Browsing by Subject "turvapaikanhakijat"

Tämä laadullinen tutkimus käsittelee turvapaikanhakijoista luotuja representaatioita kahden brittiläisen sanomalehden uutisissa. Tutkin diskursiivisia strategioita, joita sanomalehdet käyttävät turvapaikanhakijoiden kuvaamisessa, ja tulosten avulla vertailen sanomalehtiä toisiinsa. Tutkimuksen tavoite on selvittää, minkälaista kuvaa turvapaikanhakijoista rakennetaan brittilehdistössä lokakuussa 2015, Euroopan ”pakolaiskriisin” aikana. Aineistoni koostuu kahden eri sanomalehden, The Guardianin ja The Daily Mailin, turvapaikanhakijoita koskevista uutisista. Aineisto sisältää yhteensä kahdeksan lehtiartikkelia, jotka on julkaistu valikoitujen sanomalehtien internet-sivuilla lokakuussa 2015. Artikkelien aiheet koskevat turvapaikanhakijoiden saapumista Eurooppaan ja turvapaikanhakijoista käytävää poliittista keskustelua Isossa-Britanniassa. Tutkimus on kriittinen diskurssianalyysi, jonka teoreettinen ja metodologinen perusta nojaa Wodakin (2001), van Leeuwenin (2008) ja van Dijkin (1991) kehittämiin tekstin kriittisiin lähestymistapoihin. Tutkimukseni metodi on mukautettu versio KhosraviNikin (2010) analyyttisesta metodista, jonka avulla on aiemmin tutkittu sanomalehtien luomaa kuvaa pakolaisista, turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Analyysissani keskityn siihen, millä tavoin turvapaikanhakijoihin viitataan sekä siihen, minkälaisiin toimintoihin heidät liitetään. Lisäksi analysoin sitä, kenen näkökulma nostetaan esiin sanomalehtien artikkeleissa. Tutkimus osoittaa, että turvapaikanhakijoita koskevissa uutisissa käytetään laajalti yhtenäistäviä strategioita: turvapaikanhakijoihin viitataan suurina homogeenisinä ryhminä, ja heihin yhdistetään usein tietoja heidän määrästään. The Daily Mail käyttää kollektisoivia strategioita useammin ja painokkaammin kuin The Guardian, ja luo lisäksi epäinhimillistä ja negatiivista kuvaa turvapaikanhakijoista. The Guardian käyttää strategioita, jotka kuvaavat turvapaikanhakijat ensisijaisesti uhreina, mutta pyrkii viittaamaan heihin monimuotoisemmin kuin The Daily Mail. Sanomalehtien tapa käyttää diskursiivisia strategioita heijastaa kunkin lehden poliittista näkökulmaa sekä lehtien journalistisen tyylin ominaispiirteitä. Yleisesti turvapaikanhakijat kuvataan passiivisina toimijoina, mutta liitettynä rikolliseen toimintaan heidän toimintansa kuvataan aktiivisena. Turvapaikanhakijoiden oma näkökulma nousee harvoin esiin, ja artikkeleihin valitut lähteet edustavat suurelta osin muiden tahojen näkökulmia. Sanomalehtien rakentamat representaatiot vaikuttavat lukijoiden käsityksiin turvapaikanhakijoista. Nämä käsitykset voivat vaikuttaa joko suotuisan tai torjuvan asenneilmapiirin syntyyn yhteiskunnassa sekä siihen, millaisia poliittisia ratkaisuja turvapaikanhakuun liittyen tehdään.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

This master’s thesis examines the themes of integration and social support and their interconnectedness, through the experiences of young adults with refugee or asylum seeker background. This thesis was driven by a desire to discover what makes integration processes successful and what are the first-hand experiences of these processes. The thesis was driven by research questions asking whether social support equaled to a more successful integration, what kind of values were given to support practices and whether interviewees perceived support being available to them. The data for this study was produced through five personal interviews with young adults aged between 19-28 who have all migrated to Finland in the years 2015-2016. The data produced by these interviews is not meant to be used as a generalization of a larger group, rather to depict the personal experiences of those interviewed. The data was analyzed using thematic content analysis. Through the means of