Browsing by Subject "tunnustus"

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää systemaattisen analyysin keinoin anabaptistiteologi Balthasar Hübmaierin (noin 1480−1528) näkemyksiä uskon, tunnustuksen ja kasteen merkityksestä ihmisen pelastumisessa. Laajana taustana tutkimukselle ovat kyseisiin käsitteisiin liittyvät ekumeeniset haasteet ja suppeampana taustana Hübmaierin soteriologiasta tehdyt erilaiset tulkinnat. Katolinen teologian tohtori Hübmaier omaksui reformaation periaatteet ja uskonvanhurskausopin. Viime mainittua hän ei tulkinnut puhtaan forenssisessa mielessä vaan säilytti pyhityksen osana vanhurskauttamista. Hübmaier korosti uskon ohella henkilökohtaisen Jeesuksen tunnustamisen merkitystä pelastumisessa. Se oli hänelle perustavaa laatua kristillisyydessä ja oma kategoriansa, eikä siis rinnastettavissa muihin hyviin tekoihin. Liittyen kasteen merkitykseen pelastumisessa Hübmaierin teologiaa on tulkittu eri tavoin. Hübmaier on vaikeaselkoinen osaltaan, koska hänen teologiassaan tapahtuu kehittymistä. Hän myös kirjoitti teoksensa vaikeissa oloissa, eikä pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista teologiaa. Vaikeaselkoisuutta selittää osin myös hänen biblisistinen Raamatun tulkintansa. Hän tavoitteli ennemmin tarkkaa Raamatun sanassa pitäytymistä kuin tiukkaa johdonmukaisuutta. Hän uskoi Raamatun näennäisen ristiriitaisuuden johtuvan ihmisen vajavaisesta ymmärryksestä. Osa tutkijoista on nähnyt Hübmaierin torjuneen sakramentalistisen kastekäsityksen, mutta toisaalta jotkut ovat tulkinneet, että kaste oli hänelle lähes sakramentaalinen välttämättömyys kuuliaisuuden tekona ja liittymisenä pelastukseen yhteisöön eli seurakuntaan. Tämän tutkimuksen perusteella eniten löytyy perusteita tulkinnalle, että Hübmaierille raamatullisen kasteen soteriologinen vaikutus tuli kokonaisvaltaiseen kastetapahtumaan liittyvistä sitoutumisesta Jeesukseen ja hänen tunnustamisestaan. Kastekin oli Hübmaierille julkinen tunnustautuminen Jeesukseen. Pelastus ei kuitenkaan ollut sidottu vesikasteeseen. Hübmaieria tulkittaessa on huomattava myös hänen koulutuksessaan saamat nominalistiset vaikutteet. Niiden mukaisesti hän erotteli Jumalan ilmoitetun tahdon ja hänen absoluuttisen tahtonsa. Hübmaier näki ilmoitetuksi tahdoksi, että pelastus saadaan, kun evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisessä uskon ja hän sen jälkeen sitoutuu ja tunnustautuu kasteessa Jeesukseen. Jumala ei hänen näkemyksensä mukaan ole kuitenkaan suvereeniudessaan sidottu ilmoitettuun tahtoonsa vaan voi pelastaa kenet haluaa. Uskovan tulee keskittyä ilmoitettuun tahtoon. Hübmaierin perimmäisiksi tavoitteiksi voi nähdä pastoraalisen huolen seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja reformaation johdattamisen uskovien kasteen ja sille perustuvan seurakuntakäytännön suuntaan.

