Browsing by Subject "toipuminen"

Huumeiden kokeilu ja käyttö ovat yleistyneet Suomessa viime vuosien aikana merkittävästi, etenkin nuoremmissa ikäryhmissä. Kokeilun ja käytön yleistyminen koskee erityisesti kannabista ja sen kokeilua. Suurella osalla kannabiskokeilut jäävät muutamaan käyttökertaan. Mutta myös muiden huumeiden käyttö on lisääntynyt Suomessa. Käytön lisääntyminen on näkynyt käytöstä johtuvien haittojen kasvuna. Viime vuosina huumesairaudet ja nuorten huumekuolemat ovat lisääntyneet. Myös huumeiden ongelmakäyttö on lisääntynyt. Tässä tutkimuksessa keskitytään nuorten päihdeongelman tarkasteluun sosiaalisten suhteiden, erityisesti lähi- ja vertaissuhteiden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä tavoin sosiaaliset suhteet voivat vaikuttaa päihdeongelman syntyyn, motivoida päihdemaailmasta irtautumista sekä edistää toipumista. Tutkimustehtävää lähestytään kysymällä, millä tavoin sosiaaliset suhteet vaikuttuvat päihteiden ongelmakäyttöön. Pääkysymyksen lisäksi kysytään, millaisia sosiaaliset suhteet ovat eri elämänvaiheissa olleet, ja mitä päihteiden ongelmakäyttöön kytkeytyviä ilmiöitä sosiaalisista vuorovaikutussuhteista löytyy. Tutkimusteemoja tarkastellaan kuulumisen ja yhteisöllisyyden viitekehyksissä. Tutkielman aineistona on haastatteluaineisto, joka koostuu kuuden päihdeongelmasta toipuvan nuoren haastattelusta. Narratiiviset menetelmät muodostavat tutkielman metodologisen perustan. Narratiivisille menetelmille tyypilliseen tapaan, tutkielmassa pyritään tarkastelemaan ilmiötä haastateltavien biografioihin sidottuina. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan kiusatuksi tuleminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat yhteydessä päihdeongelman kehittymiseen. Vertaisyhteisölliset kiinnikkeet olivat kiusatuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden tunteen vuoksi ohuet. Syntyi kuulumisen vajeita, joihin vertaisyhteisöllisyyden ulkopuoliset päihdealakulttuurit tarjosivat vastakaikua. Uuden sosiaalisen maailman löytymisestä seurannut voimakas yhteisöllisyyden tunne oli merkittävä syvemmälle päihdemaailman sysännyt tekijä. Päihdeongelman kehittyessä ja ongelmien syvetessä päihdealakulttuurit alkoivat erkaantua toisistaan. Päihdemaailmaa ja sen vuorovaikutussuhteita leimasi kavaluus, petollisuus, väkivalta ja yhteisöllisen liiman vähyys. Perhesuhteiden lisäksi edellä mainitut tekijät olivat merkittäviä päihdemaailmasta irtautumista motivoivia syitä. Tulosten perusteella päihdemaailmasta irtautumisen jälkeen toipuva saa merkittävää apua ja tukea vertaistukiyhteisöllisyydestä ja lähisuhteista uuden elämänvaiheen vakiinnuttamisessa. Elämän uudelleen rakentumisen tukena tavanomaiset sosiaaliset suhteet ovat hyvin merkityksellisiä. Monesti puhutaan päihteiden käytön alkamisen yhteydessä vääränlaiseen kaveriporukkaan ajautumisesta. Tulosten perusteella väitän, että pohjimmiltaan epämääräisiin porukoihin ajautumisessa on kyse kuulumisen tarpeiden täyttämisestä ja positiivisen minäkuvan rakentumisesta. Kyse on myös siitä, että näihin porukoihin ajautuvien tavanomaiset menestymisen mahdollisuudet ovat eri syistä johtuen heikot.

