Browsing by Subject "teologia"

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella skottifilosofi David Humen (1711-1776) käsityksiä pahan ongelmasta. Pahan ongelman ytimessä on maailman pahuuden ja kärsimyksen olemassaolon suhde kaikkivaltiaaseen, kaikkitietävään ja täydellisen hyvään luojajumalaan. Miten on mahdollista, että Jumala sallii maailmassa pahuutta? Perinteisesti teologiassa näihin kysymyksiin on pyritty vastamaan teodikeoilla. Teodikeoissa pyritään antamaan jokin selitys tai ratkaisu pahan ongelmaan. David Hume nostaa kirjoituksissaan pahan ongelman esille ongelmallisena uskolle Jumalaan. Tämänkaltaista lähestymistapaa kutsutaan nykyuskonnonfilosofiassa argumentiksi pahasta. Hume käsittelee pahan ongelmaa uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (jatkossa KLU), jota käsittelen seikkaperäisesti tutkielmassani pääluvussa 2. Pääluvussa 3. keskityn Humen muusta tuotannosta löytyvään aiheen käsittelyyn. Tutkielmani ensimmäisessä Taustaa-luvussa lyhyesti läpi Humen elämän ja hänen filosofiansa pääpiirteet. Tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka Humen KLU:ta tulisi tulkita, sillä Hume ei suoraan ilmaise kantojaan kirjassa. Päädyn pitämään Humea uskontokriittisenä ajattelijana. Hän vastustaa varsinkin taikauskoa. Kysymys, uskoiko Hume jonkinlaisen Jumalan olemassaoloon jää avoimeksi. Varsin selväksi käy kuitenkin, että Jumalan ideaa ei voi Humen mukaan päätellä kokemuksesta tai demonstratiivisesti. KLU:ssa keskustelevat kolme Humen keksimää henkilöä nimeltään Demea, Kleanthes ja Filon. Demeaa kuvataan mystikoksi ja Kleanthesta antropomorfistiksi. Filon näkee Jumalan olevan ihmisen maailman yläpuolella, joten Jumalasta ei voi tämän maailman perusteella päätellä mitään. Kleanthes taas katsoo, että maailmasta ja ihmisestä voi päätellä, minkälainen Jumala on. Filon, joka on skeptikko, kyseenalaistaa kummankin argumentit. Filonin katsotaan nykyään vastaavan Humen omia kantoja tai ainakin olevan niitä lähimpänä. Filon esittää KLU:n luvussa 10. Epikuroksen kysymykset, joissa tiivistyy pahan ongelma. Hume-tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, miten kohta tulisi tulkita. Anders Kraal jakaa tutkijoiden tulkinnat seuraavasti: epäjohdonmukaisuus, epätodennäköisyys, päättely ja semanttinen. Filon analysoi myös maailmankaikkeuden perimmäisten syiden moraalisia ominaisuuksia. Hän päätyy väittämään, että ne ovat neutraaleja ja välipitämättömiä maailmassa valitsevan pahuuden suhteen. Moni tutkija on katsonut, että Filon ylittää väitteessään skeptisismin rajat. Toiset tutkijat katsovat kuitenkin, että Filon vain parodioi Kleanthesta. KLU:n 12. luku saa tutkielmassani oman alalukunsa, sillä katson tutkija William Lad Sessionsin tapaan sen olevan oleellinen KLU:n oikean tulkinnan kannalta. 12. luvussa Filon esittää näkemyksen, joka pyrkii tasapainoilemaan ateismin ja teismin välillä, vaikka katsookin samalla ateismin olevan järjetöntä. Toisaalta hän myös tuomitsee jyrkästi kaikenlaisen taikauskon ja uskonkiihkoilun. Filon näyttää myöntävän, että maailmasta voidaan tehdä päätelmiä Jumalan moraalisista ominaisuuksista. Epäselväksi jää, minkälaisia päätelmiä ne voivat olla. Jotkut tutkijat, kuten Norman Kemp Smith, katsovat, että Filon myöntää, että tämänkaltaisia päätelmiä voi tehdä, mutta että niissä ajaudutaan väistämättä spekulaatioon. Tutkielmani kolmannessa pääluvussa käyn läpi Humen muusta tuotannosta löytyvää pahan ongelman käsittelyä. Humen muusta tuotannosta ei näytä löytyvän KLU:n kanssa ristiriidassa olevia väitteitä, vaan ne näyttävät olevan samassa linjassa sen kanssa.

