetään NP-lausekkeita, nollapersoonaa, passiivia ja nominaalistuksia. Selkokielisessä oppaassa lukijan suoraa puhuttelua on runsaasti enemmän kuin alkuperäisessä versiossaan. Siten myös suoraa kohteliaisuusstrategiaa on hyödynnetty enemmän. Suoraan puhutteluun yhdistetään usein positiivisia tai neutraaleja merkityksiä. Yllättävää kuitenkin on se, että selko-oppaassa on satoja epäsuorasti lukijaa puhuttelevia ilmauksia, vaikka esimerkiksi passiivin lukijaan viittaavaa käyttöä selkokielen ohjeistukset eivät hyväksy. Oppaassa on joitakin ilmauksia, jotka eivät tunnu yhdistyvän kohteliaisuuteen lainkaan. Nämä ilmaukset herättävät lukijan huomion suoralla puhuttelulla erittelevässä tekstityypissä, mahdollistavat tiiviin ja yksinkertaisen ilmaisun, ovat tekstilajille tyypillistä neuvomista tai luovat tekstiin geneeristä sävyä. Kasvoja uhkaavia ilmauksia on vain vähän, mutta monia kasvoja suojelevia ja vahvistavia kohteliaisuusstrategioita on käytössä. Tämä on mielenkiintoista, koska selkokieli pyrkii yksitulkintaisuuteen ja selkeyteen. Etenkin impersonaaliset etäkohteliaisuuden keinot olisivat voineet aiheuttaa yhteentörmäyksiä selkokielen periaatteiden kanssa. Lukijan kasvot joutuvat uhatuiksi, jos velvoittavuus on tarpeettoman vahvaa, kieltä ei ole kohdennettu riittävästi lukijalle ja lukijaa puhutellaan suoraan arkaluonteisten puheenaiheiden yhteydessä. Lukijan negatiivisia kasvoja puolestaan suojelevat velvoittavuuden vähentäminen ja kohdentaminen. Positiiviset kasvot saavat vahvistusta, kun lukija esitetään hyötyjänä, pehmennetään arkaluonteisia puheenaiheita ja perustellaan velvoittavuutta. Tutkielman avulla saatiin tietoa selko-oppaan puhuttelukeinojen kohteliaisuudesta sekä kirjoittajan ja lukijan välisestä vuorovaikutuksesta. Tutkimustulosten perusteella rakennettiin kohteliaan puhuttelun suositukset, jotka voivat auttaa kirjoittajia luomaan sopivaa sävyä selkokielisiin oppaisiin.

Tutkielma on kvantitatiivis-kvalitatiivinen katsaus radiossa lähetettävien sähkeuutisten rakenteeseen ja teemankuljetukseen. Se perustuu lingvistiseen tekstianalyysiin ja erityisesti informaatiorakenteen tutkimukseen. Aineistona on 51 lyhyttä sähkeuutislähetystä, jotka esitettiin Yle Radio Suomessa tammi–helmikuussa 2020. Lähetykset sisältävät 158 sähkettä, jotka yleensä koostuvat 3–5 virkkeestä. Ohjelmat esitettiin radiossa suorina lähetyksinä ja myöhemmin tallenteena verkossa. Tutkielmaa varten ne on litteroitu. Aineistoa tarkastellaan ensinnäkin tekstinä hallidaylaisen systeemis-funktionaalisen kieliteorian ja ylipäätään tekstintutkimuksen näkökulmasta. Radion sähkeuutisten todetaan muistuttavan eniten narratiivista tekstityyppiä ja muodostavan todennäköisesti oman genrensä – tutkielma ei tosin tee kaikenkattavaa määritystä sähkeuutisista genrenä. Valtaosa tutkimuksesta pohjautuu informaatiorakenteen teoriaan ja analyysiin teema–reema-jaon, annettu–uusi-jaon ja sidoskeinojen tarkastelun pohjalta. Tutkielmassa todetaan, että radion sähkeuutiset noudattavat hyvin teoriaa, jonka mukaan annettu informaatio hakeutuu virkkeen alkuun teemapaikalle ja uusi sen jälkeen. Radion sähkeuutisten lauserakenne noudattaa useimmin tavallista subjekti–predikaatti–objekti-järjestystä siten, että teemapaikalla oleva subjekti on kulttuurikontekstin tai aiemman tekstin myötä annettua informaatiota ja yleensä henkilö- tai instituutiotarkoitteinen tai abstrakti käsite. Lauseet ovat yksinkertaisia: ennen predikaattia on tyypillisesti vain yksinäinen nominilauseke. Kullekin sähkeelle määritellään teemankuljetustyyppi: toisto, teemaprogressio, erittely tai sekoitus. Yli puolessa sähkeistä on toistuva teema eli sama teema toistuu sähkeen (lähes) jokaisen virkkeen teemapaikalla. Toisaalta noin viidenneksessä sähkeistä sekoittuu usempia teemankuljetustyyppejä. Tutkielma muodostaa radion sähkeuutisista kuvan rakenteeltaan melko vakiintuneesta tekstilajista, jossa kuitenkin on tilaa variaatiolle. Tutkielman tuloksia voi käyttää pohjana jatkotutkimukselle esimerkiksi radiouutisista genrenä tai vertaillessa radiouutisia kirjoitetussa muodossa julkaistaviin uutisteksteihin.

