Browsing by Subject "tukeminen"

Aikaisempien tutkimusten perusteella lasten psyykkinen oireilu ja mielenterveyden haasteet ovat lisääntyneet kouluympäristössä. Tässä tutkimuksessa lapsen psyykkisellä oireilulla tarkoitetaan lapsen omaa psyykkistä häiriötä tai ulkoisten tekijöiden, aiheuttamaa reaktiota, jonka vuoksi oppilas ei syystä tai toisesta kykene, osaa tai halua toimia yleisesti asetettujen normien mukaisesti kouluympäristössä. Oppilaalla ei tarvitse olla erillistä diagnoosia, jotta oireilu voidaan katsoa psyykkiseksi oireiluksi. Aikaisemmassa tutkimuksessa on havaittu, ettei erityisopettajien tämänhetkinen koulutus ja resurssit vastaa työelämän vaatimuksia liittyen psyykkisesti oireilevien oppilaiden kohtaamiseen ja tukemiseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää alakoulussa työskentelevien laaja-alaisten erityisopettajien kokemuksia omista valmiuksista tunnistaa ja tukea psyykkisesti oireilevia oppilaita sekä kartoittaa millaista tukea erityisopettajat saavat psyykkisesti oireilevien oppilaiden kanssa työskentelyyn. Tämä tutkimus on kvalitatiivinen tutkimus, jonka tutkimusstrategiaksi valittiin fenomenologis-hermeneuttinen lähestymistapa, jossa pyritään syvällisesti ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmisen kokemusta ja kokemusmaailmaa. Tutkimuksen aineisto koostuu seitsemän alakoulussa työskentelevien laaja-alaisten erityisopettajien teemahaastatteluista. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä hyödyntäen Gioia- metodologiaa. Tutkimuksen tulosten mukaan erityisopettajat tunnistivat oppilaan psyykkinen oireilun normaalista poikkeavana lapsen ulospäin ja sisäänpäin suuntauvana oireiluna. Psyykkisen oireilun ilmenemisessä painotettiin yksilöllisyyttä ja muutosten tunnistamisessa tärkeäksi koettiin hyvä oppilastuntemus. Erityisopettajat tunnistivat psyykkisen oireilun taustalla ympäristötekijöitä, neurologisia tekijöitä ja ikäkausiin liittyviä muutoksia. Työkokemus, haasteet, uuden oppiminen ja oppilaan asioiden edistämisen koettiin lisäävän voimavaroja ja työn antoisuutta. Toisaalta liialliset odotukset, resurssien puute ja käyttäytymisen haasteet koettiin uuvuttavana. Yleisesti erityisopettajan koulutus nähtiin hyödyllisenä, mutta sen ei koettu antavan riittävästi valmiuksia kohdata psyykkisesti oireilevia oppilaita. Erityisopettajat kokivat saavansa valmiuksia työkokemuksesta, työyhteisöltä sekä koulutuksista. Erityisopettajat mainitsivat saavansa tukea psyykkisesti oireilevien oppilaiden kanssa työskentelyssä oppilashuollosta, luokanopettajilta, erityisluokan opettajilta, mentoriopettajilta ja lähiesihenkilöiltä. Ammatillisen yhteistyön toimivuudesta huolimatta oppilashuollon koettiin olevan liian työllistetty. Suomessa ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta, joka keskittyisi pelkästään alakoulussa työskentelevien erityisopettajien kokemuksiin oppilaiden psyykkisen oireilun tunnistamisesta ja tukemisesta. Tutkimus vahvistaa aikaisempia tutkimustuloksia siitä, ettei erityisopettajien koulutus ja saatavilla olevat resurssit vastaavat nykyisiin työelämän vaatimuksiin psyykkisesti oireilevien oppilaiden kanssa toimiessa. Tämän tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan kaikkia alakoulussa työskenteleviä erityisopettajia, mutta tutkimus luo kuvaa erityisopettajien työn resursseista, koulutuksen tarpeista sekä työssäjaksamisesta psyykkisesti oireilevien oppilaiden kanssa työskennellessä. Lisäksi tutkimus vahvistaa käsityksiä koulun tukitoimien resurssien puutteellisuudesta sekä kuinka laajasti psyykkisesti oireileva oppilas vaikuttaa kouluympäristössä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia, mitä minäpystyvyys on koulussa ja mitä eri tapoja sen tukemiseen on. Minäpystyvyys käsitteenä on oppimisen kannalta tärkeä, mutta sitä ei ole tutkittu tarpeeksi. Aihetta on tutkittu opettajien, mutta ei niinkään oppilaiden näkökulmasta. Oppilaan koulumotivaatio ja suhtautuminen opiskeluun kuitenkin riippuu pitkälti siitä, miten hän kokee pystyvänsä opiskelemaan koulussa tai suoriutumaan annetuista tehtävistä. Siksi minäpystyvyyden käsitteen tutkiminen oppilaiden kontekstissa on tärkeä tutkimusaihe. Tutkimusongelmana tässä tutkimuksessa on se, mitä minäpystyvyys on erityisesti peruskoulussa ja miten eri tavoin sitä voidaan tukea. Aiempien tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että minäpystyvyys on koulunkäynnin kannalta olennainen asia. Opettajat voivat tukea minäpystyvyyttä koulussa monin eri tavoin. Tutkimuksessa käytettiin menetelmänä narratiivista kirjallisuuskatsausta, joka oli laaja yleiskatsaus aineistosta. Tutkimuksessa käytettiin myös piirteitä metasynteesistä, sillä artikkeleista etsittiin yleiskatsauksen ohella eroja ja yhteneväisyyksiä. Aineistona käytettiin esimerkiksi pro gradu -tutkielmia, tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja ja muita alan keskeisiä teoksia. Muitakin lähdetyyppejä oli, mutta tutkimuksen aineisto painottui kuitenkin yllä mainittuihin aineistotyyppeihin. Tarkastelin tutkimuskysymyksen tuloksia neljän vertaisarvioidun artikkelin avulla. Kirjallisuuskatsauksessa kuvailtiin aineistoa, sekä muodostettiin omia käsityksiä, johtopäätöksiä, sekä vastauksia tutkimusongelmaan erojen ja yhteneväisyyksien valossa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että minäpystyvyys rakentui neljästä eri Banduran osa-alueesta (Bandura, 1997a). Tuloksista löytyi Banduran teoriaa laajentavia tekijöitä ja useita tuloksia sille, mitä minäpystyvyys on ja miten eri tavoin sitä voidaan tukea. Todettiin, että tukeminen ei ollut yksinkertaista, sillä minäpystyvyys oli muokkautuva ja oppimistilannesidonnainen, mutta se vaikutti merkittävästi jokaisen oppilaan osallistumiseen opetuksessa, sekä oppimiseen. Minäpystyvyyden ja oppimisen yhteys oli merkittävä, sillä matala minäpystyvyys aiheutti isoja ongelmia oppilaan koulumotivaatioon ja onnistumiseen. Yksilöllinen oppilaantuntemus ja opettajan pedagogiset päätökset olivat avainasemassa, jotta oppilaan minäpystyvyyttä pystyttiin vahvistamaan. Johtopäätöksenä tuloksista nostaisin minäpystyvyyden vahvistamisen merkityksen, sillä vaikutukset oppimiseen ovat merkittäviä, kun minäpystyvyys on vahva. Tuloksia voidaan soveltaa nykyajan koulumaailmassa, sekä opettajien, että vanhempien toimesta. Tutkimuksen mukaan ratkaisut tutkimusongelmaan ovat hyvin käytännönläheisiä.

