Browsing by Subject "tietoteoria"

Pro gradu –tutkielmani päämäärä on selvittää ensinnäkin Avicennan käsitys kognitiosta sekä vastata kysymykseen, miksi viime vuosikymmeninä on esitetty vastakkaisia tulkintoja Avicennan näkemyksestä kognition perustasta. Lisäksi etsin vastausta kysymykseen, miksi Avicenna vaikutti ristiriitaisesti hyväksyneen sekä abstraktion että emanaation osaksi kognition perustaa. Avicennan filosofian tutkijoista Dag Hasse kannattaa ihmisen omaa ymmärryksen kykyä saavuttaa totuudenmukaista tietoa mielenulkoisesta todellisuudesta. Herbert Davidson katsoo ihmisen omaavan ainoastaan ymmärryksen potentiaalisen osan. Kyetäkseen aktuaaliseen ajatteluun, Davidsonin mukaan ihminen tarvitsee viimeisen transendenttisen ymmärryksen, aktiivisen intellektin valaisua, illuminaatiota. Päälähteenä on Avicennan keski-/myöhäiskauden merkittävä Najat-teos (Psychology), jonka aineistoa vertaan suhteessa Hassen tiiviiseen artikkeliin Avicenna on Abstraction sekä Davidsonin kirjan Alfarabi, Avicenna, and Averroes, on Intellect Avicenna osioon. Kognitio eli ymmärrys on sielun merkittävin kyky. Tämän vuoksi tutkielman aluksi avaan Avicennan käsitystä sielusta, sen luonteesta sekä analysoin sielun kykyjä. Tutkimusmetodologia sisältää sekä aristoteelista luonnonfilosofian tutkimusperinnettä että metafysiikkaa. Avicenna katsoi dualistisesti ihmisen saavan varmaa tietoa todellisuudesta omasta sielun aktuaalisuudesta sekä oman ymmärryksensä voimin että transendenttisen aktiivisen emanaation avulla. Toisessa luvussa selvitän Najat-teoksen avulla, mitä Avicenna tarkoitti ymmärryksen abstraktiolla. Ymmärryksen abstrahointikykyyn sisältyvät ulkoiset ja sisäiset aistit, jotka erottavat muodon materiasta kukin oman kykynsä mukaisesti. Lopulta aktiivisen intellektin tuella ymmärrykseen jää jäljelle ulkoisen todellisuuden objektin lajiolemus eli universaali, jonka avulla ymmärrys lopulta havainnoi, mikä on kussakin oliossa olemuksellista. Kolmannen luvun alussa analysoidaan transendenttisen todellisuuden emanaatiota Jumalasta alimpaan transendenttiseen olevaan eli aktiiviseen intellektiin, joka yhdistää maailmassa olevan materian ja muodon toisiinsa. Lisäksi luvussa tuodaan ilmi sekä Hassen että Davidsonin teesejä Avicennan kognition perustasta. Neljännessä luvussa Hassen ja Davidsonin käsitykset asetetaan vastakkain, ja heidän perusteluitaan verrataan suhteessa tutkielman päälähteeseen, Najat-teokseen. Lisäksi tässä luvussa tuon ilmi tutkielman teesin. Davidson mukaan ymmärryksen perusta on mielenulkoisessa aktiivisessa intellektissä. Hän hylkää ymmärryksen sisäisen abstrahointikyvyn. Hasse kannattaa ymmärryksen omaa abstrahointikykyä, mutta ei hylkää aktiivisen intellektin emanaatiota kokonaan. Hassen mukaan emanaatio toimii tukevana elementtinä ymmärryksen taustalla. Johtopäätöksenä esitän tutkielman päälähteen avulla, että käsitykset kognition perustasta tukevat enemmän Hassen kuin Davidsonin tulkintaa, mutta ei kuitenkaan siinä järjestyksessä kuin miten Hasse esittää. Tutkielmassa päädyn päälähteeseen vedoten käsitykseen, jossa kogntion perusta on ensisijaisesti aktiivisessa intellektissä. Se tarvitsee kuitenkin ymmärryksen sisäistä abstrahointikykyä, sillä ihminen on ensisijaisesti intellektuaalinen mutta myös ajallisena entiteettinä fysiologinen olento. Viidennessä ja viimeisessä luvussa ennen yhteenvetoa asetan Avicennan käsityksen kognition perustasta osaksi filosofian historiaa. Kuten johdannossa, niin myös viimeisessä varsinaisessa luvussa tuon ilmi Avicennan filosofisen reseption, joka koostui Aristoteleen filosofiasta, uusplatonismista, peripateettisuudesta sekä arabialaisesta filosofiasta. Avicennan filosofialle tunnusomaista ovat erityisesti olevan hierarkisuus sekä filosofinen dualistisuus. Tutkielman kuluessa selitetään myös merkittävimmät metafyysiset käsitteet.