Tutkielma käsittelee Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjuttuja tekstilajina. Lehti on itse nimennyt sarjan, mikä tukee ajatusta omasta tekstilajista. Marraskuusta 1989 lähtien Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt viikottain kahden aukeaman henkilöjuttu, jonka tekstin määrä ja jaottelu, otsikointi, taitto ja kuvitus ovat pysyneet lähes samana vuosien ajan. Jutut ovat pääosin tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Hän-henkilöjutut ovat instituutio Suomen aikakauslehdistössä. Hän-henkilöjuttuja tarkastellaan tekstintutkimuksen keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä on tekstilaji- eli genreteoria. Keskeiset teorialähteet ovat Swales (1990) ja Bhatia (1993). Työn aluksi Hän-henkilöjutut kontekstualisoidaan, mikä on olennaista tekstilajin tutkimisessa. Johdatuksessa perehdytään niin Hän-juttujen historiaan, Suomen Kuvalehden toimituksen näkemyksiin kuin journalistiikan oppikirjojen ohjeisiinkin. Hän-juttuja on ilmestynyt yli 700. Tutkimusaineisto rajataan pääosin vuoden 2003 juttuihin, mutta sarjan historiaa kerratessa juttuja tarkastellaan laajemmalti. Hän-logo, yhtenäiset otsikot ja tekstin asettelu ovat huomattavia tekstilajin määrittäjiä. Ne tekevät sarjaan toistuvuuden, jota vahvistetaan visuaalisesti. Hän-henkilöjuttujen valokuvia tarkastellaan Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin (1996) avulla. Kuvien säännönmukaisuus näkyy muun muassa niin, että vuoden 2003 Hän-juttujen kuvissa henkilö on useimmiten sijoitettu kuvan keskelle, ja tämä katsoo lähes poikkeuksetta suoraan kohti. Lisäksi henkilö on pienessä kuvassa rajattu tiukemmin kuin jutun pääkuvassa, joka täyttää 2/3 jutun ensimmäisestä aukeamasta. Kertojan havaittavuus tekstissä on omalaatuista Hän-henkilöjutuissa. Aihetta tarkastellaan käymällä tarkasti läpi yhden Hän-jutun koko kerronta. Taustalla on kirjallisuustieteen narratologian näkemys fyysisen tekijän ja kertojan eriävyydestä. Hän-henkilöjutussa Maskun Kalustetalon toimitusjohtajasta Toivo Sukarista (Suomen Kuvalehti 39/2003) havaitaan, että kertoja on jatkuvasti läsnä. Ainoastaan havaittavuuden aste vaihtelee. Kertoja esittää kysymyksiä, hän käskee lukijaa, huudahtaa, havainnoi kohdehenkilöä ja tapahtumaympäristöä, ottaa kantaa, esittää yhteenvetoja ja käyttää nimeämisen valtaa. Tuloksia kertojan havaittavuudesta testataan 15:een Hän-henkilöjuttuun. Niistä 12 on vuodelta 2003, lisäksi mukana on yksi juttu vuodelta 1990, 1995 ja 2000. Jutuista hahmotetaan tekstilajin kertojaa, joksi kirjallisuustieteen sisäistekijää kutsun. Tekstilajin kertojan rajoitukset ovat väljät, mutta havaittavuus näyttää olevan sidoksissa käsiteltävän henkilön tunnettuuteen. Mitä tunnetumpi henkilö, sitä enemmän kertoja voi tekstissä näyttäytyä. Lopuksi kartoitetaan Hän-henkilöjuttujen aloituksia. Niissä hahmottuu päätyyppejä, kuten tapahtuma-aloitus, havaintoaloitus ja referointialoitus, mutta tarkkarajaista luokittelua niistä ei voi tehdä. Osaksi sen perusteella voidaan väittää, että Hän-henkilöjutuilla ei ole kaavaa.