Browsing by Subject "televisio"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten mainoselokuvat esittävät miehen Suomessa tänä päivänä. Sukupuolta on tutkielmassa lähestytty representaationäkökulmasta, jonka mukaan mieheys ei ole olemuksellinen pysyvä ominaisuus vaan kulttuurisesti rakentunut seikka. Tällöin mainonta sukupuolta esittäessään samalla jäsentää ja uusintaa käsityksiä mieheydestä. Tutkimuksen aineisto on kerätty elo- ja syyskuun vaihteessa 2015 MTV3- kanavalta. Aineisto sisältää yhteensä 47 mainoselokuvaa, joissa kaikissa on selkeästi havaittavissa oleva mieshahmo. Mainoselokuvien analyysiin sovelsin sisällön erittelyä, semiotiikkaa ja tyypittelyä. Tutkimuksen mukaan mainoselokuvien miehen esittäminen jäsentyy viiden keskeisen miesroolin ympärille. Naurettavat miehet toimivat tavalla tai toisella hölmösti ja joutuvat naurunalaisiksi. Kiireiset miehet ovat koko ajan menossa, ja tarvitsevat usein esimerkiksi oikeanlaisia elintarvikkeita jaksaakseen. Ammatilliset auktoriteetit ovat mainoksessa mainostajan työntekijöitä, jotka esittelevät tuotetta ja tuovat usein esiin myös sen alkuperän. Huolenpitäjä on aktiivinen perheensä suuntaan ja hoitaa esimerkiksi lapsiaan tai vastaa muulla tavalla perheensä kotitalouden pyörittämisestä. Maskuliiniset miehet ovat nuorehkoja, seksuaalisesti houkuttelevia ja miehekkään rosoisia. Tutkimuksessa eriteltiin myös miesmainoksien ja -hahmojen yksittäisiä piirteitä. Korostuneita teemoja mainoksissa olivat esimerkiksi vapaa-aika ja uusyhteisöllisyys. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että mieshahmot on välillä kuvattu enemmänkin yhteiskunnallisen ihanteen ja välillä enemmänkin yhteiskunnallisen todellisuuden mukaisesti. Tutkielmassa esitetty tulkinta kuvaa Suomessa syksyllä 2015 esitettyä televisiomainontaa. Tutkimuksessa esitetään myös, että mainokset eivät kerro pelkästään mainostamistaan tuotteista ja palveluista vaan yhtä lailla vallitsevista kulutus- ja mediakulttuureista.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kulttuurin kenttien välistä homologiaa eli rakenteellista vastaavuutta 2000-luvun alun Suomessa. Tutkimuskohteena on neljä kulttuurin kenttää: musiikki, kirjallisuus, ruoka ja televisio. Tutkimuksessa keskitytään makumieltymyksiin näillä kulttuurin kentillä. Tarkemmin sanoen analysoidaan, kuinka legitiimeistä musiikin ja kirjallisuuden lajityypeistä, ruokalajeista ja televisio-ohjelmista suomalaiset pitävät. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin arvioida, missä määrin makumieltymykset yhdellä kulttuurin kentällä ovat yhteydessä makumieltymyksiin toisilla kulttuurin kentillä. Toiseksi selvitetään, millainen yhteys valituilla sosiodemografisilla taustatekijöillä on makumieltymyksiin. Tutkimusongelma rakentuu kritiikille, jota Bernard Lahire esittää Pierre Bourdieuta kohtaan. Bourdieu esitti vaikutusvaltaisessa Distinction-teoksessaan kulttuurista homologiaa koskevan väittämän. Väittämän mukaan yhteiskunnan sosiaalisen tilan ja yksilöiden elämäntyylien tilan välillä vallitsee kahtalainen homologia. Ensinnäkin yksilön asema yhteiskunnan