Alkoholi on eniten Suomessa käytetty päihde. Myös huumeisiin suhtaudutaan Suomessa yhä myönteisemmin. Silti valtaosa suomalaisista pitää päihteistä johtuvia ongelmia suurina tai kohtalaisina. Päihteiden käyttö on aina läheisiä traumatisoivaa ja sen tiedetään heikentävän läheisten hyvinvointia sekä lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja aiheuttavan poissaoloja töistä. Tutkimuksessani kartoitettiinkin päihderiippuvaisten henkilöiden puolisoiden sosiaalisen tuen tarvetta sekä kokemuksia sosiaalisen tuen hakemisesta ja saamisesta. Tutkimukseni tulokset kerättiin teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla analyysilla. Analyysissä käytettiin Orfordin sosiaalisen tuen teoriaa sekä siihen liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kehitettyä Viiden askeleen mallia. Tutkimukseni tulosten mukaan päihderiippuvaisten henkilöiden puolisot tarvitsevat sosiaalista tukea ja myös hyötyvät annetusta tuesta. Tuloksista muodostui neljä kokoavaa luokkaa: koetut haasteet tuen tarpeen taustalla, sosiaalisen tuen hakeminen, lähipiirin tuki ja ammatillinen tuki. Koetut haasteet avun tarpeen taustalla näkyi esimerkiksi siten, että puolisoiden oli aluksi vaikea tunnistaa olevansa päihderiippuvaisen henkilön läheisiä. Myös päihderiippuvaisen käytös ja puolison omat toimintamallit toivat haasteita arkeen. Tuen hakemiseen liittyi toive tuen inhimillisyydestä. Tuen hakemisen estävinä tekijöinä olivat muun muassa puolisoiden tuntema häpeä ja syyllisyys. Toisaalta tuen löytäminen koettiin vaikeaksi, ammatilliset tahot eivät välttämättä huomioineet puolison tuen tarvetta ja ympäristö saattoi suhtautua ymmärtämättömästi puolisoiden tilanteeseen. Edesauttaviksi tekijöiksi puolisot kuvasivat oman aktiivisuuden tuen etsimisessä sekä sen, että joku on kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Lähipiiriltä ja ammatilliselta tuen antajalta saatu tuki koettiin hyödylliseksi silloin, kun puoliso tuli kuulluksi ja sai ymmärrystä. Myös konkreettinen tuki oli merkityksellistä, kuten lasten hoitamiseen saatu apu. Tuki epäonnistui, jos tuki oli esimerkiksi kielteisesti leimaavaa tai puolison kertomusta tilanteesta ei uskottu. Tutkimukseni tulokset auttavat ymmärtämään millaisesta sosiaalisesta tuesta päihderiippuvaisten läheiset kokevat hyötyvänsä. Tutkimukseni tuloksia voivat käyttää läheisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ja tuloksia voidaan hyödyntää läheisille tarjottavia palveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä.

Tutkimuksen tehtävänä on kartoittaa minkälaista tukea erityisen tuen partiotoimintaa järjestävät sisujohtajat saavat sekä heidän toiveitaan tuen muodoista. Tutkimusaineistoa tarkasteltiin näiden kahden näkökulman kautta. Sisujohtajuus on ilmiönä hyvin vähän tutkittu ja siksi tutkimuksessa sisujohtajuutta tarkastellaan vapaaehtoisuuden näkökulmasta. Lisäksi käsitellään erityisen tuen henkilöiden harrastusmahdollisuuksia sekä yhdenvertaisuutta partiossa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi järjestöltä saatu tuki auttaa vapaaehtoistyössä jatkamiseen ja harrastustoiminnalla, johon myös sisupartio kuuluu, on postiivinen vaikutus erityisen tuen henkilöiden hyvinvointiin. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja siihen osallistui kolme sisujohtajaa, jotka kaikki toimivat haastatteluhetkellä Hämeen Partiopiirissä. Haastattelut toteutettiin etäyhteyksin, jonka jälkeen ne litteroitiin tutkijan muistiinpanoja hyödyntäen. Aineistolle suoritettiin sisällönanalyysi, jossa aineisto luokiteltiin ensin kahteen pääteemaan, nykyiseen tukeen sekä toiveisiin tuesta. Pääteemat muodostettiin tutkimuskysymyksistä. Näiden pääteemojen alla aineistoa luokiteltiin vielä tarkemmin. Luokittelun jälkeen aineiston yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia vertailtiin ja koottiin tulokset yhteen. Tutkimustulokset osoittivat, ettei kukaan sisujohtajista jäänyt pestissään täysin yksin vaan tukea oli lippukunnassa saatavilla. Kaikista hyödyllisimmiksi tukitoimiksi koettiin vertaistuki ja kannustus muilta johtajilta sekä sisupartiolaisten vanhemmilta saatu palaute ja tuki. Myös sisutoiminta itsessään koettiin motivoivaksi. Tukea kaivattiin lisää ja erityisesti partiopiirin sekä keskusjärjestön tuki jäi haastateltavilla epäselväksi, eikä tukitoimia osattu mainita. Lippukunnalta toivottiin enemmän huomiota sisutoiminnalle. Partiopiiriltä ja keskusjärjestöltä toivottiin sisupartiolaisille omaa ohjelmaa ja tapahtumia sekä johtajille konkreettisia ohjeita toimintaan. Tukea sisutoimintaan on siis saatavilla, mutta sen eteen tulee olla oma-aloitteinen. Partiopiirin ja keskusjärjestön tuesta ei ole lippukunnilla tai johtajilla tietoa tarpeeksi. Tällä tutkimuksella kartoitetaan sisujohtajien tilannetta Hämeen Partiopiirissä, mutta koko Suomen tilanteen selvittäminen jatkotutkimuksena mahdollistaa sisujohtajien tuen kehittämisen kattavammin.