Anorexia nervosa and other eating disorders are linked with certain personality and behavior traits: for example, people with eating disorders are more perfectionistic and neurotic as well as less extroverted than healthy people. The purpose of this paper is to examine whether traits associated with anorexia nervosa persist after clinical recovery. This paper covers ten studies in which people recovered from eating disorders are compared to people unaffected with eating disorders. It seems that there is great variety in the stability of different traits after the recovery from the eating disorder. Perfectionism might be stable feature even after the recovery.

Tässä tapaustutkimuksessa on seurattu kolmen virtuaalisen Pelivoimapiiri-vertaistukiryhmän (PVP) ryhmäprosessien lisäksi ryhmien aktiivisimpien jäsenten toipumista sekä heidän kokemiaan hyötyjä eri PVP-ryhmissä ja eri ryhmätoiminnan vaiheissa. Aiempia tutkimuksia, jotka olisivat perustuneet samankaltaiseen tutkimusasetelmaan, ei aineistohaussa löytynyt. Aineistona tutkimuksessa on käytetty jäsenten palveluun lähettämiä ryhmätekstiviestejä. Menetelmiä ovat sisällön erittely sekä teoriaohjaava sisällönanalyysi. Ryhmiä seuraamalla ja niitä toisiinsa vertaamalla on selvitetty, missä ryhmätoiminnan vaiheissa jäsenet ilmaisevat tyytyväisyyttään PVP-palvelua sekä oman ryhmänsä toimintaa kohtaan. Jotta PVP:ssä koettu hyöty olisi eroteltavissa muusta haetusta avusta, on myös tulkittu viestejä, joissa tästä muun avun hakemisesta puhutaan. On myös huomioitu aikaperspektiivi ja tulkittu, kannustavatko ryhmät muun avun hakemiseen ja missä ryhmätoiminnan vaiheessa muuta apua haetaan. Yksilötason sisällönanalyysi on toteutettu seuraamalla aktiivisten jäsenten viestejä ryhmätoiminnan alusta sen loppuun saakka. Viesteistä on tunnistettu jäsenten edistymistä niin Prochaskan ja DiClementen transteoreettisen muutosvaihemallin avulla kuin myös soveltamalla tutkijoiden luokitteluja siitä, miten virtuaalinen ryhmätuki voi edesauttaa yksilön toipumista. Tarkastelen, ovatko PVP-ryhmät edistäneet yksilöiden toipumista tutkijoiden määrittelemien teoreettisten mallien mukaisesti. Tulokset vahvistivat aiempia löydöksiä, joiden mukaan viestintä virtuaaliryhmissä keskittyy pääasiassa muutamalle aktiiviselle jäsenelle. Ryhmien aktiivisten vaiheiden pituudet vaihtelivat aktiivisimman ryhmän kahden–kolmen kuukauden elinkaaresta epäaktiivisimman ryhmän pariin viikkoon. Aktiivisessa vaiheessa jäsenet olivat tyytyväisimpiä palveluun, kokivat hyötyneensä palvelusta eniten ja he olivat optimistisimpia omasta toipumisestaan. Jäsenet olivat ohjattua ryhmää lukuun ottamatta suurin piirtein samalla lähtötasolla ja he olivat ryhmän alussa pääasiassa akuutissa pelaamisvaiheessa. Nopea ryhmän kokoaminen ja jäsenten samalla muutosvaiheen lähtötasolla oleminen edistivät aktiivista ryhmäkeskustelua. Seurantajäsenistä suurin osa edistyi PVP:hen osallistumisen aikana, ja monet kokivat PVP:n myötävaikuttaneen edistymiseensä. Viisi seurantajäsentä yhdeksästä ei pelannut lainkaan PVP:hen osallistumisen aikana. Kuitenkaan ei ole selvästi eroteltavissa, mikä on lopulta palvelun ansio, sillä myös muita apukeinoja käytettiin runsaasti. Aktiivisimmassa ryhmässä jäsenet raportoivat eniten muun avun hakemisesta, kehuivat eniten ryhmäänsä, ilmaisivat rakentavimmin kritiikkiä sekä olivat huolestuneimpia ryhmän aktiivisuuden laskusta. Edellä mainittu viittaa siihen, että aktiivisimman ryhmän jäsenet kokivat muihin ryhmiin verrattuna suurempaa koheesiota. Näyttäisi siltä, että ainakin tämän tyyppinen virtuaaliryhmätuki voi – monesta syystä johtuen – tarjota vain melko lyhytaikaista tukea. Moni jäsen kuitenkin kokee, varsinkin palvelun alussa, hyötyneensä tuesta. Vaikka ryhmässä tapahtuvat prosessit ovat pitkälti ennustamattomia, voitaneen virtuaaliryhmien toimintaa kuitenkin monella tavalla edistää. Tämän selvittäminen vaatii lisätutkimuksia. Tapaustutkimukselle ominaiseen tapaan tuloksista on johdettu useita kehitysehdotuksia palvelun ylläpitäjille sekä pohdittu virtuaalisten vertaistukiryhmien sovellusmahdollisuuksia tulevaisuudessa sekä kvalitatiivisen arviointitutkimuksen mahdollisuuksia.

