Browsing by Subject "todistusoikeus"

Tutkielman aiheena on anonyymi todistelu uutena osana rikosprosessiamme. Tutkielmassa käydään läpi todistelua rikosprosessissa ja selvitetään todistajansuojelua ilmiönä – sen tarvetta, taustaa ja keinoja – sekä anonyymiä todistelua yhtenä keinona suojella todistajaa. Lainsäädäntöpohjan selvittämisen lisäksi tutkielman oikeusvertailevassa osiossa käydään läpi runsaasti anonyymiä todistelua koskevaa EIT:n ratkaisukäytäntöä. Tutkielmassa pohditaan anonyymiä todistelua koskevia lainsäätäjän ratkaisuja, kuten anonyymin todistelun käyttöalaa, myöntämisedellytyksiä sekä tuomioistuimen tietoisuutta anonyymin todistajan henkilöllisyydestä, perehtymällä laajasti lainvalmisteluaineistoon ja erityisesti eduskunnan lakivaliokunnalle annettuihin lausuntoihin hallituksen esityksestä HE 46/2014 vp. Anonyymi todistaminen on ollut mahdollista tämän vuoden alusta lähtien. Todistajien uhkailu on tilastojen valossa kasvanut merkittävästi 2000-luvulla. Anonyymi todistelu onkin tarvittava uudistus, sillä aiemmin käytettävissä olleet todistajansuojelukeinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi alati kasvavan ja kansainvälistyvän järjestäytyneen rikollisuuden parissa, jossa todistajien uhkailua erityisesti esiintyy. Kun pelkäävien todistajien turvallisuus taataan, saadaan oikeudenkäynnissä tarvittava näyttö, jota ilman rikos voisi jäädä selvittämättä. Anonyymi todistelu nähdäänkin todistajan suojaamisen ohella myös keinona selvittää vakavaa rikollisuutta ja siten keinona toteuttaa tehokkaammin rikosvastuuta. EIT on korostanut ratkaisukäytännössään sitä, kuinka anonymiteetin salliminen on tärkeä väline puuttua mm. jengiliitännäisiin murhiin. Sen mukaan yleinen etu samoin kuin uhrien etu vaativat tällaisiin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden saattamista oikeuden eteen. Samoin on huomioitava rohkeiden todistajien etu ja suojattava heitä kostotoimenpiteiltä. Rikosvastuun toteuttamiseen ei voida kuitenkaan pyrkiä keinolla millä hyvänsä, vaan syytetyn perus- ja ihmisoikeuksista tulee vakavienkin rikoksien kohdalla huolehtia. Anonyymillä todistelulla on vahva liityntä perus- ja ihmisoikeuksiin. Siinä painottuu yhtäältä EIS 6 artiklassa turvattu syytetyn oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä todistajan tehokkaaseen vastakuulusteluun ja toisaalta EIS 2 ja 8 artikloissa turvatut todistajan oikeudet elämään ja terveyteen sekä henkiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. Tutkielmassa selvitetään näiden vastakkaisten oikeuksien asettamia vaatimuksia ja EIT:n ratkaisukäytännössään asettamia edellytyksiä anonyymin todistelun käytölle. Tapauksessa Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (2011) EIT on asettanut anonyymin todistelun käytölle edellytykset, joiden täyttyessä syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei rikota. Ensinnäkin anonyymin todistelun käytölle tulee olla hyväksyttävä ja pätevä syy eli todistajan kohtaaman uhkan tulee olla objektiivisesti perusteltavissa. Jos tämä ehdoton edellytys täyttyy, selvitetään onko anonyymi todistelu ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö (sole or decisive rule). EIT:n aiemman kannan mukaan anonyymin todistelun yksinomaisuus tai ratkaisevuus syyllisyysnäyttönä tarkoitti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomusta, jos syytetylle ei ollut annettu mahdollisuutta esittää todistajalle kysymyksiä prosessin aikana. Nykyään EIT:n mukaan anonyymi todistelu voi olla myös ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö, jos siitä aiheutunut vaje vastakuulusteluoikeudessa kompensoidaan puolustukselle riittävästi muun muassa takaamalla todistajankertomuksen luotettavuuden perusteellinen ja huolellinen arviointi. Nämä vaatimukset EIS:een liittyneiden valtioiden tulee ottaa huomioon anonyymin todistelun käyttöönotosta säädettäessä sekä sen soveltamiskäytännössä tämän jälkeen. Hallituksen esityksessä ehdotettu sääntely anonyymiä todistelua koskien sai runsaasti kritiikkiä erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin anonymiteetin myöntämisen edellytyksiä pidettiin liian korkealle asetettuina ja siten anonyymin todistelun soveltamisalaa liian suppeana. Toiseksi pääasiaa käsittelevän tuomarin tietämättömyys anonyymin todistajan henkilöllisyydestä nähtiin ongelmallisena ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksien vastaisena. Jälkimmäinen pysähtyi perustuslakivaliokunnan kontrolliin, mutta anonyymin todistelun käytettävyys rajattiin rikoksiin, joista maksimirangaistus on kahdeksan vuotta. Edellytys kahdeksan vuoden rangaistusmaksimista ei millään tavalla mittaa todistajan suojaamisen tarvetta ja rajaa anonyymin todistelun soveltamisalan ulkopuolelle suuren määrän vakavia rikoksia. Suurin osa lausunnonantajista katsoikin, että anonyymi todistelu tulisi olla käytettävissä vähintään kuuden vuoden rangaistusmaksimin rikosten selvittämisessä tai ainakin niissä rikoksissa, jotka tehdään osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.