G.W.F. Hegelin idea tunnustuksesta on noussut yhdeksi keskeisimmistä filosofisista käsitteistä. Feministisessä uskonnonfilosofiassa sillä on erityisen merkittävä asema. Tarkastelen tutkielmassani länsimaisen yhteiskuntafilosofian ja uskonnonfilosofian sukupuolittunutta traditiota, sekä sitä miten feministinen uskonnonfilosofia pyrkii asettamaan tämän tradition kriittisen tarkastelun kohteeksi ja muuttamaan sitä tasa-arvoisemmaksi. Vaikka Hegel monissa suhteissa edustaa länsimaisen filosofian patriarkaalista perinnettä, hänen tunnustuksen käsitteensä on tarjonnut hyvin hedelmällisiä välineitä feministiselle uskonnonfilosofiselle kritiikille. Antiikista periytyvä dualistinen näkemys miesten ja naisten erilaisuudesta ja elämänpiirien ja tehtävien eriytymisestä on synnyttänyt (hyvin ansaittua) kritiikkiä. Hegelin teoria Itsen ja Toisen välisestä tunnustuksesta, sen eri aspekteista ja sen toteutumisen ehdoista on ollut hyvin hedelmällinen feministiteologeille ja feministisille uskonnonfilosofeille, aivan kuten feministiselle ajattelulle laajemminkin. Feministit ovat tulkinneet dualistista ihmiskäsitystä Itsen ja Toisen ja Herran ja Rengin (tunnustuksen) dialektiikasta käsin, ja tulleet siihen johtopäätökseen, että tällaiseen ihmiskäsitykseen sisältyy monenlaisia ongelmia, sekä naisille että miehille. Se vaikuttaa sekä miesten että naisten käsitykseen omasta itsestään, toisistaan ja sosiaalisista ja yhteiskunnallisista järjestyksistä. Yksi dualistisen ihmiskuvan keskeisiä ongelmia on se, että se on performatiivinen, eli tuottaa yksilöpsykologista, sosiaalista ja yhteiskunnallista dualismia, syrjintää ja ulossulkemista. Feministinen uskonnonfilosofia on kohdistanut kriittisen katseen sukupuolittuneisiin Jumala-näkemyksiin, joiden he katsovat olevan monella tapaa naisten marginalisoidun aseman taustalla uskonnollisessa ajattelussa, yhteisöissä, oppirakennelmissa, symboliikassa ja myyteissä. Nostan tutkielmassani esiin etenkin kaksi Hegelin tulkinnan traditiota, joiden merkitys on huomattava paitsi tunnustus-teorioissa laajemminkin, myös ajankohtaisen feministisen uskonnonfilosofian jäsentymisessä. Toisen tradition – niin sanotun ranskalaisen feminismin - taustalla on venäläis-ranskalaisen Alexandre Kojèven Hegel-tulkinta. Toisen tulkintatradition taustalla on kriittisen koulukunnan edustama tulkinta. Nämä tulkintatraditiot kulminoituvat paljolti juuri tunnustuksen käsitteeseen. Feministisessä uskonnonfilosofiassa Kojève-taustaista tulkintaa edustaa esimerkiksi ranskalainen Luce Irigaray. Kriittisen koulukunnan edustamaa traditiota edustaa englantilainen Pamela Sue Anderson. Ajankohtainen feministinen keskustelu, sen sisäiset dynamiikat, näkemyserot ja ratkaisuehdotukset jäsentyvät pitkälti näiden kahden tulkintatradition, ja niiden sisältämien tunnustus-käsitysten välisessä ajatustenvaihdossa. Tutkielmassani tarkastelen näiden tulkintatraditioiden välistä dynamiikkaa. Tutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Hegelin tunnustusteorialla on tärkeä merkitys feministisen uskonnonfilosofian teorianmuodostukselle. Se tarjoaa hyvin monipuolisen teoreettisen välineistön, jonka avulla on mahdollista tarkastella ja kritisoida sukupuolittuneisuutta sen eri ilmenemismuodoissa, ja esittää ratkaisuehdotuksia patriarkaalisten systeemien muuttamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2015 Suomeen saapuneiden irakilaisten turvapaikanhakijoiden luottamuksen kokemuksia Suomessa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja mistä tekijöistä turvapaikanhakijoiden luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen toimijoihin rakentuu sekä toisaalta mitkä tekijät estävät tai rapauttavat luottamuksen syntymistä. Tutkielma osallistuu suomalaisen pakolaistutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun turvapaikanhakijoiden asemasta Suomessa ja pyrkii osaltaan vastaamaan pakolaistutkimuksen kentän lisätiedon tarpeisiin. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu kriittisen teorian ja sen perustalle rakentuvien taistelevan tutkimuksen ja kriittisen sosiaalityön periaatteiden varaan. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin aineistona olivat seitsemän irakilaisen turvapaikanhakijan narratiiviset haastattelut, joita tarkasteltiin sekä tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavien sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja tunnustamisen käsitteiden kautta että aineistosta nousevan inhimillisen turvallisuuden ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen analyysissa painottuu erityisesti Axel Honnethin tunnustamisen teoria, jonka mukaisesti luottamuksen rakentumista tarkastellaan rakkaudellisen ja välittävän tunnustamisen, kunnioittavan ja oikeudenmukaisen tunnustamisen sekä sosiaalisen arvostuksen ja yksilöllisyyden tunnustamisen tunnustussuhteiden kautta. Tutkimuksen tulosten perusteella luottamuksen kokemuksiin vaikuttivat ensinnäkin turvapaikanhakijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden laatu. Sillä, minkälaista sosiaalista pääomaa turvapaikanhakijat onnistuivat uudessa ympäristössään muodostamaan, on ollut merkitystä heidän kokemansa yleisen luottamuksen kannalta. Toiseksi, luottamuksen rakentumisen kannalta erityisen tärkeä tekijä oli tunnustetuksi tuleminen. Tämä tulee esiin rakkauden ja huolenpidon sekä kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden kokemusten kautta. Kun turvapaikanhakijoita kohtaan osoitettiin avointa empatiaa ja pyyteetöntä tukea, he pystyivät kokemaan tulleensa kohdatuiksi ja tunnustetuiksi luottamuksenarvoisina ihmisinä. Sen sijaan turvapaikanhakijat eivät kokeneet voivansa luottaa toimijoihin, jotka olivat mahdollisen käännyttämispäätöksen myötä asettamassa heidät uudelleen hengenvaaraan. Sekä huolenpidon että oikeudenmukaisuuden tunnustamisen kokemukset heijastivat osaltaan myös turvapaikanhakijoiden arvostuksen kokemuksiin. Vastavuoroisissa suhteissa turvapaikanhakijat kokivat itsensä tunnustetuiksi ja arvostetuiksi yhteisönsä jäseniksi, kun taas Maahanmuuttoviraston toimeenpanema ja epäoikeudenmukaiseksi koettu turvapaikkapolitiikka vaikeutti turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Kolmanneksi, tutkimuksen perusteella turvapaikanhakijoiden kokeman luottamuksen syntymisen ennakkoehto oli turvallisuus. Sillä, kenet koettiin turvalliseksi, oli tutkimustulosten perusteella perustavanlaatuinen merkitys turvapaikanhakijoiden luottamuksen rakentumisessa. Ihmisiin, jotka turvapaikanhakijat kokivat turvallisiksi, pystyttiin luottamaan, kun vastaavasti toimijoihin, jotka vaaransivat turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden ja siten turvallisuuden, ei luotettu.