Tutkimuksessa selvitetään millaiset tekijät vaikuttavat opintojen alussa ammatillisesti epävarmojen opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin opintojen aikana. Lisäksi tarkastellaan millaisia ammatillisten tavoitteiden muutoskertomuksia opiskelijoilla ilmenee ja löytyykö eri opiskelijoiden kertomuksissa yhteneväisyyksiä. Ammatillisella epävarmuudella tarkoitetaan sellaista selkiytymätöntä tilannetta, jossa opiskelijalla on useita ammatillisia kiinnostuksen kohteita tai tavoitteita ei ole ollenkaan. Tarkastelua tehdään kuuden opiskelijan haastatteluaineistosta. Samoja opiskelijoita on haastateltu kolme kertaa: opintojen alussa vuonna 2010, toisena opiskeluvuotena 2012 ja viidennen opiskeluvuoden jälkeen vuosien 2015-2016 aikana. Opiskelijat ovat eri ikäisiä ja tulevat erilaisista taustoista. Viisi opiskelijaa on Helsingin yliopistosta ja yksi Itä-Suomen yliopistosta. Opiskelijoita yhdistää toiseen opiskeluvuoteen mennessä kasvanut kiinnostus papin työtä kohtaa. Tutkimus on laadullinen pitkittäistutkimus ja aineistoa analysoidaan narratiivisesti. Tuloksia arvioidaan ammatillisen sosialisaatioteorian ja erityisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeuden kautta. Ammatillisiin valintoihin vaikuttaneita tekijöitä kartoitetaan ensin kategoris-sisällöllisen analyysin avulla. Sen jälkeen opiskelijoiden kokonaiskertomuksia analysoidaan holistisemmin. Kuuden opiskelijan kertomuksesta erottuu kolme paria, jotka muistuttavat toisiaan sen suhteen, miten ammatilliset valinnat kehittyvät ja mikä on ensisijainen ammatillinen tavoite viimeisellä haastattelukierroksella: 1. Perusseurakuntapapit; 2. Sairaalateologit; 3. Hengellinen työ laajemmin. Tutkimuksen tuloksista selviää muun muassa, että opiskelijoiden kohtaamilla teologian ammattilaisilla, soveltavilla opinnoilla ja työssäoppimisella sekä kyvyllä kutsumuksen merkitysten uudelleenmuotoiluun on paljon vaikutusta suhteessa opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin. Ammatillisen sosialisaation kehityksen osa-alueiden toteutuminen opintojen aikana näyttää myös olevan yhteydessä ammatillisten valintojen tekemiseen. Tutkimuksessa myös kartoitetaan miten opiskelijoiden ammatillisten valintojen tekemistä voidaan helpottaa. Motivoitunut, tehokas ja asiantunteva opiskelija on iloksi kaikille.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.

Tässä syventävässä tutkielmassa tutkin Marcella Althaus-Reidin käsitettä säädytön teologia. Tutkin, mikä on keskeistä säädyttömässä teologiassa tarkastellen säädyttömän teologian perustavanlaatuisia näkemyksiä ja metodologisia lähtökohtia. Analysoin myös säädyttömän teologian ymmärrystä naisen aseman muovautumisesta teologisesti sekä säädyttömän teologian lähtökohdista tehtyä kristologiaa. Vastaan tutkimuskysymyksiini käyttäen metodina systemaattista analyysia, jonka avulla analysoin kahta Althaus-Reidin monografiaa ja yhtä artikkelia. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä totean, että Althaus-Reidin säädytön teologia on ihmisten elämään ja kokemuksiin perustuva teologinen metodi. Metodi ei ole sitoutunut ideologisuuteen vaan on materialistinen myös seksuaalisuuden ja sukupuolen osalta, mikä poikkeaa vapautuksen teologiasta, vaikka pyrkimys materiaalisuuteen on keskeinen osa vapautuksen teologiaa. Säädytön teologia pyrkii vapautumiseen keskustan hegemoniasta, mikä merkitsee myös universaalien totuuksien ja essentialististen olemusten kieltämistä. Säädytön teologia tarkastelee kriittisesti systemaattisen teologian ja vapautuksen teologian heteroseksuaalisuutta ja sitoutumista patriarkaalisen yhteiskunnan ylläpitämiseen. Kolonialismin kritiikki on tärkeässä osassa säädytöntä teologiaa, sillä Latinalaisen Amerikan nykytilannetta ei voi käsitellä irrallaan conquistasta ja alistamisesta. Althaus-Reid soveltaa säädyttömän teologian lähtökohtia tarkastellessaan teologian luomaa käsitystä naiseudesta, joka tiivistyy kuviin aseksuaalisesta köyhästä tai nöyrästä äidistä. Näitä käsityksiä naiseudesta ylläpidetään Althaus-Reidin mukaan erityisesti mariologialla ja ne tuottavat väärää tietoisuutta, joka myös estää havaitsemasta sortoa. Säädyttömän teologian soveltaminen siirtää huomion naisen kohdusta eli jälkeläisten tuottamisesta vulvaan eli seksuaalisuuteen ja hyödyntää käsitystä naisesta muuttaessaan populaareja Neitsyt-hahmoja kuten Santa Libradaa. Althaus-Reid soveltaa säädytöntä teologiaa myös kristologiaan, jossa käsitystä Jeesuksen seksuaalisuudesta laajennetaan muun muassa käyttämällä Bi/Kristuksen käsitettä ja tarkastelemalla fetisismiä osana Jeesuksen seksuaalisuutta.