Maksashuntti on oikovirtaussuoni, joka ohittaa maksakudoksen joko ekstrahepaattisesti eli maksan ulkopuolella tai intrahepaattisesti eli maksakudoksessa. Ruoansulatuskanavasta maksaan virtaava veri ohittaa maksakudoksen shunttisuonta pitkin, jolloin elimistöön kertyy haitallisia aineenvaihduntatuotteita. Maksahunttipotilaiden tyypillisiä oireita ovat lisääntynyt juominen ja virtsaaminen, oksentelu, ripulointi, käytösmuutokset sekä kohtaukset. Työssä keskitytään ekstrahepaattisiin shuntteihin. Maksashunttipotilaiden tukihoitoon käytetään laktuloosia ja proteiinirajoitteista ruokavalioita sekä tarvittaessa mikrobilääkettä. Maksashunttipotilaiden ensisijainen hoito on oikovirtaussuonen sulkeminen kirurgisesti. Ennen leikkaushoitoa potilaan tilan on oltava riittävän vakaa. Shunttisuonen kirurginen sulkeminen voidaan toteuttaa usealla eri tekniikalla. Sulkutavasta riippuen shunttisuoni pyritään sulkemaan joko täydellisesti tai osittain. Tutkimusten mukaan shunttisuonen kirurgisen sulkemisen jälkeen potilaan ennuste on parempi kuin pelkällä tuki- ja lääkehoidolla. Maksashunttipotilaiden toipumisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä on tehty useita tutkimuksia. Suurimmassa osassa tutkimuksissa koiran toipumista on kuitenkin arvioitu lähinnä haastattelemalla omistajia koiriensa voinnista. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli kerätä yhteen kirjallisuudesta löytyviä tietoa ekstrahepaattisten maksashunttipotilaiden oireista, diagnosoinnista, hoidosta sekä toipumisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimusosiossa kerättiin tietoa Yliopistollisen eläinsairaalan potilastietojärjestelmästä vuosina 2006–2013 leikatuista potilaista, joilta oli korjattu ekstrahepaattinen maksashuntti. Hypoteesina oli, että potilaat ovat pääosin toipuneet leikkauksesta hyvin. Tutkimukseen osallistui 59 koiraa. Potilasmateriaalissa olivat yliedustettuina pienikokoiset rodut, joista yleisimmät rodut olivat kääpiösnautseri (13,6 %), valkoinen länsiylmäänterrieri (8,5 %), bichon frise (6,8 %) ja kääpiöpinseri (6,8 %). Potilaiden keskimääräinen ikä leikkaushetkellä oli 16,7 kuukautta. Uroksia oli 59,3 % ja naaraita 39,0 %, lisäksi mukana oli yksi steriloitu naaras (1,7 %). Lähetepotilaita oli 66,1 %. Tyypillisiä oireita potilailla olivat lisääntynyt juominen ja virtsaaminen, oksentelu, väsymys ja eriasteiset käytösmuutokset. Kahden viikon sisällä leikkauksesta kuoli tai jouduttiin lopettamaan potilaista 8,7 %. Kolmen kuukauden seuranta-ajan jälkeen kuolleisuus oli 10,5 %. Omistajien kertoman mukaan 64,9 % potilaista toipui leikkauksen jälkeen oireettomaksi tai lähes oireettomiksi. Seerumin sappihappopitoisuudet olivat kuitenkin koholla kolmen kuukauden seuranta-ajan jälkeen 59,5 %:lla potilaista. Tulokset noudattelevat pääosin aiempia tutkimuksia ja kirjallisuustietoja. Jatkotutkimuksina potilasmateriaalista olisi tehtävä tilastollinen analyysi, jossa selvitettäisiin eri tekijöiden vaikutusta elinajanodotteeseen. Iho-oireita kuten kutinaa ja karvanlähtöä raportoitiin 18,6 % potilaista. Iho-oireita ei ole kuvattu kirjallisuudessa liittyväksi maksashuntteihin, mutta tätä asiaa olisi varmasti hyödyllistä selvittää. Potilaista 89,8 % sai ennen leikkausta suun kautta mikrobilääkettä. Kaikki maksashunttipotilaat eivät tarvitse mikrobilääkehoitoa, joten mikrobilääkeresistenssitilanteen takia olisi hyvä harkita tarkkaan mikrobilääkkeen käyttötarve potilaskohtaisesti.

