Browsing by Subject "tieteentutkimus"

Tutkielman aiheena on biohakkerointi (biohacking) ja itsen mittaaminen (Quantified Self) kulttuurisena ilmiönä, joka ylittää maantieteelliset rajat. Biohakkeroinnilla voidaan viitata monenlaisiin käytäntöihin. Tässä työssä biohakkeroinnilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa omaa biologista ruumista (ja omaa elämää) manipuloidaan biologisilla ja teknologisilla keinoilla ja välineillä. Käsitteenä biohakkerointi muodostuu sanoista biologia ja hakkerointi. Metaforana se käsittää ihmisen tietokonejärjestelmään verrattavissa olevana organismina, jonka toimintaa pyritään säätelemään, muokkaamaan ja parantamaan. Itsen mittaamista tarkastellaan yhtenä mahdollisena osa-alueena ja työkaluna biohakkeroinnissa. Purkamalla biohakkerointia metaforana sekä tarkastelemalla sitä operatiivisena filosofiana tutkimus jäljittää joitain niistä ideoista ja ajattelun tyyleistä, joista ilmiö saa voimavaransa. Tutkimus pyrkii erottamaan toisistaan median ja yritysten luoman julkisuuskuvan sekä ruohonjuuritasolla tapahtuvat merkityksenannot. Tarkoituksena on kartoittaa ja pyrkiä selittämään, mitä merkityksellistä ja arvokasta biohakkeroinnista innostuneet ihmiset siinä näkevät. Mistä ja millaisten elementtien avulla tällaisen käsitteen ympärille kietoutuva ilmiö saa kulttuurisen vetovoimansa? Samalla pohditaan, millaisena tutkimuskohteena biohakkerointia voisi tarkastella ja millaisia teoreettisia mahdollisuuksia siihen tällöin sisältyisi. Tutkimus on toteutettu Suomessa, pääkaupunkiseudulla, marraskuun 2014 ja huhtikuun 2016 välisenä aikana. Aineisto koostuu 17 puolistrukturoidusta haastattelusta biohakkeroinnista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, biohakkerointiin liittyvien tapahtumien havainnoinnista, aiheesta julkaistusta kirjallisuudesta ja internetin onlinetilojen kautta kerätystä materiaalista, kuten nettisivuista, blogeista sekä keskusteluryhmien seuraamisesta. Aktiivisin aineistonkeruu tapahtui keväällä ja kesällä 2015. Työssä tarkastellaan biohakkerointia kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Biohakkerointia analysoidaan diskursiivisesti rakentuvana yhteisönä sekä löyhänä verkostona, joka saa voimansa arvojen ja tavoitteiden moninaisuudesta ja jännitteisyydestä. Biohakkeroinnin diskurssin kautta ihmiset voivat ottaa kantaa myös laajemmin yhteiskunnassa meneillään oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tieteellisen tiedon soveltamista sekä tiedon tuottamista itsen mittaamisen teknologioiden avulla tarkastellaan osana itsen kehittämiseen ja transformaatioon tähtääviä projekteja. Itsenmittaamisteknologiat tähtäävät mekaaniseen objektiivisuuteen, jonka avulla itsestä tuotetaan ns. datakaksosia. Ne toimivat välineinä oppimisprosessissa, jossa tähdätään esimerkiksi käyttäytymisen muuttamiseen. Biohakkerointi on erään määritelmän mukaan superihmiseksi tulemisen tiedettä ja taidetta . Tiede ja taide nähdään toisilleen rinnakkaisina kenttinä, mikä mahdollistaa joidenkin teoreettisten mahdollisuuksien kehittämisen ilmiön tarkastelemiseksi. Vaikka biohakkerit eivät edusta näitä yhteisöjä välttämättä itse, heidän kauttaan voidaan havainnoida mahdollisia muutoksia tieteen tekemisen ja tieteellisten representaatioiden tuottamisen tavoissa. Biohakkerointi näyttäytyy hyvinvointitrendinä, mutta se kytkeytyy myös laajempiin trendeihin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa, josta se saa käyttövoimaa niin taloudellisen, sosiaalisen kuin symbolisen pääoman muodossa. On myös nähtävissä, että sen ilmaisemat ajatukset ja näkemykset eivät rajoitu vain ilmiön sisälle, vaan samoja keskusteluja käydään sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten keskuudessa. Tiedeyhteisössä käytävissä keskusteluissa on esitetty, että biologia ei enää edusta vain determinististä kohtaloa, vaan jopa mahdollisuutta. Biohakkerit näyttävät olevan osa tätä keskustelua, vaikkakaan eivät toimi tiedeyhteisön sisällä. Biohakkeroinnin kautta esitetään myös (bio)poliittisia kysymyksiä, joihin edelläkävijät ottavat jo kantaa vaikka eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin, tai ainakaan se ei ole merkittävä toimintaa ohjaava motivaatio. Instituutioiden ja auktoriteettien kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana laajempaa poliittista liikehdintää, jossa yhteisöjen rajoja ja vallanjakoja ajatellaan uusiksi. Biohakkerointi on käytännöllisesti suuntautunut ajattelun tyyli, jossa ruumiillinen, teknologinen ja sosiaalinen kietoutuvat yhteen. Se tuntuu vetoavan niihin, joilla on jo valmiiksi taitoa ja resursseja ja mahdollisuus panostaa aikaa ja energiaa vaadittavaan tietotaitoon. Median esittämän kuvan ja tapahtumien markkinointimateriaalin perusteella voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiaan ja suorituskyvyn pakkomielteiseen parantamiseen redusoituva neoliberaalin subjektin rakennusprojekti. Haastattelujen valossa biohakkerointi näyttää kuitenkin myös toimivan erityisesti miehille keinona puhua julkisesti tavoilla, jotka eivät ole ehkä aiemmin olleet hyväksyttyjä. Teknotieteeseen nojaava biohakkerointidiskurssi tuntuu tarjoavan hyväksyttävän kontekstin ja keinot tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita, vaikeuksia ja intiimejäkin aiheita, kuten itsetunto ja sosiaaliset taidot tai niiden koettu puute. Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti on yksi osa biohakkeroinnin viehätystä, mutta siihen sekoittuu myös esteettisiä ja viihteellisiä elementtejä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa liikkuessaan monilla kentillä ja sekoittamalla luovasti erilaisia elementtejä toisiinsa. Näihin kuuluvat niin tieteellinen tieto, henkilökohtaiset narratiivit, refleksiivisyys kuin mielikuvituksen voima, jotka yhdessä lupaavat tuoda muutoksen niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Se myös herättää kysymyksen, kuinka tiedon tuotannon käytäntöjä ja esittämisen tapoja voisi pohtia uusista näkökulmista ja näin osallistua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä olla mukana muutoksissa mielekkäillä tavoilla.

Julkiso-termiä on ehdotettu 1990-luvun lopulla suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa englannin ’public’-substantiivin käännökseksi, termin yleisö vastinpariksi. Julkisolla on viitattu ennen kaikkea aktiiviseen, julkiseen elämään astuvaan, kriittisesti keskustelevaan kansalaisuuteen. Tutkielmassa pyritään kehittämään ja tarkentamaan julkison käsitettä, sillä sen käyttö tutkimuskäsitteenä on osoittautunut aiemmassa tutkimuksessa haasteelliseksi. Julkiso analyyttisena käsitteenä sekoittuu tutkimuksen kohteeseen eli julkiseen toimintaan ryhtyneisiin kansalaisten ryhmiin; tutkimuksen kohteesta tulee analyyttisen käsitteen kaltainen. Ongelmanasettelua tutkielmassa ohjaa myös pyrkimys siirtää julkisuusteorian näkökulma pois erilaisista julkisen elämän ja julkisuuden ihannemalleista. Tutkielman aloittavan kriittisen katsauksen perusteella erilaiset pluralistiset julkisuuden teoriat ymmärtävät julkisot kansalaisyhteiskunnasta nouseviksi, toimintaan ryhtyviksi ryhmiksi, joita yhdistää jokin identiteetti, intressi tai puheenaihe sekä aikomus tuoda itsensä osaksi julkista elämää. Julkison käsite siis samastuu tutkimuksen kohteena oleviin ryhmiin. Tutkielmassa kehitettävä uusi näkökulma julkison käsitteeseen poikkeaa viestinnän tutkimukselle tavanomaisesta julkisuuden teoriasta. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies) sekä toimijaverkkoteorian (actor-network theory) avulla julkison käsitteen fokus pyritään vaihtamaan niihin ongelmiin ja huolenaiheisiin, jotka saavat aikaan poliittista toimintaa. Lähtökohtia eivät olisikaan siis normatiiviset demokratian ihanteet tai ennakko-oletukset yhteiskunnan eri ryhmien intresseistä, identiteeteistä tai arvoista. Päinvastoin, niiden rakentuminen tieteellisten ja poliittisten ongelmien käsittelyn käytännöissä on ilmiö, jota tulisi kuvata. Tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksen piirissä 1990-luvulta asti käytyä, julkisen osallistumisen demokraattista merkitystä pohtivaa keskustelua. Tieteentutkimuksessa julkiso ymmärretään tiedettä ja politiikkaa välittäväksi tekijäksi, takeeksi tieteellis-poliittisten