Tavoitteet. Neuvolajärjestelmällä on Suomessa vahva ja vakiintunut asema, ja terveydenhoitajaa pidetään neuvolan keskeisimpänä voimavarana. Neuvoloissa on panostettu 2000-luvun alkupuolella paljon varhaisen vuorovaikutuksen tukemiseen etenkin suotuisan mielenterveyden edistämisen näkökulmasta, ja aihetta on myös tutkittu paljon. Koska neuvolaterveydenhoitaja on ammattihenkilö, jonka luota lapset useimmiten ohjautuvat puheterapeutin tutkimuksiin, on tärkeää tietää, miten neuvolaterveydenhoitajat arvioivat, havainnoivat ja tukevat varhaista vuorovaikutusta myös lapsen esisanallisen kielenkehityksen näkökulmasta. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia sisältöjä lastenneuvolassa työskentelevät terveydenhoitajat antavat varhaiselle vuorovaikutukselle ja miten he havainnoivat, arvioivat ja tukevat yhtäältä lapsen ja vanhemman välistä varhaista vuorovaikutusta ja toisaalta lapsen esisanallisia vuorovaikutuskeinoja ja -taitoja. Menetelmät. Tutkimuksessa käytettiin laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineisto koostui puolistrukturoiduista teemahaastatteluista, jotka kerättiin haastattelemalla touko–marraskuussa 2018 viittä Vantaan kaupungin palveluksessa työskentelevää neuvolaterveydenhoitajaa. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin sekä analysoitiin induktiiviseen päättelyyn perustuvan sisällönanalyysin avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Varhainen vuorovaikutus määriteltiin laajasti. Sen perustan nähtiin rakentuvan jo raskausaikana, ja sen merkitystä pidettiin tärkeänä koko elämän kannalta. Terveydenhoitajien keskeisimpiä varhaisen vuorovaikutuksen arviointikeinoja olivat havainnointi ja vanhemmille esitetyt kysymykset. Neuvolassa käytettiin myös varhaista vuorovaikutusta arvioivia lomakkeita, mutta ei lapsen esisanallisen kielenkehityksen arvioimisen ja seuraamisen yhteydessä. Niin varhaisen vuorovaikutuksen havainnointi kuin tukeminenkin vaikutti suuntautuvan etupäässä vanhemman toiminta- ja käyttäytymistapoihin, ja terveydenhoitajat havainnoivat niitä keskenään yhdenmukaisemmin kuin lapsen esisanallisia vuorovaikutuskeinoja. Varhaista vuorovaikutusta tuettiin vahvistamalla vanhemman toimijuutta, neuvomalla ja ohjaamalla vanhempaa, ohjaamalla tämä tarvittaessa erilaisten neuvolapalveluiden ja vertaistukiryhmien pariin sekä lähettämällä asiakas neuvolan erityistyöntekijöiden, erityisesti psykologin, arvioitavaksi. Varhaista vuorovaikutusta arvioidaan ja tuetaan neuvolassa etupäässä lapsen ja vanhemman psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Lapsen esisanallisen kielenkehityksen arvioimisessa esiintyy yksilöllistä vaihtelua, eikä se välttämättä ole yhtä monipuolista ja yhdenmukaista kuin lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen arviointi. Puheterapeuttien ammatillista osaamista ei tämän tutkimuksen perusteella tunneta ja osata hyödyntää varhaisen vuorovaikutuksen arvioimisessa ja tukemisessa. Varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvän ammatillisen yhteistyön lisääminen olisi tärkeää ja hyödyttäisi paitsi eri ammattiryhmien työtä myös asiakasta ja hänen perhettään.