Anorexia nervosa is a severe and chronic mental disorder with high relapse and mortality rate. It still has relatively poor prognosis and the rates of recovery vary a lot largely depending on the way recovery is defined and specific criteria used. Studies show that recovery of anorexia nervosa is composed of changes in different areas of life and in this review I study physical, psychological, behavioral, social and functional components of recovery. I also study different definitions of recovery and how these definitions and emphasis on certain components affect treatment and research. Physical and behavioral symptoms of anorexia nervosa are clearly observable and considering this fact, it is interesting to know how psychological factors receive attention in treatment process. Within the eating disorder literature most studies focus on weight gain and improvement in eating disorder symptomatology. And in treatment those areas are the first priority. Because of life-threatening nature of the illness and the positive effect of early treatment response on prognosis this emphasis is most important. However, considering the high relapse rate of anorexia nervosa, physical condition and behavioral changes do not indicate complete recovery and other components should also be included in the definition of recovery and paid attention to in treatment. Besides, there is evidence that certain mental changes and insight into the illness allow for recovery in other components. And although physical factors are usually stressed, anorexia nervosa can alternatively be seen as a disorder of impaired identity development and disturbed sense of self. Assessment of psychological changes is challenging and information is usually derived from qualitative studies and patient’s own experiences. While qualitative approach usually is more time consuming, the detailed information they provide could be used to enrich data of empiricist methods. Nowadays, there is a lot of knowledge about risk and predisposing factors of anorexia nervosa, but limiting understanding of mechanisms of change and recovery. In order to develop more effective treatment in the future, understanding of key processes of recovery should be increased and at the same time in treatment, all components of recovery should be taken in to consideration to achieve full recovery.

Objectives. Most athletes seem to recover gradually within the first 10 days after sports-related concussion (SRC), however a minority of athletes have persistent symptoms. To date, the recovery of Finnish athletes has not been researched. The aim of this study was to research the neuropsychological outcome and recovery trajectory after SRC on average a one-month period in Finnish youth ice hockey players. Both cognitive performance (verbal memory, visual memory, visual motor speed, reaction time) and self-reported symptoms were assessed. Individual clinical recovery was also monitored. It was hypothesized that cognitive performance would decrease (in one or more domains) and that the amount of self-reported symptoms would increase during the first few days after SRC. In addition, it was hypothesized that both cognitive performance and self-reported symptoms would return to baseline levels on average within 10 days after SRC. Methods. The sample of the study (N = 24) was collected in the research project “Heads in the Game” (Pää pelissä -projekti). It consisted of youth ice hockey players who got a SRC during game season 2015–2016 and were in a comprehensive follow-up team. All participants were Finnish, male and aged 14–20 (M = 16.75, SD = 1.59). The baseline performance of each player was assessed before game season. Performance after SRC was assessed in maximum four assessment points until players were clinically recovered. Assessment was done by ImPACT-test. Statistical analyses were performed by linear mixed models. Results and conclusions. Cognitive deficits were observed during the first few days after SRC, however deficits were significant only in reaction time. In addition, self-reported symptoms increased during the first few days after SRC, but this increase was not significant. On average cognitive performance and self-reported symptoms returned to at least baseline levels in 8 days (6–19 days) after SRC. These results suggest that particularly reaction time could be sensitive to SRC. The recovery of Finnish youth ice hockey players took place on average in the typical time course observed in previous studies, however there was variability within individuals.