Ideal observer theory is an attempt to solve the meta-ethical question: What does it mean that 'x is right' or 'x is good'? The starting point for the ideal observer theory can be dated to 1950s and to Roderick Firth’s article 'Ethical Absolutism and the Ideal Observer'. For example Adam Smith and David Hume can be seen as predecessors for this theory, but Firth was the first to address this theory fully. The answer to the meta-ethical question stated above is the following. We define a being that is omniscient with respect to non-ethical facts, he is omnipercipient, he is disinterested, he is dispassionate, he is consistent, and he is in other respects normal. Then we call this being the ideal observer. The ideal observer’s reactions or dispositions determine whether the ethical situation is right or wrong. My interpretation of the ideal observer is that it constitutes a thought experiment. As Firth states, it is not necessary for the ideal observer to actually exist. It is enough that we imagine him. A lot of the critique on Firth’s theory seems to have missed this point. For example Richard Brandt, Thomas Carson, and Jonathan Harrison put a lot of effort into trying to fix the problem that is caused by the impossibility of the existence of such a being as the ideal observer. Another part of the theory, which caused a lot of the critique to sound an alarm, was the claim that the ideal observer is normal. Normality is, of course, hard to define as anything else than as a statistical tendency. Simply put, the ideal observer is normal in other respects, meaning that he possesses superhuman characteristics, but is still otherwise a regular person. In a meta-ethical thesis one must also attend to epistemological issues. In this thesis I claim that the ideal observer needs what I call 'high level intuitionism'. This means that the 'moral skills' the ideal observer possesses are analogous to the skills possessed by highly trained professional in their fields of work. I use as an example the Japanese chicken sexers. They train for years to acquire a very specific skill: to be able to identify the sex of a chick when it is only one day old. Expert chicken sexers are extremely good at this, but they cannot tell how they do it. This is high level intuitionism. The ideal observer must possess something similar to this. And this is not something one acquires automatically. Therefore I added reason as one crucial element of the ideal observer’s characteristics. High level intuitionism can be acquired with the help of reason. In addition to the more ambitious part of my thesis that I just described, I also studied basics of ethics. One of my main observations is that meta-ethics needs to deal with epistemology and therefore the line between ethics and epistemology wavers. This is clear if we take another look at the main question of this thesis: What does it mean that 'x is right'? It is both ethical and epistemological question.

Tutkielman tehtävänä on selvittää amerikkalaisen panenteistiteologi Philip Claytonin (1956–) käsitys uskonnollisten uskomusten oikeutuksesta. Clayton on koko uransa ajan osallistunut aktiivisesti tieteen ja kristinuskon suhteesta käytyyn keskusteluun ja puolustanut kristillisen uskon rationaalisuutta. Claytonin ajattelun tekee kiinnostavaksi hänen ehdoton sitoutumisensa aitoon totuuden etsintään myös teologiassa. Clayton on jyrkkä fallibilisti: hänen mukaansa edes teologisia väitteitä ei voida pitää erehtymättömästi tosina. Samalla hän on kuitenkin episteeminen optimisti eli luottaa, että inhimillisellä tutkimuksella totuutta voidaan lähestyä. Totuuden lähestymisen parhaana mittarina toimii Claytonin mukaan lisääntyvä koherenssi, joka ilmenee yhteensopivuutena selitysmallien ja havaintojen välillä, eri selitysmallien kesken sekä myös tutkimusyhteisössä lisääntyvänä yksimielisyytenä. Claytonille kristillinen teologia on yksi inhimillisen tutkimuksen haara, joka pyrkii muodostamaan tosia väitteitä maailmasta. Hän hyödyntää Imre Lakatosin tieteenfilosofiaa, jossa tieteellistä tutkimusta hahmotetaan tutkimusohjelmina. Kullakin tutkimusohjelmalla on omat ydinkäsityksensä, teoriapohjansa, jonka avulla tutkimusohjelma pyrkii vastaamaan sille relevantteihin kysymyksiin. Myös kristinuskolla on Claytonin mukaan tällainen ”kova ydin”, jonka pohjalta kristityt katsovat kristinuskon olevan toimiva selitysmalli kuvaamaan inhimillistä kokemustamme maailmassa. Tätä kovaa ydintä ympäröivät sitä selittävät ja soveltavat apuhypoteesit, joita voidaan tutkimuksen edetessä muokata kristinuskon selitysvoiman vahvistamiseksi. Teologian historiassa