objektiivisessa luokkarakenteessa on yhteydessä yksilön elämäntyyliin. Toiseksi yksilön elämäntyyli on yhtenäinen siten, että hänen asemansa kaikilla kulttuurin kentillä on samanlainen, mikä ilmenee muun muassa kenttien rajat ylittävinä johdonmukaisina makumieltymyksinä. Tätä homologiaa Bourdieu selittää luokkahabituksen käsitteellä. Lahire kritisoi Bourdieun luokkahabituksen käsitettä ja kääntää teoreettisen näkökulman yhteiskuntaluokista yksilöihin. Lahire esittää, että yksilöiden makumieltymykset yhteiskunnan kenttien välillä ovat pääsääntöisesti ristiriitaisia, eivät johdonmukaisia. Tutkimuksen aineistona käytetään vuonna 2007 kerättyä kansallisesti edustavaa kyselyaineistoa Kulttuuri ja vapaa-aika Suomessa 2007 (N = 1388). Kyselyn perusjoukko on 18–74-vuotiaat Suomen kansalaiset. Tutkimuksessa tarkastellaan, pitävätkö suomalaiset johdonmukaisesti yhtä legitiimeistä kulttuurituotteista kulttuurin eri kentillä vai ovatko heidän makumieltymyksensä ristiriitaisia. Kulttuurinen legitiimiys määritellään koulutuksen mukaan: korkeakoulutettujen eniten pitämät kulttuurituotteet ovat legitiimejä, perusasteen koulutuksen suorittaneiden pitämät kulttuurituotteet ovat epälegitiimejä. Ristiintaulukoimalla selvitetään sosiaalisten taustatekijöiden – sukupuolen, iän, ammattiluokan, tulojen, asuinpaikan ja koulutuksen – yhteyttä makumieltymyksiin. Tutkimustulosten mukaan kaikenasteiset makumieltymykset ovat hyvin yleisiä: suomalaiset pitävät usein niin legitiimistä kuin epälegitiimistä kulttuurista kaikilla tutkituilla kulttuurin kentillä. Poikkeuksena on televisio, jossa legitiimit mieltymykset ovat melko harvinaisia. Toisin sanoen suomalaisten makua yksittäisillä kulttuurin kentillä luonnehtii kulttuurinen kaikkiruokaisuus; ainoastaan legitiimeihin tai ainoastaan epälegitiimeihin kulttuurituotteisiin rajoittunut maku on harvinainen. Lisäksi kenttien välillä ristiriitaiset mieltymykset osoittautuvat yhtä yleisiksi kuin johdonmukaiset mieltymykset: kenttien välinen maku yhdistelee tyypillisimmin kaikkiruokaisuuden eri asteita. Sosiaaliset taustatekijät ovat monissa tapauksissa yhteydessä makumieltymyksiin. Taustatekijöiden ja makumieltymysten välinen yhteys on kuitenkin tyypillisesti jossain määrin erilainen eri kentillä. Kuitenkin kenttien välisiä johdonmukaisuuksiakin löytyy. Legitiimejä mieltymyksiä määrittävät erityisesti ammatti, asuinalue ja sukupuoli ja toki myös koulutus: legitiimi maku on tyypillisin johtajille, kaupunkilaisille, naisille ja korkeimmin koulutetuille. Laajalle legitiimiyden alalle ulottuva kenttien rajat ylittävä johdonmukainen kaikkiruokaisuus määrittyy erityisesti sitä kautta, kenelle se ei ole tyypillistä: miehillä, nuorilla, työläisillä, maaseudun asukkailla ja perusasteen koulutuksen suorittaneilla ei ole johdonmukaisesti kaikkiruokaista makua. Tutkimustulosten perusteella Lahiren väittämä kenttien rajat ylittävän maun ristiriitaisuudesta saa tukea: legitiimiin tai epälegitiimiin rajautuvia johdonmukaisia makumieltymyksiä ei Suomesta löydy. Sen sijaan johdonmukaisesti kaikkiruokaiset osoittautuvat jossain määrin omaksi ryhmäkseen.

