Browsing by Subject "teodikea"

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella skottifilosofi David Humen (1711-1776) käsityksiä pahan ongelmasta. Pahan ongelman ytimessä on maailman pahuuden ja kärsimyksen olemassaolon suhde kaikkivaltiaaseen, kaikkitietävään ja täydellisen hyvään luojajumalaan. Miten on mahdollista, että Jumala sallii maailmassa pahuutta? Perinteisesti teologiassa näihin kysymyksiin on pyritty vastamaan teodikeoilla. Teodikeoissa pyritään antamaan jokin selitys tai ratkaisu pahan ongelmaan. David Hume nostaa kirjoituksissaan pahan ongelman esille ongelmallisena uskolle Jumalaan. Tämänkaltaista lähestymistapaa kutsutaan nykyuskonnonfilosofiassa argumentiksi pahasta. Hume käsittelee pahan ongelmaa uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (jatkossa KLU), jota käsittelen seikkaperäisesti tutkielmassani pääluvussa 2. Pääluvussa 3. keskityn Humen muusta tuotannosta löytyvään aiheen käsittelyyn. Tutkielmani ensimmäisessä Taustaa-luvussa lyhyesti läpi Humen elämän ja hänen filosofiansa pääpiirteet. Tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka Humen KLU:ta tulisi tulkita, sillä Hume ei suoraan ilmaise kantojaan kirjassa. Päädyn pitämään Humea uskontokriittisenä ajattelijana. Hän vastustaa varsinkin taikauskoa. Kysymys, uskoiko Hume jonkinlaisen Jumalan olemassaoloon jää avoimeksi. Varsin selväksi käy kuitenkin, että Jumalan ideaa ei voi Humen mukaan päätellä kokemuksesta tai demonstratiivisesti. KLU:ssa keskustelevat kolme Humen keksimää henkilöä nimeltään Demea, Kleanthes ja Filon. Demeaa kuvataan mystikoksi ja Kleanthesta antropomorfistiksi. Filon näkee Jumalan olevan ihmisen maailman yläpuolella, joten Jumalasta ei voi tämän maailman perusteella päätellä mitään. Kleanthes taas katsoo, että maailmasta ja ihmisestä voi päätellä, minkälainen Jumala on. Filon, joka on skeptikko, kyseenalaistaa kummankin argumentit. Filonin katsotaan nykyään vastaavan Humen omia kantoja tai ainakin olevan niitä lähimpänä. Filon esittää KLU:n luvussa 10. Epikuroksen kysymykset, joissa tiivistyy pahan ongelma. Hume-tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, miten kohta tulisi tulkita. Anders Kraal jakaa tutkijoiden tulkinnat seuraavasti: epäjohdonmukaisuus, epätodennäköisyys, päättely ja semanttinen. Filon analysoi myös maailmankaikkeuden perimmäisten syiden moraalisia ominaisuuksia. Hän päätyy väittämään, että ne ovat neutraaleja ja välipitämättömiä maailmassa valitsevan pahuuden suhteen. Moni tutkija on katsonut, että Filon ylittää väitteessään skeptisismin rajat. Toiset tutkijat katsovat kuitenkin, että Filon vain parodioi Kleanthesta. KLU:n 12. luku saa tutkielmassani oman alalukunsa, sillä katson tutkija William Lad Sessionsin tapaan sen olevan oleellinen KLU:n oikean tulkinnan kannalta. 12. luvussa Filon esittää näkemyksen, joka pyrkii tasapainoilemaan ateismin ja teismin välillä, vaikka katsookin samalla ateismin olevan järjetöntä. Toisaalta hän myös tuomitsee jyrkästi kaikenlaisen taikauskon ja uskonkiihkoilun. Filon näyttää myöntävän, että maailmasta voidaan tehdä päätelmiä Jumalan moraalisista ominaisuuksista. Epäselväksi jää, minkälaisia päätelmiä ne voivat olla. Jotkut tutkijat, kuten Norman Kemp Smith, katsovat, että Filon myöntää, että tämänkaltaisia päätelmiä voi tehdä, mutta että niissä ajaudutaan väistämättä spekulaatioon. Tutkielmani kolmannessa pääluvussa käyn läpi Humen muusta tuotannosta löytyvää pahan ongelman käsittelyä. Humen muusta tuotannosta ei näytä löytyvän KLU:n kanssa ristiriidassa olevia väitteitä, vaan ne näyttävät olevan samassa linjassa sen kanssa.