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää kirkkolain ja kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:n tunnustuksen merkitys ja tulkinta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkko-oikeuden näkökulmasta. Tutkimuskysymykseksi asetetaan: Onko tunnustuksellisella miespapilla, joka on sitoutunut raamattuperiaatteeseen, omaantuntoon ja vakaumukseen vedoten, oikeus väistyä alttariyhteistyöstä naispastorin takia ilman rangaistusta oikeusjärjestyksemme mukaan. Tunnustus johdetaan Vanhan ja Uuden Testamentin, Augsburgin uskontunnustuksen ja Yksimielisyyden ohjeesta sekä tunnustuksesta. Tutkimuksen teoriatausta on oikeusteologinen. Tutkimuskysymystä lähestytään oikeustieteellisestä, positiivisen ja ylipositiivisen oikeuden tulkinnan avulla. Teologiaa tarkastellaan kirkko-oikeuden ydinpykälän raamatun tulkintahorisonttista käsin. Tutkimuksen lähdeaineisto muodostuu oikeusteologisista väitöskirjoista (3 kpl) sekä oikeuskäytännöstä. Edellisten rinnalla lähteinä on käytetty kahta teologista väitöskirjaa, joissa on tutkittu raamatun ja papin suhdetta sekä naispappeutta ja ristiriitoja. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin kirkkohistoriallisesti muuttamatto-man Augsburgin uskontunnustuksen näkökulmasta. Oikeuskäytäntöä tutkitaan tuomioistuinten tuomioiden kautta: KHO 2008:8, KHO 2009:95 ja KKO 2010:74 oikeustapauksien tuomion perusteluista ja kysymyk-senasettelusta käsin. Käytettävissä on ollut oikeudenkäyntiaineisto varsin kattavasti - alioikeuskäsittelystä aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Uusi virkakäsitys ei ole sukupuolisidonnainen. Omaantuntoon vetoavat papit saivat hyvitykseksi ponsilausuman. Tunnustukselliset miespapit pitivät subjektiivisena oikeutena ponsilausuman johdosta kiertää alttariyhteistyö naispapin takia. Tutkimuksen tulokset osoittavat, ettei evankelis-luterilaisen kirkon miespapilla ole positiivisen oikeuden perusteella laillista oikeutta väistää alttariyhteistyötä naispastorin takia. Korkein hallin-to-oikeus on linjannut tuomiokapitulin tavoin, ettei papin toimittaessaan jumalanpalvelusta ole kysymys uskonnonharjoittamisesta. Kysymys on virkavelvollisuudesta, joka papin on suoritettava esimiehen direktio-oikeuden mukaisesti. Korkein-oikeus perustelee papin virantoimituksen jumalanpalveluksessa seuraavasti: Vaikka kysymyksessä olevassa tilanteessa katsottaisiin olevan uskonharjoittaminen, minkäänlaista syrjintää ei sallita. Siten sovellettavaksi tulee syrjintärikos rikoslain 11 luvun 9 §:n mukaan. Oikeusteologit ja perustuslakiasiantuntijat katsovat perustuslain 11:2 §:n vakaumuksen ehdottomiin kiellonrajoituksiin, mikä on yksilön absoluuttinen oikeus. Tunnustuksellisten pappien opillinen näkemys ei ole harhaoppia evankelis-luterilaisen kirkon mukaan. On paradoksaalista tunnustuksen mukaan, etteivät he saa toteuttaa vakaumuksen mukaisesti jumalanpalvelusta, jos he väistävät työvuorossa olevan naispastorin. Väistäessään tunnustuksesta tulee tällöin rikoslain alainen toimi, jos virkaa ja vakaumusta ei erota toisistaan. Kirkolla on autonomia omissa asioissa. Se voi päättää kirkolliskokouksessa kirkolle kuuluvista asioista, jotka eduskunta hyväksyy tai hylkää. Kirkon ja valtion välinen suhde on valtiosääntöoikeudellinen, koska evankelis-luterilainen kirkko on julkisyhteisö. Kirkon tehtävistä ja toiminnasta säädetään kirkkolaissa- ja kirkkojär-jestyksessä. Kirkko on sitoutunut yhteiskunnan vaikutuksesta noudattamaan kansainvälisiä-, Euroopan yh-teisön ihmisoikeussopimuksia sekä kansallista lainsäädäntöä. Tämä tarkoittaa nykyään sitä, että kirkon toimintavapaus on rajoitettua ns. kirkon omissakin asioissa. Tämän takia oppia ja tunnustusta joudutaan uudelleen arvioimaan ja tulkitsemaan raamattuperiaatteesta kirkko-oikeuden ytimestä katsottuna.