Social anxiety has been widely studied, and it has been established to be a common phenomena. However, there are not studies on anxiety in media interviews or among researchers. Interview in radio or television is a special interaction situation. Firstly, it is a bilateral conversation, which still has an audience. Secondly, media interview often is a rare situation for the interviewee. On the one hand, researcher’s media performance is a part of the societal interaction of universities. On the other hand, it is a personal communication situation of the researcher. Presumably people experience anxiety also in this kind of situations. This thesis approaches anxiety as a subjective experience. The aim is to describe and understand anxiety experienced by researchers, who are interviewed in media as professionals. The data of this qualitative research consisted of nine focused interviews. The interviewees were people of different ages and at different stages of career. They had a researcher’s education, and they worked as researchers in either university or other research institution. A media interview record was listened or watched during each interview providing a stimulus to the interviewee. Transcribed interviews were analyzed using qualitative content analysis. Descriptions of anxiety were categorized based on the reported appearance and defined object of anxiety. The results of this study show the many types of anxiety experienced by the interviewed researchers. The most important reported aspect of anxiety was the experience of changes in concentration. It was interesting, that one interviewee could experience anxiety as having both the increasing and the decreasing influence on concentration. In addition, according to interviewees, anxiety appeared as physical sensations, changes in action, and emotions. Interviewees experienced, that one reason for the anxiety was their lack of competence. They were, for example, uncertain of their expertise. Another reason for the anxiety were some situational factors. In order to reduce or control anxiety, it could be useful for researchers to get communications training. Important competence in media interviews includes, for example, the skills to popularize and to understand the logic of media. In the future, it is advisable to examine more deeply the interaction between researcher and journalist. Another subject of further investigation would be the anxiety experienced in media by other groups of people.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan verkkokeskustelua keskustelunanalyysin näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana on selvittää verkkokeskustelun yhteisymmärryksen syntymistä, kun keskustelunaihe nousee keskustelupalstan ulkopuolisesta televisio-ohjelmasta. Keskustelun osanottajat kommentoivat tosi-tv-ohjelmaa samaan aikaan, kun sitä esitetään televisiossa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka keskustelijat viittaavat ohjelman henkilöihin ja muihin referentteihin, kuten esineisiin ja tapahtumiin, ja kuinka keskustelun yhteisymmärrys rakennetaan nopeasti etenevien tapahtumien ja ohjelman kohtausten vaihtuessa. Tutkielman aineisto koostuu tosi-tv-formaatti Ensitreffit alttarilla -sarjan kymmenen jakson aikana käydystä reaaliaikaisesta verkkokeskustelusta vauva.fi-keskustelupalstalla. Ohjelmassa kolme pariskuntaa solmivat sokkona avioliiton keskenään, ja siinä seurataan parien avioelämän alkutaipaletta. Verkossa keskustelua on käyty myös ohjelman lähetysajan ulkopuolella, mutta tässä tutkimuksessa on keskitytty nimenomaan reaaliaikaiseen, synkroniseen keskusteluun. Tällainen verkkokeskustelu onkin monessa suhteessa hyvin samankaltaista kuin kasvokkaiskeskustelu, minkä vuoksi sitä on mielekästä lähestyä keskustelunanalyysin näkökulmasta. Aineiston analyysi osoittaa, että keskustelupalstalla ohjelman henkilöihin viitataan ensisijaisesti heidän etunimillään. Varsin usein etunimiviittaukseen liittyy pronominitarkenne, joista yleisin on toi-pronomini. Toi on deiktinen ja osoittava pronomini, ja sillä osoitetaan referenttejä ohjelmasta keskustelun osanottajille tunnistettavaksi. Toi-pronominin vastakohtana voidaan nähdä anaforinen se-pronomini, joka taas nostaa tunnistettavan ja mahdollisesti jo aiemmin mainitun referentin. Pelkän etunimen lisäksi henkilöihin viitataan pelkillä pronomineilla tai pelkällä