Tutkielman tarkoituksena on analysoida Kalifornialaisen Bethel-seurakunnan johtajan Bill Johnsonin teologiaa, ja erityisesti hänen käsitystään Jumalan hyvyydestä ja kärsimyksestä. Bethel-seurakunnasta on tullut helluntaikarismaattisten kristittyjen maailmanlaajuisesti suosima herätyksen keskus. Johnsonia pidetään arvostettuna apostolina myös uusapostolisen liikkeen keskellä. Johnson ei pyri muotoilemaan yhtenäistä systemaattista teologiaa. Hän on pastori ja kirjailija, joka tuottaa materiaalia seurakuntalaisten hengellisiin tarpeisiin. Pyrkiessään motivoimaan seurakuntaa liikkeelle kohti yliluonnollista ja voimallista uskon elämää, hän tulee samalla kuitenkin synnyttäneeksi uutta populaariteologiaa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi ja päälähteenä on Johnsonin God is Good –teos. Lisäksi muita hänen julkaisemia kirjojaan käytetään täydentävinä lähteinä. Tarkempana tutkimuskysymyksenä on, miten Johnsonin ymmärrys Jumalan hyvyydestä ja kärsimyksestä tulee ilmi hänen sairaiden parantamista koskevassa teologiassaan. Kysymystä tarkastellaan perinteisen helluntaiteologian kontekstissa ja suhteessa klassiseen uskonnonfilosofiseen kysymykseen teodikeasta. Tutkimuksessa Johnsonin teologiasta löytyi sekä sisäisiä jännitteitä että eroavuuksia suhteessa perinteiseen helluntaiteologiaan ja kristologian osalta myös suhteessa klassisten uskontunnustuksien kautta määrittyvään kristinuskoon. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin teologian yleisiä linjoja. Johnson näkee seurakunnan tehtäväksi ”tuoda taivas maan päälle.” Uskovien tehtävänä on Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti parantaa sairaat, herättää ennenaikaisesti kuolleet, syrjäyttää pimeyden valtakunta ja aikaansaada sosiaalinen transformaatio yhteiskunnassa. Johnson nojautuu pragmatismissaan niin voimakkaasti kenoottiseen kristologiaan, että käytännössä hän tulee korvanneeksi logoksen Pyhällä Hengellä Kristuksen persoonassa. Soteriologian osalta risti on hänelle pelastuksen alku, niin että pelastushistorian huipentuma ei tapahdu ristillä eikä ylösnousemuksessa vaan Pyhän Hengen vuodatuksessa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Johnsonin teologiassa on ylitoteutuneen eskatologian piirteitä. Toisessa analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin käsitystä Jumalan hyvyydestä suhteessa sairaiden paranemiseen. Johnson ymmärtää Jumalan ehdottoman hyvyyden tarkoittavan, että Jumalan tahto on parantaa kaikki sairaat jo nyt, eikä paraneminen jää koskaan Jumalan puolelta kiinni. Uskovien tulee rukouksessa ja mielen uudistumisen kautta tavoitella yhä suurempia läpimurtoja, sillä sairaudet ovat hänen mukaansa vihollisesta ja uskovien vastuulla on tuoda Jumalan hyvyys maailmassa esille. Kolmannessa analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin käsitystä kärsimyksestä. Johnson nojautuu kärsimyksen ongelmaa käsitellessään luotujen vapaaseen tahtoon, ja puolustaa Jumalan syyttömyyttä kärsimyksen aiheuttamiseen. Hän ei näe kärsimykselle roolia kristityn elämässä, vaikka toisaalta toteaa, että uskon testit ja koettelemukset ovat tarpeellisia valmistamaan meitä kantamaan Jumalan siunaukset. Johnsonin mukaan se, miksi kaikki eivät parane rukouksista huolimatta, on mysteeri, jota tulee vain kunnioittaa: yritykset selittää sitä, miksi Jumala sallii kärsimystä tuottavat hänen mukaansa huonoa teologiaa. Tutkimukseni osoittaa, että Johnsonin keinot varjella Jumalan mainetta hyvänä Jumalana saattavat kuitenkin jopa lisätä kärsimyksen aiheuttamaa psyykkistä taakkaa, sillä hän tulee siirtäneeksi koko ongelman ihmisen vastuulle. Teodikeat, vaikka ne eivät selitäkään kaikkea, voivat kuitenkin auttaa ihmisiä elämään kärsimyksen täyttämässä maailmassa.

Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.

Tutkielma tarkastelee Pieter Bruegelin (1925/30–1569) öljyvärimaalausta Paavalin kääntymys (1567). Bruegelin Paavalin kääntymys mainitaan taidehistoriallisessa kirjallisuudessa usein, mutta teoksesta ei ole kirjoitettu syvällistä analyysiä. Aiemmassa tutkimuksessa Bruegelin Paavalin kääntymys -teosta on pidetty lähinnä maisemamaalauksena tai syntyajankohdan poliittisiin asetelmiin viittaavana teoksena. Maalauksen teemana on ihminen käännekohdan äärellä. Bruegelin maalaama Paavali makaa maassa, sillä jumalallinen totuuden välähdys on sokaissut hänet. Paavali joutuu katsomaan sisimpäänsä. Kristittyjä surmanneesta sotilaasta syntyy uusi ihminen, joka julistaa rauhaa. Tutkielma hyödyntää teologian, taidehistorian, taloushistorian, uskontotieteen, filosofian, estetiikan sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen tieteenalojen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi. Teos on aikakautensa kontekstin tuote, sen kuvajainen, ja samanaikaisesti se on rakentanut – ja rakentaa yhä – aikakauttaan koskevia käsityksiä itsekin. Tutkielma hyödyntää Erwin Panofskyn, Roland Barthesin ja Hans Beltingin kuva-analyysimenetelmiä. Tutkielma esittelee tekijän kehittämän hyppää kuvaan -metodin. Metodia hyödyntävä katsoja pyrkii samastumaan maalauksen tunnelmaan, siinä oleviin henkilöihin ja heidän toimiinsa. Kuvan tarkasteleminen sisältä päin mahdollistaa yksityiskohtien ja viestien havaitsemisen. Tausta tälle metodille syntyi tutkielman tekijän toimiessa vuosikymmenten ajan valokuvaajan ammatissa. Ihmisten kuvaaminen edellytti kohteen ehdoilla elämistä, samastumista. Metodin teoreettinen pohja on peräisin John Szarkowskilta, Robert Capalta, Dorothea Langelta ja Henri Cartier-Bressonilta. Cartier-Bresson tunnetaan ratkaisevan hetken käsitteestään. Bruegelin teos kuvaa ratkaisevaa hetkeä, Paavalin kääntymystä. Hyppää kuvaan -metodi sopii Bruegelin teokseen erityisen hyvin, koska teos näyttää dokumentaariselta ja valokuvamaiselta. Hyppää kuvan -metodin avulla tutkielman tekijä oivalsi Bruegelin teoksen sisältämän kuvitteellisen äänimaailman. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että teos on täynnä viittauksia teologiaan ja Raamatun teksteihin. Kuvassa on tekijän tulkinnan mukaan esimerkiksi pyhä perhe, ja Paavalin kääntymys on puettu kertomuksen muotoon. Teoksessa tapahtuu samaan aikaan monta asiaa eri aikatasoilla. Kolmas tutkielman keskeinen löytö on se, että teoksessa on mukana arkkienkeli Mikaelin katse. Tutkielmassa käytetään ilmaperspektiivistä nimitystä Mikaelin perspektiivi. Tämä termi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi kontekstia, jossa teos valmistui. Neljäntenä huomiona tutkielma esittää hypoteesin, jonka mukaan maalausta on mahdollisesti muunneltu jälkikäteen, kuten Bruegelin Betlehemin lastenteurastus -maalaustakin on muuteltu. Bruegelin aikana maalausten rinnalla syntyi muitakin artefakteja, kuten kullasta tehtyjä esineitä. Patsaat, kangastyöt, vaatteet, kengät, hevosvälineet, koko aikakausi oli yhtä loputonta käsityötä. Bruegelin teos toimii edelleen alkuperäisessä tehtävässään uskoa ilmaisevana artefaktina ja 1500-luvun lopun alankomaisen maalaustaiteen dokumenttina.