teologisten väitteiden on toisinaan katsottu olevan täysin oma inhimillisen kielenkäytön saarekkeensa, jota ei voida arvioida samalla tavalla, kuin esimerkiksi luonnontieteellisiä väitteitä. Clayton ei kuitenkaan suostu eristämään teologiaa tällä tavalla muusta tutkimuksesta. Hänen mukaansa kristityt käyttävät teologista kieltä esittääkseen objektiivista todellisuutta koskevia väitteitä, joiden katsovat olevan aidosti tosia. Teologisilla selityksillä ei ole vain emotionaalista tai esteettistä arvoa, vaan niillä on myös propositioina totuusarvo. Teologisen selitysmallin kykyä tuottaa tosia väitteitä voidaankin Claytonin mukaan parhaiten arvioida tuomalla teologiset väitteet muiden tutkimusalojen arvioitavaksi. Tässä dialogissa tulee noudattaa älyllistä rehellisyyttä ja olla valmis muokkaamaan omia käsityksiä, mikäli keskustelussa esitetyt perusteet osoittavat toisenlaisten selitysten ja selitysmallien olevan paremmin perusteluja. Clayton määrittelee rationaalisuuden toimijan pyrkimykseksi nojata omassa ajattelussaan mahdollisimman todennäköisesti tosiin uskomuksiin. Myös teologisessa tutkimuksessa tuleekin sitoutua vilpittömään totuuden etsintään, ja olla valmis tuon etsinnän nimissä todella seuraamaan vahvinta argumenttia. Clayton muotoileekin rationaalisen teologian metodiksi ”kristillisen minimalismin”, jossa kristillinen traditio toimii lähtökohtaisena uskomusjärjestelmänä. Claytonin mukaan mitä tahansa uskomusjärjestelmää voidaan käyttää tutkimuksen lähtökohtana, mutta tuota järjestelmää täytyy uudistaa, mikäli se on ristiriidassa julkisesti arvioitavissa olevan evidenssin kanssa. Uskonnolliset uskomukset ovat rationaalisesti sallittuja niin kauan, kun ne ovat koherentteja julkisen evidenssin nojalla parhaiten perusteltujen käsitysten kanssa. Claytonin voidaan nähdä lähestyvän tietoteoreettisilla näkemyksillään sekä Charles Peircen inspiroimaa uuspragmatismia, Ilkka Niiniluodon kriittistä tieteellistä realismia että Antti Hautamäen kriittistä relativismia.

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.

Tutkielmassani analysoin ja arvioin filosofi-teologi J. Wentzel van Huyssteenin poikkitieteellisen järkeilyn (engl. interdisciplinary reasoning) menetelmiä, erityisesti sellaisina kuin ne ilmenevät hänen pääteoksessaan Alone in the World? Human Uniqueness in Science and Theology (2006). Se on merkittävä ja monipuolinen puheenvuoro keskustelussa kristinuskon teologisten ihmiskäsitysten ja tieteellisen antropologian suhteista, ja siinä yhdistetään omintakeisella tavalla hyvin monien eri alojen tutkimustietoa. Pääkysymykseni ovat: Millaisille filosofisille periaatteille van Huyssteenin poikkitieteellinen järkeily perustuu? Noudattaako hän kuvaamiaan periaatteita johdonmukaisesti tässä teoksessa? Tekeekö hän joitakin episteemisesti epäuskottavia ratkaisuja, ja jos tekee, miten niin? Näiden selvitysten lisäksi kuvaan, kuinka van Huyssteen vertaa uskonnollisuuden historiallista kehkeytymistä teologiseen ideaan ihmisen ja Jumalan suhteesta. Tämäkin palvelee osaltaan hänen metodinsa ymmärtämistä, mutta avaa samalla hänen teologista ajatteluaan. Esittelen ensiksi van Huyssteenin filosofisia käsityksiä tiedon ja järkeilyn luonteesta, jotka yhtäältä korostavat kaiken tiedon tulkinnallista taustaa sekä järkevyyden (engl. rationality) sosiaalisia sidonnaisuuksia. Samalla hän kuitenkin pyrkii osoittamaan, että eri konteksteissa tapahtuvalla tiedon hankinnalla ja järkeilyllä on väistämättä paljon yhteisiä piirteitä, mikä tarjoaa myös vuorovaikutuksen mahdollisuuksia eri tiedonalojen välille. Hänen tietoteoriaansa kuvaamaan käytän hänen omaa termiään ”postfoundationalismi” (engl. postfoundationalism). Toiseksi käyn läpi ajatusta, että orgaaninen evoluutio itsessään on analoginen tulkitsemisen ja järkeilyn prosessille. Tämän niin sanotun evolutiivisen epistemologian (engl. evolutionary epistemology) kautta van Huyssteen pyrkii ennen kaikkea puoltamaan uskonnollisen ajattelun mahdollisuutta tulla tunnustetuksi luonnollisena ja rationaalisenakin ajattelun alueena. Toisaalta hän haluaa laajemmin osoittaa, että kaikki inhimillinen ajattelu jakaa saman biologisen perustan, joka yhdistää hyvinkin erilaisia ja eri tavalla koettuja kognitiivisia toimintoja. Kolmas pääasiallinen aihe on uskonnollisuuden kehkeytyminen ihmiskunnan esihistoriassa ja tämän suhde kristilliseen oppiin, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon erityisesti esiin, millä tavalla van Huyssteen vaikuttaa ymmärtävän uskonnon käsitteen sinänsä sekä miten hän tulkitsee esihistoriallisista kulttuureista saatavaa tietoa pyrkiessään ymmärtämään uskonnollisen ihmisen kehittymistä.