taipuvalla verbimuodolla tai kategoriailmauksella. Henkilöviittausten ohella tutkimuksessa tarkastellaan ei-inhimillistarkoitteisia referenttejä, kuten esineitä tai asioita. Ei-inhimillistarkoitteisiin referentteihin kohdistuvien viittausten osalta työssä keskitytään erontekoon pelkän pronominiviittauksen ja pronominista ja NP:stä koostuvan viittauksen välillä. Aineistoni perusteella yleisin pronominitarkenne NP:n yhteydessä on osoittava eli deiktinen toi/tuo-pronomini. Yksittäin eniten esiintyy anaforinen se-pronomini, joka osoittaa tarkoitteen jostain aiemmin mainitusta ja keskustelijoiden tunnistettavasta. Kaiken kaikkiaan tutkimus osoittaa, että erilaisilla viittauskeinoilla rakennetaan osallistujien osallistumiskehikkoa ja keskustellaan yhteisestä kiintopisteestä, televisio-ohjelmasta. Keskustelu mukailee kotisohvalla käytyä kasvokkaiskeskustelua, jossa ohjelmaa kommentoidaan sitä mukaa, kun kohtaukset vaihtuvat televisiossa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani keskustelua, jota käytiin suomenkielisten televisio-ohjelmien näkyvyydestä Ruotsissa 1980–1994. Tutkin aihetta Ruotsin Suomalainen -lehden yleisönosastossa julkaistujen mielipidekirjoitusten perusteella. Tarkastelen lisäksi television merkitystä transnationaalille yhteisölle ja sitä, miten ruotsinsuomalaisten mahdollisuus nähdä suomenkielisiä televisio-ohjelmia on toteutunut vuosina 1980-1994 Ruotsissa. Tutkimukseni ajanjakso kytkeytyy suuriin yhteiskunnallisiin ja vähemmistöpoliittisiin muutoksiin Ruotsissa. Tutkimukseni aineisto koostuu Ruotsin Suomalainen -sanomalehdessä julkaistuista mielipidekirjoituksista, joita on mukana yhteensä 48 kappaletta. Muuna lähdemateriaalina käytän Ruotsin Suomalainen -lehden artikkeleita, kirjallisuutta ja useita erilaisia elektronisia aineistoja. Tutkimusmenetelmänäni on kriittinen diskurssianalyysi, joka tuo aineistosta esiin erilaisia alistussuhteita. Tarkastelen näitä alistussuhteita erilaisissa kielellisissä käytänteissä. Tutkimukseni on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti monitieteinen. Hyödynnän tutkimuksessani sekä media- että siirtolaisuustutkimuksen näkökulmia. Mielipidekirjoituksista ilmenee suomenkielisille televisio-ohjelmille annettavia erilaisia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Kulttuurisista merkityksistä nousee suomen kielen arvo symbolisena ja instrumentaalisena diskurssi, suomalaisen kulttuurin välittäminen ja säilyttäminen diskurssi sekä kulttuurin kuluttamisen ja tekemisen diskurssi. Aineistostani ilmenee erityisesti suomen kielen merkitys mielipidekirjoittajille. Yhteiskunnallisista merkityksistä nousee Pohjoismainen yhteistyö diskurssi sekä Ruotsin ja Suomen kahdenvälinen yhteistyö diskurssi. Tutkimukseni osoittaa, että ruotsinsuomalaiset kokivat toimenpiteiden suomenkielisten televisio-ohjelmien näkyvyyden lisäämiseksi olleen riittämättömiä, erityisesti suomen kielen ja kulttuurin välittämisessä lapsille. Käyttämäni kriittinen diskurssianalyysi paljastaa pohjoismaisen kysymyksen ja kahdenvälisen yhteistyön keskeisiksi tekijöiksi näkyvyyden lisäämisessä. Johtopäätökseni on, että mielipidekirjoitukset voidaan nähdä osana laajempaa keskustelua vähemmistön oikeudesta omankieliseen kulttuuriin ja mediaan.

Myyttinen Yhdysvaltain länsi on kiehtonut valkoista mielikuvitusta jo parin vuosisadan ajan. Läntiseen ekspansioon liittyvät läheisesti mielikuvat toisaalta hurjista intiaanisotureista ja toisaalta jaloista villeistä, jotka valmistautuivat tyynesti kohtaamaan oman sukupuuttonsa. Näiden stereotyyppien vakiintumisessa ja levittämisessä massamedioilla on ollut keskeinen osansa. Tutkielmassani lähestyn Yhdysvaltain alkuperäiskansojen edustuksia eli representaatioita televisiotutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen keinoin. Pyrin tutkielmallani tuottamaan ajantasaista tietoa siitä, millaisia ovat intiaaninaisten representaatiot 2000-luvun televisiofiktiossa. Aineistonani käytän vuosina 2014-2015 tuotettua The Red Road -rikossarjaa. Metodina sovellan lähilukua, jonka kautta tarkastelen eroja ja toiseutta. Millaisia ovat intiaaninaiset 2000-luvun televisiofiktiossa? Miten televisiosarja kuvaa etnisyyttä ja sukupuolta? Miten nämä representaatiot suhteutuvat aiempaan intiaanikuvauksen historiaan? Intiaaninaisten moderneja televisiorepresentaatioita ja niiden mekanismeja on toistaiseksi tutkittu varsin vähän. Syitä on