Tutkielma käsittelee tuomarin toimivaltaa ja tehtäviä tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomioesityksen tutkinnassa sekä tuomioesityksen luonnetta syyttäjän ja vastaajan välisenä sitoumuksena. Tutkimuskysymyksenäni on, pystyykö tuomari tosiasiallisesti ja riittävän tehokkaasti tutkimaan tuomioesityksen mukaisen tuomion antamiselle asetetut edellytykset, vai jääkö asia syyttäjän ja vastaajan sopiman varaan? Tutkimus on lainopillinen. Tuomarin roolia ei ole lainvalmistelussa otettu tarpeeksi huomioon. Tämä tekee tuomarin toimintamahdollisuuksien määrittelystä menettelyssä haastavan. Monet syyteneuvottelumenettelyyn liittyvät ongelmat ovat rakenteellisia, ja lisäksi tuomarin on vaikeaa ulottaa tutkintaansa neuvottelujen aikaisiin oikeusturvaongelmiin. Tuomari pystyy halutessaan olemaan aktiivinen, mutta sitä säännökset eivät tältä välttämättä vaadi. Pidemminkin menettely tuntuu rakentuvan sille ajatukselle, ettei tuomioesitystä kyseenalaisteta. Syyteneuvottelu on lisännyt syyttäjän ja vastaajan sekä tämän avustajan määräysvaltaa. Tästä on seurannut tuomarin toimivallan kaventuminen syyteneuvottelumenettelyssä. Syyttäjälle ja avustajalle vastuun siirtämisessä on monia potentiaalisia ongelmia. Syyttäjälle vastuun asettaminen vastaajan oikeusturvasta ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisesta on epäasianmukaista, sillä syyttäjä on vastaajan vastapuoli neuvotteluissa. Avustajan tehtävänä on vain varmistaa päämiehensä edun toteutuminen. Tämän vuoksi vastuuta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisesta ei voida jättää syyttäjän ja avustajan käsiin, vaan tuomarilla on oltava tosiasialliset tehokkaat mahdollisuudet varmistua tuomioesityksen hyväksymisen edellytyksistä. Syyteneuvottelu uhkaa vaarantaa tuomarin ja asianosaisten välisen roolijaon selkeyttä rikosprosessissa ja estää virallisperiaatteen toteutumisen. Tuomarin mahdollisuudet varmistua vastaajan tunnustuksen vapaaehtoisuudesta ovat huonot, sillä rangaistuserojen suuruuteen liittyvä painostavuus on syyteneuvotteluun rakenteellisesti liittyvä ongelma. Lisäksi painostamisesta kysely tunnustamisoikeudenkäynnissä on tehotonta. Tunnustuksen oikeellisuudesta varmistuminen on vaikeaa, sillä tunnustuksen lisäksi esitetään tavallista vähemmän näyttöä ja näyttö käsitellään summaarisessa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Tunnustamisoikeudenkäynti tuntuu rakentuvan sen varaan, ettei tunnusta todisteena ole tarkoitus kyseenalaistaa, eikä sitä tukevaa aineistoa tutkia. On epätodennäköistä, että asianosaiset kertoisivat tuomarille tunnustamisoikeudenkäynnissä sellaista tietoa, joka saattaisi tuomioesityksen hyväksymisen vaaraan. Tuomioesitys muodostaa kokonaisuuden, ja sen yksittäisiin osiin ei ole mahdollista puuttua. Kun syyttäjälle on syyteneuvotteluissa annettu valta sopia myöhemmin tuomarin harkintavaltaan kuuluvista asioista, tämä tekee tuomarin puuttumisen myöhemmin tuomioesityksen ehtoihin hankalaksi. Myös tuomarin on tuomioesityksen ehtoihin puuttuessaan, eli rikosnimikkeeseen tai rangaistukseen muutoksia esittäessään, huomioitava vastaajalle muodostunut luottamuksensuoja. Vastaaja on tunnustuksensa ja suostumuksensa antaessaan suostunut tiettyjen oikeuksiensa rajoittamiseen tai niistä luopumiseen, ja tämä luopuminen on tehty tietyillä ehdoilla. Tuomioistuin on sinänsä tosiasiallisesti sidottu esitettyyn rikosnimikkeeseen ja seuraamuskannanottoon, että vaikka sillä on oikeus ehdottaa syyttäjä ja vastaajaa neuvottelemaan uudelleen rikosnimikkeestä, ja toisaalta ensin informoituaan vastaajaa oikeus määrätä syyttäjän seuraamuskannanotosta eroava rangaistus, on tällainen toiminta omiaan aiheuttamaan tunnustusten perumisia, muutoksenhakuja, ja poistamaan menettelyllä tavoitellut resurssisäästöt.