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella John Locken teologiakäsitystä erityisesti episteemisten hyveiden näkökulmasta. Locke kirjoitti teologiasta tieteenalana yhden kappaleen teoksessa Of the Conduct of Understanding, jossa hän määrittelee teologian tieteenalaksi, jonka lähdeaineistona on kaikki inhimillinen tieto ja ilmoitus. Locke määrittelee teologian tehtäväksi episteemisten hyveiden – eli inhimillisen ymmärryksen oikean käytön – opettamisen. Aikaisemmassa aihetta koskevassa tutkimuksessa on todettu, että Lockelle tieto ei ole vain kokoelma irrallisia faktoja, vaan Lockelle tieto sisältää myös implisiittisesti tietoa myös ymmärryksen rajoista ja sen oikeasta käytöstä, minkä vain teologia kykenee ymmärtämään. Tutkielman päämääränä on tarkastella, miten teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä. Tutkielman toisina lähteinä toimivat Locken An Essay Concerning Human Understanding ja Reasonableness of Christianity. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Vaikka Lockelle teologia käyttää lähteenään kaikkea inhimillistä tietoa, tutkielman sivurajoitteitten vuoksi aihetta käsitellään rajatummasta näkökulmasta. Keskittymällä Locken uskonnolliseen epistemologiaan, tutkielmassa pyritään selvittämään, miten teologia näkyy tiedossa Jumalasta, moraalista ja ilmoituksesta sekä siihen liittyvistä uskonasioista. Locken uskonnollisen epistemologian päämääränä on selvittää uskon ja järjen välinen suhde, mikä oikein ymmärrettynä johtaa harmoniseen käsitykseen niiden välisestä työnjaosta. Rajatun näkökulman tarkoituksena on tarkastella inhimillisen tiedon rajoja sekä ymmärryksen oikeaa käyttöä uskonnollisen epistemologian alueella, minkä pohjalta tehdään yleinen tulkinta Locken teologiakäsityksestä. Tutkielma on jaettu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan inhimillisen tiedon perusteita Locken filosofiassa valitun näkökulman kannalta. Toisessa pääluvussa syvennytään Locken uskonnolliseen epistemologiaan. Kolmannessa pääluvussa kahden edellisen luvun keskeisiä tuloksia käytetään Locken teologian sekä episteemisten hyveiden välisen suhteen tulkitsemisessa. Kolmannen pääluvun viimeisessä alaluvussa esitetään myös tulkinta Lockelaisesta teologian harjoittajasta, jossa teologian vaikutukset ovat konkreettisesti havaittavissa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan Lockelle teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä sen rajoittamattoman lähdeaineiston vuoksi. Koska ymmärryksen vääriin käyttöpahoihin liittyy liiallinen keskittyminen pelkkään yhteen inhimillisen tiedon muotoon, on seurauksena puutteellinen ymmärrys inhimillisestä ymmärryksestä itsestään. Koska teologia ei ole lähdeaineistonsa vuoksi samanlaisten rajoitteitten alainen, on sillä kyky opettaa episteemisiä hyveitä. Teologian tutkiminen ja opettaminen Locken filosofiassa tarkoittaa tutustumista sellaisiin asioihin, joista ihminen ei tiedä mitään. Tutustuminen kaikkeen inhimilliseen tietoon toimii harjoituksena ihmismielelle, jonka myötä ihminen oppii inhimillisen ymmärryksen oikeaa käyttöä.