mielestäni kaksi: 1. Vaikka televisiosarjat ovat muuttuneet 2000-luvulla ennennäkemättömällä tavalla etnisesti moninaisemmiksi, alkuperäiskansoja edustavia hahmoja ei juurikaan televisiofiktiossa ole viime vuosikymmeninä ollut, ja 2. Kun intiaanihahmoja kirjoitetaan televisiofiktioon, usein tarinat sijoitetaan nimenomaan 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Historiallisten sarjojen ongelmana on usein se, että ne käsittelevät intiaanejaan stereotyyppisesti. Intiaaninaisille ei ole syntynyt samalla tavalla kierrätettäviä stereotyyppejä kuin intiaanimiehille, joten monista lännensarjoista onkin jätetty intiaaninaiset kokonaan pois. Tämän vuoksi valitsin tutkittavaksi aineistokseni The Red Roadin. Se on paitsi suhteellisen tuore sarja, sen tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle ja Yhdysvaltain itärannikolle New Jerseyn ja New Yorkin osavaltioiden rajalle. Aineistoni osoitti, että intiaaninaisten representaatioilla on televisiossa kaksinkertainen taakka kannettavana. Tutkimani sarja soveltaa intiaaninaisiin sekä valkoisia, perinteisiä tarinankerronnan trooppeja että alkuperäiskansoja koskevia stereotyypittelyjä. Lisäksi sarja koodasi intiaaninaiset visuaalisesti selkeästi ”intiaaneiksi” isoilla koruilla ja kirkkailla väreillä, kun taas miesintiaanien hiukset oli leikattu ja heidät oli puettu farkkuihin ja flanellipaitoihin. Sillä, oliko hahmo intiaani, ei kuitenkaan ollut tarinankerronnan kannalta väliä. Kun intiaanielementit riisuu sarjasta, sarjan tarina ei muutu. The Red Road on siis pohjimmiltaan vain eksotisoitu rikoskertomus, jonka todellisia keskushenkilöitä ovat valkoinen keskiluokkainen perhe intiaanien sijasta.

Tutkimus käsittelee Yleisradion TV2:n Pikku Kakkonen-lastenohjelmassa ilmeneviä tapoja käsitellä spiritualiteettiin liittyviä aiheita, jotka ovat sukua uskonnollisille ilmiöille. Tutkimuksen teoriataustassa spiritualiteetin alue jäsennetään käsittämään institutionaalisen, humanistisen, ja yliluonnollisen spiritualiteetin, joista viimeksi mainittuun tämä tutkimus keskittyy. Tutkimuksen kohteena on Pikku Kakkosen sisältö vuosina 2013 ja 2014. Tarkastelussa olevista 58:sta Pikku Kakkosen ohjelmasarjasta tutkimuksen varsinaiseksi aineistoksi valikoitui 21 ohjelmasarjaan kuuluvia ohjelmia ja niiden lisäksi ohjelman juonto-osuuksia, jotka sisälsivät kannanottoja yliluonnollisen spiritualiteetin alueeseen. Aineisto jäsennettiin kolmeen kategoriaan: vuodenaikojen juhlaperinteet; kansanusko, magia ja noituus, sekä jumalasuhde. Näitä kategorioita alaluokkineen analysoitiin neljässä tutkimusluvussa sisällönanalyysin avulla. Tutkimus toi esille, että Pikku Kakkonen sisältää monenlaisia kannanottoja yliluonnollisen spirtualiteetin alueeseen. Ensinnäkin Pikku Kakkonen ylläpitää ja rakentaa sekulaareja vuodenaikojen juhlaperinteitä ja niihin liittyviä mytologioita, kuten myyttiä joulupukista. Toiseksi Pikku Kakkonen edistää suomalaisen ja eurooppalaisen kansanperinteen ja siihen liittyvän uskomusperinteen esittämistä lapsille. Tähän ja moderniin satufantasiaan liittyen Pikku Kakkosen useat ohjelmat toistavat satuperinteeseen liittyvää spirituaalisen initiaation kaavaa. Kolmanneksi Pikku Kakkosen ohjelmissa näytti esiintyvän jonkin verran transtekstuaalisia viittauksia populaarikulttuurissa suosittuihin uuspakanuutta käsitteleviin ohjelmiin ja niiden teemoihin, kuten noituuden esittämiseen naisellisen voimaantumisen lähteenä. Neljänneksi Lauran tähti -ohjelman todettiin käsittelevän lapsen jumalasuhdetta uususkonnollisuudelle tai –henkisyydelle tyypilliseen tapaan, erillään institutionaalisesta spiritualiteetista. Tulosten perusteella todettiin, että yliluonnollisen spiritualiteetin näkökulmasta Pikku Kakkosen suhde uskontoa lähellä oleviin ilmiöihin on jossain määrin problemaattinen. Ohjelman todettiin toistavan kulttuurisesti muotoutuneita tapoja suhtautua spirituaalisiin kysymyksiin. Niiden juuret palautuvat sellaisiin paradigmoihin lasten kognitiivisesta kehityksestä, joiden perusteluja voidaan perustellusti kyseenalaistaa uudempien tieteellisten tutkimusten valossa. Ohjelmassa esitetyt näkemykset elämän yliluonnollisesta dimensiosta ovat meko yksipuolisia ja painottuvat kansanuskoon ja animatistiseen spiritualiteettiin, vaikkakin monessa tapauksessa ilmeisen tahattomasti luoden samalla tilan länsimaisessa kultturissa voimistuneille uususkonnollisuuden vaikutteille.