Jumalan kätkeytyneisyyden ongelma muistuttaa läheisesti klassista teodikeaongelmaa – pahuuden ja kärsimyksen muodostamaa haastetta ja uhkaa teistiselle käsitykselle kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Jumalan kätkeytyneisyys on yhtäältä uskonnollinen ikuisuusteema, jota jo Raamatun tekstit heijastavat. Uskonnonfilosofisena keskustelunaiheena ilmiö on kuitenkin paljon nuorempi. Jumalan kätkeytyneisyyttä on käsitelty omana ateistisena argumenttinaan Jumalan olemassaoloa vastaan J. L. Schellenbergin julkaistua teoksensa Divine Hiddenness and Human Reason 1993. Liki kolmessa vuosikymmenessä hänen muotoilemansa argumentti Jumalan kätkeytyneisyydestä on lunastanut paikkansa filosofisessa nykykeskustelussa, jossa sitä käsitellään pahan ongelman rinnalla omana ateistisena argumenttinaan. Schellenberg ei ole historian ensimmäinen uskonnonfilosofinen ajattelija, joka on kiinnittänyt huomiota Jumalan kätkeytymisen ateistiseen todistusvoimaan, mutta hän on eittämättä valtavirtaistanut aihetta koskevan keskustelun. Schellenbergin argumentti perustuu huomioon siitä, että teismin mukaiselta Jumalalta olisi perusteetonta kätkeytyä vilpittömiltä etsijöiltä. Niin sanotun ”vilpittömän epäuskon” olemassaolo muodostaa hänen argumentissaan siis todistusaineistoa Jumalan olemassaoloa vastaan. Jumalan koetun kätkeytyneisyyden pohjalta on mahdollista muotoilla muihinkin ilmiön puoliin vetoavia argumentteja ateismin puolesta. Teistisestä näkökulmasta Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö vaikuttaa puolestaan, ellei haastavan Jumalan olemassaoloa kaikkineen, vähintäänkin saattavan kyseenalaisiksi tiettyjä yleisiä uskomuksia Jumalan ominaisuuksista. Michael C. Rean mukaan Schellenbergin argumentti perustuu kiistanalaisten teologisten oletusten varaan Jumalan rakkauden luonteesta ja ilmenemisestä, ja ne tulisi uudelleenarvioida Jumalan transsendenttisuuden, tuonpuoleisuuden, huomioon ottavassa teologianhistoriallisessa valossa. Jumalan kätkeytyneisyyden tematiikka avautuu moneen suuntaan myös analyyttisen uskonnonfilosofian ulkopuolella. Kristillinen mystiikan teologia kääntää ongelman päälaelleen: sen traditiossa kokemus Jumalan kätkeytymisestä on nähty luonnollisena ja odotuksenmukaisena hengellisen elämän vaiheena, jonka kautta Jumala tuo ihmisen lähemmäs itseään. Tutkielma antaa äänen myös kognitiivisen uskontotieteen näkökulmille: uskon, epäuskon ja yksilöllisen jumalasuhteen tarkastelulle kognitiivisena toimintana. Tämä edistää filosofista kokonaiskeskustelua, sillä Schellenbergin argumentti rakentuu ratkaisevasti epäuskoa ja epäilystä koskevien empiiristen väitteiden varaan. Psykologian kiintymyssuhdeteoria taas antaa kiinnostavan selityksen Jumalan kätkeytyneisyyden kokemuksen inhimilliselle tuskallisuudelle. Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö, tehtiin siitä sitten ateistinen tai teistinen tulkinta, palautuu lopulta yksilön uskonnolliseen kokemukseen.