Sarjakuvataiteilija ja sarjakuvateollisuuden grand old man Will Eisner (1917-2005) paini suurimman osan urastaan sarjakuvan vakavastiotettavuuden kanssa. Sarjakuvaromaaneissaan hän paini teki erilaisia tyylikokeiluja, ja ainakin hänen itse käsikirjoittamansa sarjakuvaromaanit painivat pääasiassa traagisten kohtaloiden kanssa. Eisnerin Sarjakuvaromaanien aihekavalkaadi sisältää kuitenkin runsaasti ajankuvaa, ehkä eniten siitä ajasta jona hän kasvoi aikuiseksi. Suuren kaupungin elämä, lama-aika, kommunismi, köyhyys, toimeentulo, maahanmuuttaja-aallot, etninen sulatusuuni, perheen merkitys, rakkaus, Jumala ja erityisesti elämän nurja puoli sekä tästä riippumaton elämänvoima, joka saa ihmiset jatkamaan. Tutkielmani ensimmäisessä osassa selvitän miten Eisner ankkuroi historian kuvauksen lama-aikaan sijoittuvassa sarjakuvaromaanissaan A Life Force (1988). Tutkielmani toinen osuus tarkastelee Eisnerin sarjakuvaromaanivaiheen teosten suurten kysymysten käsittelyä, kuten elämän tarkoitusta, rakkautta, uskontoa ja jumalaa. Tutkimustulokset näyttävät että Eisner oli historiakuvauksen suhteen laaja-alainen ja tarkka tehdessään lukijalle tutuksi lama-ajan kurjuuden ja mentaliteetin, ja samalla kertoo tarinan pienistä ihmeistä ja pohdinnoista elämästä. Suurten kysymysten käsittelyssä Eisnerin lopputulemat tai oivallukset eivät ole kovin syvällisiä, hänen tuntemuksensa eksistenssistä ja filosofiasta eivät ole kovin syvät, ja draama josta suuret pohdinnat kumpuavat rakentuvat hieman kömpelösti.

This Master's thesis in New Testament Exegesis examines the passage Philippians 2:6–11 with methods of historical-critical Bible study. In the final chapter of the thesis, a modern social identity approach (SIA) is applied to the text section. The study states that in Philippians 2:6–11 Paul presents the self-abasing Christ to his readers as an ethical example. From the perspective of social identity approach, Christ is depicted in the text as a prototype of social identity. The thesis examines what kind of prototype of social identity is conveyed in the text. The content analysis of the text explores the discussion concerning the most debated expressions of the passage: ”in the form of God” (ἐν μορφῇ θεοῦ), ”thought it not robbery” (οὐχ ἁρπαγμὸν ἡγήσατο), ”to be equal with God” (τὸ εἶναι ἴσα θεῷ) ja ”emptied himself” (ἑαυτὸν ἐκένωσεν). These phrases are interpreted using Paul's own letters, some New Testament texts, and non-biblical ancient literature. In this study the passage of Phil. 2:6-11 is called "the description of Christ." The designation leaves open the question of the writing style of the text. Contrary to studies that assume that the passage is a "hymn" that Paul has quoted elsewhere in his text, this paper interprets the passage as an essential part of Paul's own reasoning as part of the ethical exhortations of the Philippians. The paper ends up with the following conclusions: In the passage, Phil. 2: 6-11, Christ as a self-abasing prototype of social identity means primarily voluntary self-denial, giving up own benefits, and suffering for others. Through the example of Christ, Paul especially encourages influential members of the community to use their social capital - not for their own benefit but for the benefit of others. In addition, Paul describes himself in the Philippians as a prototypical follower of Christ, who has renounced his own honorable origins and privileges ”for the sake of Christ" (3:4-10). The study also takes into account that Paul wrote his letter to the church, which lived in the city of Philippi, under the influence of an ancient Roman culture of honor. The recipients of the letter were hardly immune to the charm of public respect with which the culture was impregnated. The greatest attraction to honorary positions was probably felt by superior members of the church. It seems that Paul, in his letter, opposed this tendency to seek honorary offices. However, Paul does not call the church to reject honor but to reinterpret it. This is evidenced by the fact that also those who follow the humility of Christ will one day be exalted (3:21).

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.