Tv-komedian yhteiskunnallinen tutkimus on keskittynyt vahvasti poliittiseksi satiiriksi luettavaan komediaan, eli komediaan, joka käsittelee selkeästi politiikkaa, sen instituutioita tai poliitikkoja. Kuitenkin esimerkiksi huumorin vaikutuspyrkimykset toimivat samalla tavalla riippumatta siitä, onko sisältö puhdasta poliittista satiiria vai ei, ja poliittisen satiirin ulkopuolisesta tv-komediastakin voidaan löytää lukuisia yhteiskunnallisia ominaisuuksia. Koska tv-komediaa kulutetaan paljon, on tärkeää pohtia sen roolia yhteiskunnassa. Tässä pohdinnassa oleellisia ovat myös kysymykset tv-komedian tekijöiden vallasta sekä vastuusta. Tv-komedian tekijät määrittelevät työllään väistämättä sitä, millainen yhteiskunnallinen rooli tv-komedialla oikein on ja miten he sitä käyttävät. Tästä syystä tämän tutkielman tavoitteena on selvittää tv-komedian tekijöiden käsityksiä poliittisen satiirin ulkopuolisen tv-komedian yhteiskunnallisesta roolista sekä tekijöiden vallasta ja vastuusta. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa mediavallan teorioihin, joiden kautta tv-komedian yhteiskunnallista roolia tarkastellaan. Pohjalla on Williamsin ja Delli Carpinin (2011) määritelmä poliittisesti relevantista mediasta. Tutkielman aineisto koostuu viidestä teemahaastattelusta, joita analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Haastateltavat ovat alalla tunnustettuja tv-komedian käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä, joilla on vankka kokemus tv-komedian tekemisestä Suomessa. Haastateltavat tiedostivat poliittisen satiirin ulkopuolisen komedian mahdollisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden, mutta käsitykset vaihtelivat sen suhteen, oliko tällainen ajattelu läsnä heidän työssään. Kolme vastaajaa koki, etteivät he mieti työtään yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta käsin, ja he suhtautuivat myös varauksellisemmin komedian mahdollisiin vaikutuksiin sekä heihin tekijöinä liitettyyn valtaan. Kaksi vastaajista halusi taas tietoisesti tuoda sisältöjensä kautta heille tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja esiin, he suhtautuivat komedian vaikuttavuuteen varmemmin ja he näkivät itsellään olevan myös selkeästi valtaa tv-komedian tekijöinä. Vastuuseen liittyvien käsitysten osalta edellä mainitut jakolinjat eivät olleet läsnä ja haastateltavien käsitykset vastuusta vaihtelivat: yksi haastateltavista ei nähnyt itsellään vastuuta tv-komedian tekijänä kun taas neljä vastaajaa koki heillä olevan vastuuta, mutta heilläkin käsitykset vastuun luonteesta vaihtelivat. Vastuuseen liitettiin ihmisarvon kunnioituksen ja vahingon tuottamisen välttämisen periaatteita, ja oikeus tekijän omien arvojen seuraamiseen koettiin tärkeänä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen venäläistä poliittista keskusteluohjelmaa 60 minut (60 minuuttia) sen audiovisuaalisten ja retoristen ominaisuuksien kautta. Tutkielmani tarkoituksena on osoittaa, kuinka ajankohtaisohjelmassa käytetyt audiovisuaaliset keinot loivat poliittisia käsityksiä Ukrainasta vuonna 2021. Tutkielman aineistona toimii 60 minut -ohjelma, jota esitetään valtiollisella televisiokanavalla Rossija-1. Ohjelman valitsemiseen vaikutti sen korkeat katsojaluvut, siinä käytetyt tehokeinot ja Kremlin poliittisen linjan tukeminen. Aineisto koostuu viidestä vuonna 2021 esitetystä jaksosta aikavälillä helmi-joulukuu. Katsojalukujen vertailun kautta valitsin aineistoksi sellaiset jaksot, joilla oli eniten katsojia. Tämä antaa parhaan kuvan siitä, mitä katsojat ovat nähneet ohjelman ollessa saavutettavimmillaan. Tutkielmani teoreettinen viitekehys nojaa mediatutkimuksessa, viestinnässä ja sosiologian aloilla käytettyyn kehysanalyysiin. Metodissani yhdistyvät visuaalinen ja kvalitatiivinen kehysanalyysi sekä audiovisuaalinen retoriikka. Lisäksi käytän analyyseissani elokuvatutkimuksen neoformalistisen koulukunnan käsitteistöä. Tekstiä, kuvaa ja ääntä rinnakkain tarkastelemalla pyrin osoittamaan kuinka ohjelma luo tulkintakehyksiä, millaisia nämä kehykset ovat ja miten ne vuoden aikana muuttuvat. Tavoitteenani on ymmärtää, miten katsojia ohjataan tulkitsemaan Ukrainaan liittyviä aiheita vuoden 2021 kontekstissa. Audiovisuaalisen retoriikan keinoja tutkimalla pyrin puolestaan ymmärtämään, millaisia tehokeinoja ohjelmassa käytetään ja millä tavoin ne johdattelevat katsojia kohti tietynlaisia tulkintoja. Tutkielmassa selvisi ohjelman käyttävän laajasti audiovisuaalista retoriikkaa, jonka tarkoituksena on ohjata katsojia tekemään tiettyjä kausaalisia tulkintoja, manipuloida katsojia valheellisiin tulkintoihin ja viihteellistää ohjelman uutissisältö helpommin lähestyttävään muotoon. Leikkausten, erikoistehosteiden ja musiikin avulla katsojille tarjotaan geopoliittista viihdettä, jossa elokuvamaiset tehokeinot auttavat rakentamaan asiantuntijoiksi esiteltyjen vieraiden tukemana ideologista mainosta edistäen samalla epäinhimillisiä tulkintoja ukrainalaisista. Näiden keinojen kautta ohjelman voi luokitella propagandistiseksi. Retorisia keinoja käyttämällä ohjelmassa korostuvat Ukrainaan liittyvät vakiintuneet narratiivit, väitteet ja näkemykset, jotka ohjaavat katsojia kohti ohjelman rakentamia tulkintakehyksiä. Tutkielma osoittaa ohjelman rakentaneen verbaalisesti ja visuaalisesti sellaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat katsojia näkemään Ukrainan sen poliittisen johdon kautta epäonnistuneena ja samanaikaisesti merkityksettömänä sekä vaarallisena valtiona, joka on uhka niin omalle kuin Venäjänkin väestölle. Kehykset kokivat muutoksia lähinnä aktiivisten toimijoiden osalta. Venäjä esiintyy kaikissa kehyksissä ratkaisijan roolissa. Katsojissa pyritään herättämään vahvoja tunnepohjaisia reaktioita esittämällä keskeisimpinä kärsijöinä lapset, joiden representaatiota käytetään ukrainalaisten toimijoiden demonisoimiseen. Ohjelmassa rakennetut käsitykset luovat maailmasta mustavalkoisen ja kyynisen kuvan, jota käytetään viholliskuvien luomiseen, ihmisryhmien epäinhimillistämiseen ja Venäjän toiminnan oikeuttamiseen. Ohjelmassa käytetyt narratiivit ja kehykset toistuivatkin niissä perusteluissa, joita Venäjä käytti aloittaessaan hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022.