Korvaushoidossa olevien huumeriippuvaisten määrä on kohonnut tasaisesti viimeisen 15 vuoden aikana, kun lääkkeellisestä hoidosta on tullut hallitseva opioidiriippuvuuden hoitomuoto. Moni hoidossa oleva suunnittelee lopulta vieroittautuvansa kuntoutumisen myötä korvaavasta lääkityksestä, mutta hoidosta irrottautuneita on vielä vähän. Tutkimuskirjallisuudessa onkin peräänkuulutettu tarkempaa tietoa kuntoutumisen edistymisen edellytyksistä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia kokemuksia korvaushoidosta onnistuneesti irrottautuneilla on toipumisprosessistaan. Tavoitteena on tehdä lääkkeellisessä hoidossa tapahtuvaa kuntoutumista ymmärrettävämmäksi sekä selvittää, mitkä ovat kuntoutumisen kannalta merkityksellisiä tekijöitä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu monitavoitteisen korvaushoitojärjestelmän sekä riippuvuuden teoreettisten ymmärrysmallien ja toipumisprosessin tarkastelusta. Toipuminen kulminoituu usein tiettyyn käännekohtaan tai siirtymään, joiden kautta muutosprosessia lähestytään myös tässä tutkimuksessa. Tutkimuksessa pyritään tuomaan esille ilmiön moniulotteisuus ja siksi aineistoa analysoidaan aineistolähtöisesti. Tutkimuksessa on sitouduttu narratiiviseen tietokäsitykseen, jonka mukaan ihminen jäsentää kokemuksiaan kerronnan kautta. Tutkimusaineisto muodostuu seitsemän taustaltaan erilaisen korvaushoidon läpikäyneen henkilön kerronnallisista haastatteluista. Heillä oli aikaa korvaushoidosta irrottautumiseen vähintään neljä kuukautta ja haastattelujen aikaan he olivat olleet jo pidemmän aikaa päihteettömiä. Analyysini on ajallisuuden huomioivaa kategorista sisällönanalyysiä. Tutkimuksen tuloksena on muodostunut korvaushoidossa kuntoutumista kuvaava malli, jonka sisällä on pyritty säilyttämään haastateltujen kokemusten moninaisuus ja erityisyys. Malli kuvaa korvaushoidossa kuntoutumisen vaiheittaisuutta. Hoito näyttäytyy toipumisen välivaiheena, jossa liikutaan ambivalenssin leimaamasta haittojen vähenemisen vaiheesta vähitellen todellisen kuntoutumismotivaation heräämiseen ja päihteettömyyden tavoitteen sisäistämiseen. Kuntoutuminen edellyttää elämänmuutosta tukevia rakenteita. Lopulta riippuvuus lääkityksestä ja hoitojärjestelmästä muuttuu asiaksi, josta halutaan irrottautua. Irrottautumishalu saattaa olla yhteydessä korvaushoitoon liittyvästä leimatusta identiteetistä erottautumiseen. Toipuminen ilman lääkkeellistä hoitoa asettuu uudenlaiseksi elämänvaiheeksi, johon liittyy esimerkiksi tunne-elämän muuttumisen haasteita ja identiteetin uudelleenmäärittelyä. Haittojen vähenemisen tavoite ja päihteettömyystavoitteinen hoito asettuvat mallissa toisiaan seuraaviksi vaiheiksi, eivät toisilleen vaihtoehtoisiksi. Toipumisen eteneminen ja tavoiteltuun normaaliin kiinnittyminen edellyttävät psykososiaalista kuntoutusta sekä tukea päihteettömän elämäntavan rakentamiseksi ja huumeidenkäyttökulttuurista irtautumiseksi. Korvaushoidosta irrottautuminen ei ole toipumisprosessin päätepiste, vaan omaa erityishuomiota vaativa elämänvaiheensa. Korvaushoidossa voitaisiin vahvistaa toipumista tukevan kuntoutumiskulttuurin syntymistä. Korvaushoidossa kuntoutuminen on hidasta ja vaiheittain etenevää, mutta mahdollista.