ongelmien määrittelyn ja käsittelyn demokraattisuudesta. Merkittäväksi nousee monien tieteentutkijoiden vaatimus siitä, että julkisoilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ongelmien määrittelyyn – siihen, mistä sekä tieteellisissä ongelmissa että poliittisessa päätöksenteossa itse asiassa on kyse. Toimijaverkkoteorian ja sen kehittäjän Bruno Latourin ajattelun avulla julkison käsite irrotetaan yksinomaan inhimillisestä poliittisesta subjektiviteetista ja yhteisöllisyydestä. Niiden sijaan julkisen elämän kirvoittajiksi nähdään ongelmat ja huolenaiheet. Huolenaiheilla toimijaverkkoteoriassa tarkoitetaan kiistattomien faktojen vastakohtaa, vielä määrittymätöntä inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden verkkoa. Sen muodostuminen julkiseksi, yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi vaatii kokoonpanoa, jossa tieteellistä tietoa ja poliittisia arvoja ei ole lähtökohtaisesti erotettu toisistaan, vaan ne muodostuvat suhteessa toisiinsa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksellisella ja toimijaverkkoteoreettisella otteella kahta julkisuuden teorian klassikkoa, John Deweya ja Walter Lippmannia sekä heidän julkisokäsityksiään. Heidän ajattelustaan uutetaan julkiso, joka on yhteiskunnan uusiin, määrittelyä ja käsittelyä vaativiin ongelmiin tarttuva ja uutta luova olio. Deweylle ja Lippmannille julkison tehtävä demokratiassa on ottaa haltuun ja tehdä näkyviksi ongelmia, joihin muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole ratkaisua. Tutkielman merkittävimpänä kontribuutiona muotoillaan tieteentutkimuksen, toimijaverkkoteorian sekä Deweyn ja Lippmannin debatin motivoima ongelmalähtöisen julkison käsite. Ongelmalähtöisyys irrottaa julkison viittaussuhteesta aktuaalisiin julkisesti toimiviin sosiaalisiin yhteisöihin aiempaa suomenkielistä tutkimusta korostetummin. Ongelmalähtöinen julkiso on yhteiskunnan ongelmiin tarttumisen ja määrittelyn seuraus ja efekti – yksinomaan analyyttinen käsite. Demokratian toteutumisen kannalta ratkaisevaksi muodostuu se, kulkeeko yhteiskunnan ongelmien käsittely julkison kautta.

Tutkielma lähtee liikkeelle Neta Crawfordin, Emma Hutchisonin, Roland Bleikerin sekä muiden maailmanpoliittisen tunteiden tutkimuksen pioneerien huomiosta, että maailmanpolitiikka kaipaa lisää keskustelua tunteiden tutkimuksen ja maailmanpolitiikan teoreettisesta ja menetelmällisestä yhteensovittamisesta. Viime vuosina on esiintynyt kiinnostusta neuropsykologisen tutkimuksen merkityksestä ja mahdollisuuksista maailmanpolitiikalle. Tunteiden neuropsykologiaa koskevia teoreettismetodologisia kysymyksiä on tutkittu maailmanpolitiikassa kuitenkin toistaiseksi vähän, jonka vuoksi tutkimusaihe kaipaa lisätutkimusta. Tutkielmaa on rajattu selventämään neuropsykologisten tunneteorioiden ja menetelmien yhdistettävyyttä maailmanpolitiikkaan. Tutkielma tuottaa siis teoreettista ymmärrystä ja ajankohtaista tietoa uudesta ja poikkitieteellisestä tutkimusaiheesta. Teoreettisen ulottuvuuden lisäksi tutkielma ankkuroituu käytäntöön analysoimalla käytännön sovellutuksia tutkimuksen tekemiseen. Tutkielmassa hyödynnetään Marcus Holmesin kehittämää nelikenttämallia, joka on neuropsykologian ja politiikan tutkimuksen tieteenfilosofisista tutkimusperinteistä ammentava työkalu maailmanpoliittisen teorioiden ja menetelmien luokitteluun. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan neuropsykologiasta ammentavan Ideological Conflict Project -tutkimushankkeen puitteissa kehitettyjä teoreettisia sekä menetelmällisiä ratkaisuja tunteiden tutkimukseen. Näiden kahden tapausesimerkin kautta esitellään, analysoidaan ja pohditaan tunteiden neuropsykologisten näkökulmien integroimista maailmanpolitiikan tutkimukseen. Tutkielmassa esitellään ja täydennetään Holmesin tekemää luokittelutyötä. Luokittelun esittelyn ja tutkimusten sijoittelun avulla tuodaan esille maailmanpoliittisen tunteiden tutkimuksen taustalla ilmeneviä ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä. Lisäksi havainnoidaan Holmesin tavoin, että tietyt teoreettiset tutkimusperinteet esiintyvät yhdessä tiettyjen