Browsing by Subject "totuus"

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Tutkielman tavoitteena on tuoda esiin totuuden käsitteen määrittelyyn liittyvä ongelmallisuus. Tutkielma esittelee totuuden käsitteeseen liittyvän, absolutismin ja relativismin välisen ristiriidan, viitaten Simon Blackburnin teokseen “Truth – A Guide (for the perplexed)”. Blackburnin esiintuoma totuuden määrittelyyn liittyvä, absolutistin ja relativistin välinen, ongelma on johdanto ja lähtökohta syvemmälle aiheen käsittelylle. Aihetta käsitellään tutkielmassa laajamittaisemmin Friedrich Nietzschen filosofiaan peilaillen. Työssä tuodaan myös esiin kuinka Nietzschen käsitystä totuudesta kritisoidaan usein tuntematta hänen filosofiansa olemusta riittävän hyvin. Työssä tuodaan esiin Michael Allen Gillespien ja Tracy B. Strongin toimittaman teoksen “Nietzsche’s New Seas” kautta, kuinka oleellista Nietzschen filosofiaa tutkiessa on ymmärtää hänen filosofinen tyylilajinsa osana kyseisen filosofian sisältöä. Tarkemmin asiaan paneudutaan Gillespien ja Strongin teoksen aloittavan Karsten Harriesin artikkelin “The Philsoopher at Sea” kautta. Harriesin ajattelua seuraten esitetään perinteisen akateemisen filosofisen suuntauksen riittämättömyys Nietzschen tulkinnassa. Työssä esitellään myös lukuisien Nietzschen alkuperäisteosten kautta hänen käsitystään siitä, mihin länsimainen totuuden käsitys pohjautuu ja tuon käsityksen ongelmia hänen näkökulmastaan. Tutkielma esittelee Nietzschen filosofiaan liittyvän traagisen ymmärryksen ulottuvuuden, jonka osoitetaan olevan erottamaton osa hänen filosofiaansa. Lisäksi esitellään Nietzschen näkemys kuinka länsimainen kulttuuri on ajautunut ongelmiin Jumalan kuoleman ja nihilismin kautta. Nietzschen filosofialle annetaan työn lopussa positiivinen säväys osoittamalla hänen ennustaneen länsimaisen kulttuurin selviytymistä ongelmistaan uuden filosofien sukupolven myötä. Teoreettisena pohjana tutkielmassa mukaillaan tutkimuskirjallisuuden johdosta mannermaista filosofista suuntausta metafilosofian osa-alueella.