Tutkimus käsittelee päihteitä käyttäneiden kokemuksia käyttöä ylläpitäneistä ja raitistumiseen vaikuttaneista tekijöistä. Aineisto on kerätty talvella 2019 haastattelemalla erään avohoidollisen päihdekuntoutuksen käynyttä viittä henkilöä. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu väljästi fenomenologiaan, jossa kokemusten tutkimus on keskiössä. Aineistolähtöinen analyysi nosti esiin tutkimukseen osallistuneiden kokemuksia päihteidenkäyttöä ylläpitävistä tekijöistä sekä kokemuksia raitistumisesta. Haastatellut kuvasivat päihteidenkäyttöään tarinamuotoisesti kertoen ensimmäisistä päihdekokeiluistaan, kokemuksistaan päihderiippuvuutensa muodostumisesta ja päihdekuntoutusjaksoistaan sekä raitistumisestaan ja toipumisen prosessistaan. Päihteidenkäyttöä ylläpitävät kokemukset jakautuivat neljään teemaan: päihderiippuvuuden hallitsema elämä, päihteidenkäyttö selviytymiskeinona, ulkoiset syyt raitistumispyrkimyksille ja kohtuukäytön tavoite sekä pysyvän elämänmuutoksen saavuttamisen vaikeus. Päihteidenkäytöstä toipumiseen liittyvät kokemukset jakautuivat niin ikään neljään teemaan: äärimmäiset kokemukset muutoksen mahdollistajina, päihteidenkäytön ymmärtäminen sairauskäsitteen avulla, tunteiden kohtaaminen ja käsittely, sekä vertaistuki ja 12 askeleen ohjelma toipumisen apuna. Tulokset kuvaavat päihderiippuvuuden kokonaisvaltaista, psyykkiseen, fyysiseen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavaa luonnetta. Riippuvuudesta toipuminen voi vaatia useita erilaisia päihdekuntoutusjaksoja, retkahtamisia, kohtuukäytön tavoittelua sekä äärimmäisten elämänkokemusten läpikäymistä. Toipumisen prosessi vaatii usein kokonaisvaltaisen elämäntapojen muutoksen. Tätä muutosta voidaan edesauttaa muun muassa vertaistuen sekä toipumisohjelmien avulla, ja raittiutta tukevan elämäntavan ylläpitämisen voidaan katsoa jatkuvan läpi koko elämän.