temaattisten tutkimusaiheiden kanssa: esimerkiksi päätöksenteon ja ulkopolitiikan tutkimuksessa hyödynnetään usein kognitiivisia ja latentteja tunneteorioita ja menetelmiä. Analyysissä päädytään johtopäätelmiin, joiden mukaan tarkasteltava tutkimushanke teoretisoi tunteita ensisijaisesti subjektitason neuropsykologisina ilmiöinä, joita on mahdollista tutkia havainnoimalla ja analysoimalla subjektien kognitiivista toimintaa. Vaikka taustateoria painottaa tunteita neuropsykologisina ja emergentteinä ilmiöinä, tarkasteltava menetelmä, eli kognitiivisaffektiivinen mallintaminen, painottaa tunteiden sosiaalisia ja pysyviä ulottuvuuksia. Yhdessä teoria ja menetelmä tuottavat mekanistisia sekä säännönmukaisuuksia ja kausaalisuhteita painottavia näkökulmia tunteiden tutkimukseen. Kun kognitiivisaffektiiviset kartat asetetaan Holmesin nelikenttään, havaitaan, että ne ovat yhdenmukaisia tunteiden kognitiivisia ja latentteja painottavien tutkimusperinteiden kanssa. Tutkielmassa paikannetaan erityisesti neuropsykologisten tunneteorioiden ja menetelmien yhdistettävyyttä koskevia haasteita, mutta myös uusia ja innovatiivisia tapoja yhdistellä näitä tutkimusaloja. Vaikka kiinnostusta ja menetelmällisiä ratkaisuja on tarjolla yhä enemmän poikkitieteellisen tutkimuksen tekemiseen, tutkielmassa yhdytään näkökulmiin, joiden mukaan monimenetelmällisesti ja monitieteellisesti tuotetun datan integroiminen maailmanpolitiikkaan vaatii lopulta tutkimusalojen teorioiden kehittämistä ja yhteensovittamista.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurista ylläpitoa osana länsimaista kestävyyden tavoittelua. Tutkimus keskittyy kestävyyden konstruoinnin ilmiön tavoittamiseen Talvivaaran kaivoksen ja sen uraanin talteenotosta käydyn julkisen keskustelun välityksellä. Tutkimus tavoittaa miten kestävyyttä on Talvivaaran tapauksessa rakennettu. Lisäksi selvitetään, millä tavalla kestävyyden tavoittelemisessa on onnistuttu ja miltä tämä tapauskohtainen kestävyys näyttää tutkimuskirjallisuuteen vertailtuna. Lopuksi tutkimuksessa pohditaan kestävän kehityksen yhteiskunnallisia ilmentymisen motiveeja erityisesti Ingolfur Blühdornin kestämättömyyden politiikan teorian valossa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii maltillinen konstruktionismi. Kestävyyden rakentamista kaivostoiminnan ja uraanintuotannon yhteydessä arvioidaan postekologisen teorian valossa, jonka keskiössä on ristiriita ympäristötietoisuuden kasvun ja ekologisen rappeutumisen kiihtymisen välillä. Postekologisen teorian mukaan kestävä kehitys toimii yhteiskunnallisena käytäntönä ylläpitää ekologisesti kestämätöntä jälkimodernia ympäristösuhdetta. Tutkimuksen empiirisenä aineistona toimivat Helsingin Sanomien ja Kainuun Sanomien uutiset vuosien 2006–2012 välisenä aikana. Kvalitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin avulla pyritään ensin tavoittamaan yleiskuva Talvivaaran kaivoksen tapahtumista ja sen pohjalta perehdytään tarkempiin tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksen tulosten perusteella julkinen keskustelu Talvivaarasta ja uraanista jakaantui kolmeen periodiin: alkuvuosien kaivoshypeen, vuonna 2010 alkaneeseen talteenottokeskusteluun ja vuoteen 2012 keskittyvään päästökeskusteluun. Tulosten valossa on myös huomattavissa kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa kehityskaarta, jotka osoittavat Talvivaaran imagon rappeutumisen ja uraanin talteenoton vihertymisen välisen suhteen. Kaivokseen liitetyn kestävyyden tarkastelu osoittaa, kuinka Talvivaaran kestävyys edusti pikemminkin kapeasti määriteltyä ekologista modernisaatiota, niin sanottua 'outokumpulaista kestävyyttä', kuin varantoihin ja korvaaviin materiaaleihin perustuvaa kaivostoimintaa määrittävää kestävyyttä. Yhteenvedossa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurisen ylläpidon ideaa tutkimustulosten valossa. Johtopäätöksissä todetaan Talvivaaran tapauksen kestävän kehityksen muodostuvan yhtäältä eleellisestä kestävyyden representaatiosta ja toisaalta tiukasti teknologiaan ja kaivoksen lähiseutuun rajautuvasta outokumpulaisesta kestävyyden normista.