Tämän kandidaatintutkielman tavoitteena oli tuottaa integroiva kirjallisuuskatsaus afaattisen puheen itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä afasiasta toipumiseen. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että puheen itsekorjausyrityksiä ja itsemonitoroinnin haasteita esiintyy afaattisilla puhujilla terveitä verrokkeja enemmän. Afaattinen puhe katkeaa useammin itsekorjausyrityksiin ja on sujumattomampaa kuin ei-afaattinen puhe. Lisäksi afaattisten puhujien välillä on eroja itsekorjaus- ja itsemonitorointitaidoissa. Toistaiseksi ei tiettävästi ole tehty katsausta siitä, ennustaako itsekorjaus- tai itsemonitorointitaito ja sen kehittyminen afasian oirekuvan lieventymistä tai oppimista. Tässä tutkielmassa vastataan kysymykseen siitä, ovatko puheen itsekorjaukset ja itsemonitorointi yhteydessä afasiasta toipumiseen. Toipuminen määritellään tässä tutkielmassa sisältämään sekä spontaanin toipumisen että kuntoutuksella aikaansaadut hyödyt ja lisäksi oppimisen. Tämän tutkielman tutkimusmenetelmä oli integroiva kirjallisuuskatsaus. Tutkielman systemaattinen tiedonhaku kohdistettiin kolmeen tietokantaan. Aineistoon sisällytetyt tutkimusartikkelit valikoituivat Pubmed- ja Scopus-tietokannoista hakulausekkeella (aphasi*) AND (self-correct* OR self-monitor*). Poissulkukriteerien kautta lopulliseen aineistoon valikoitui viisi tutkimusartikkelia, jotka käsittelivät itsekorjausten ja/tai itsemonitoroinnin yhteyttä toipumiseen tai oppimiseen afasiassa. Aineistoon sisältyvät tutkimukset olivat ilmestyneet USA:ssa tai Iso-Britanniassa aikavälillä 1958-2016 ja ne oli toteutettu toisistaan poikkeavilla tutkimusmenetelmillä, mistä johtuen koehenkilöiden ja interventioiden välillä oli huomattavaa vaihtelua. Analysoidun aineiston perusteella voidaan todeta, että puheen itsekorjauksilla ja itsemonitoroinnilla on korrelatiivinen yhteys afasiasta toipumiseen kielellisten taitojen kehittymisen kautta. Aineistossa löydettiin kausaalinen yhteys ainoastaan spontaanien nimeämisen itsekorjausten ja oppimisen väliltä. Itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä toipumiseen ja oppimiseen tarvittaisiin kuitenkin lisää kokeellista tutkimusta. Tulosten antaman näytön perusteella afaattisen henkilön itsekorjaus- ja itsemonitorointitaitoja voitaisiin käyttää kliinisessä työssä kielellisten taitojen arvioinnin ja ennusteen luomisen pohjana. Erityisesti afaattisen henkilön alkutilanteen itsekorjausyrityksiä voitaisiin käyttää kielellisen kehityksen ennustajana ja itsekorjattuja sanoja kuntoutuksen pohjana.

Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella sosiaalityöntekijätaustaisten psykoterapeuttien näkökulmasta Kansaneläkelaitoksen tukeman kuntoutuspsykoterapian medikalisoitunutta painotusta ja tuoda esiin sosiaalityön tuoman työkokemuksen merkitystä psykoterapeutin ammatissa toimimisessa. Valviran laillistamaksi psykoterapeutiksi opiskelu edellyttää soveltuvaa pohjakoulutusta, johon tällä hetkellä myös sosiaalityön tutkinto luetaan. Tutkielmani aineistona on seitsemän sosiaalityöntekijätaustaisen psykoterapeutin asiantuntijahaastattelua. Tutkielman teoreettinen tausta muodostuu Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin sosiaalisen konstruktionismin teoriasta sekä toipumismallista (recovery model). Aineisto on analysoitu teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla abduktiivista päättelyä hyödytäen. Keskeiset tulokset osoittivat, että kuntoutuspsykoterapiaan hakeutuminen on Suomessa pitkälti medikalisoitunut ilmiö, jonka mukaan Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan pääsee vain psykiatrin asettaman diagnoosin ja sairaaksi leimaamisen kautta. Oire- ja diagnoosikeskeisyys näkyi tutkielmani tuloksissa niin yksilö- kuin organisaatitasolla. Tulosten mukaan sosiaalityön työkokemus on psykoterapeutin työskentelyssä hyödyttänyt erityisesti ihmisen kokonaisvaltaisen kohtaamisen, palvelujärjestelmän tuntemisen, erilaisten elämänilmiöiden normalisoinnin ja verkostokeskeisyyden näkökulmista. Tutkielmani teki näkyvästi sosiaalityön koulutuksen ja työkokemuksen merkitystä kuntoutuspsykoterapeuttina työskennellessä. Lisäksi tutkielmani toi näkyväksi sosiaalityön paikkaa ja asemaa mielenterveyspalvelujen suunnittelussa sekä sosiaalityön koulutuksen merkitystä suunniteltaessa jatkossa psykoterapeuttiopintoja edeltäviä pohjakoulutusvaatimuksia.