thematic content analysis four themes and one sub-theme was recognized: Support – in all its forms – is valued, (sub-theme) Safe integration experience vanished in adulthood, In between feelings of Finnishness and residence permit, Feelings of the other and finally, Freedom of belief as a new constant. The findings of this study indicate that no causal connection can be drawn between social support and successful integration, integration processes just like the people going through these experiences are unique and every process and the needs for support looks different. However, all those who had access to social support during their integration felt to have benefitted from it and put great deal of weight and gratitude towards received support.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielma käsittelee 1990-luvun alun parlamentaarista pakolaisretoriikkaa. Työssä selvitetään, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhuttiin vuosien 1990–1993 eduskuntakeskusteluissa, miten puolueiden ja edustajien argumentit ja puheenvuorojen sävyt erosivat toisistaan, ja miten edustajien taustatekijät, kuten puolue, ikä, sukupuoli tai vaalipiiri, vaikuttivat retoriikkaan ja puheenvuorojen sävyyn. 1990-luvun alun pakolaisretoriikan analyysin avulla päästään tarkastelemaan, miten suomalainen parlamentaarinen pakolaisdiskurssi muotoutui aikana, jolloin niin Suomen ulko- kuin sisäpolitiikkakin oli murroksessa, ja jolloin turvapaikanhakijoita saapui maahan merkittävästi enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Neuvostoliiton hajoaminen ja mahdolliseksi tullut asemoiminen länteen ja kohti EU:ta asettivat Suomen uuteen tilanteeseen, jossa ihmisoikeusperustainen pakolaispolitiikka syrjäytti ulkopolitiikan ehdoilla ohjatun, rajoittavan pakolaispoliittisen linjan. Poliittisten muutosten lisäksi Suomi oli taloudellisestikin uudessa tilanteessa; syvä talouskriisi ja uusliberalismin nousu päättivät hyvinvointivaltion laajentumiskauden. Lama ja poliitikkojen luoma kriisitietoisuus näkyivät myös pakolaisretoriikassa. Tutkielman aineistona ovat kaikki ne eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat vuosilta 1990–1993, joissa mainitaan sana ”pakolainen” tai ”turvapaikanhakija” tai jokin niiden taivutusmuodoista. Aineisto on kerätty eduskunnan kirjaston sähköisen aineistohaun avulla ja käsitelty ja koodattu Atlas.ti-ohjelmalla grounded theoryn periaatteita noudattaen. Aineistoa käsitellään niin laadullisin kuin määrällisinkin menetelmin. Tutkielman ensimmäinen analyysiosa keskittyy määrälliseen tarkasteluun ja sen selvittämiseen, miten edustajien taustatekijät vaikuttivat heidän retoriikkaansa ja puheenvuorojensa sävyihin. Määrällinen tarkastelu osoittaa, että avoimen pakolaispolitiikan puolesta puhuivat useimmin vasemmistopuolueiden kansanedustajat, kun taas oikeistopuolueiden edustajat vaativat usein kiristyksiä pakolaispolitiikkaan. Pienten puolueiden kohdalla oikeisto-vasemmisto -jako ennusti pakolaispoliittista linjaa huonommin kuin suurempien puolueiden kohdalla. SMP ja RKP erottuvat aineistosta rikkoen pakolaispolitiikan oikeisto-vasemmisto -linjaa, sekä samalla toistensa vastinpareina, joiden pakolaispolitiikka oli lähes päinvastaista toisiinsa nähden. SMP ajoi hyvin näkyvästi hyvinvointisovinistista ja rajoittavaa pakolaispolitiikkaa, kun taas RKP:n edustajien puheenvuoroissa korostuivat ihmisoikeudet ja vaatimukset avoimemmasta pakolaispolitiikan linjasta. Toisessa analyysiosassa aineistoa tarkastellaan laadullisesti, pääasiassa diskurssianalyysin ja retorisen analyysin keinoin, ja eritellään pakolaisaiheisten täysistuntokeskustelujen yleisimpiä argumentteja. Aineistosta nousee esiin Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän merkitys niin pakolaisten kuin rikollistenkin lähtö- ja kauttakulkumaana ja siten merkittävänä uhkakuvana. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan sitä, millaiselle yleisölle poliitikot puhuivat, ja millaisia vaikutuksia puhetyypeillä tyypillisesti on yleisöönsä. Aiempien tutkimusten mukaan työväenluokkaan kuuluvat, pienituloiset ja työttömät suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin tyypillisesti kielteisesti, ja suurituloiset ja koulutetut useammin myönteisesti. Aineisto kuitenkin osoittaa, että vasemmistopuolueet, joiden äänestäjäkunta oli 1990-luvun alussa valtaosin pienituloista ja kouluttamatonta, puhuivat useimmin sallivan pakolaispolitiikan puolesta, kun taas oikeistopuolueet, joiden äänestäjät olivat tyypillisesti hyvätuloisia ja koulutettuja, puhuivat pakolaispolitiikan kiristämisen puolesta. Onkin mahdollista, että poliittisessa keskustelussa saamastaan huomiosta huolimatta pakolaisaiheet eivät lopulta vaikuttaneet suomalaisten äänestyspäätöksiin voimakkaasti vielä 1990-luvulla. Tästä saattaa kertoa myös SMP:n jyrkästi laskenut kannatus jatkuvasta ja populistisesta kielteisestä pakolaispuheesta huolimatta. Pakolaispoliittisista puheenvuoroista erottuvat vastakkaiset pyrkimykset toisaalta vartioida kansallisvaltion rajoja ja kansallisen yhteisön jäsenyyttä, toisaalta suuntautua uudella tavalla ja uudessa roolissa osaksi globaalia poliittista järjestelmää. Eduskuntakeskustelu heijastelee suomalaisten poliitikkojen toiveita ja uhkakuvia uuden poliittisen ja taloudellisen ajan kynnyksellä.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2015 Suomeen saapuneiden irakilaisten turvapaikanhakijoiden luottamuksen kokemuksia Suomessa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja mistä tekijöistä turvapaikanhakijoiden luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen toimijoihin rakentuu sekä toisaalta mitkä tekijät estävät tai rapauttavat luottamuksen syntymistä. Tutkielma osallistuu suomalaisen pakolaistutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun turvapaikanhakijoiden asemasta Suomessa ja pyrkii osaltaan vastaamaan pakolaistutkimuksen kentän lisätiedon tarpeisiin. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu kriittisen teorian ja sen perustalle rakentuvien taistelevan tutkimuksen ja kriittisen sosiaalityön periaatteiden varaan. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin aineistona olivat seitsemän irakilaisen turvapaikanhakijan narratiiviset haastattelut, joita tarkasteltiin sekä tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavien sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja tunnustamisen käsitteiden kautta että aineistosta nousevan inhimillisen turvallisuuden ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen analyysissa painottuu erityisesti Axel Honnethin tunnustamisen teoria, jonka mukaisesti luottamuksen rakentumista tarkastellaan rakkaudellisen ja välittävän tunnustamisen, kunnioittavan ja oikeudenmukaisen tunnustamisen sekä sosiaalisen arvostuksen ja yksilöllisyyden tunnustamisen tunnustussuhteiden kautta. Tutkimuksen tulosten perusteella luottamuksen kokemuksiin vaikuttivat ensinnäkin turvapaikanhakijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden laatu. Sillä, minkälaista sosiaalista pääomaa turvapaikanhakijat onnistuivat uudessa ympäristössään muodostamaan, on ollut merkitystä heidän kokemansa yleisen luottamuksen kannalta. Toiseksi, luottamuksen rakentumisen kannalta erityisen tärkeä tekijä oli tunnustetuksi tuleminen. Tämä tulee esiin rakkauden ja huolenpidon sekä kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden kokemusten kautta. Kun turvapaikanhakijoita kohtaan osoitettiin avointa empatiaa ja pyyteetöntä tukea, he pystyivät kokemaan tulleensa kohdatuiksi ja tunnustetuiksi luottamuksenarvoisina ihmisinä. Sen sijaan turvapaikanhakijat eivät kokeneet voivansa luottaa toimijoihin, jotka olivat mahdollisen käännyttämispäätöksen myötä asettamassa heidät uudelleen hengenvaaraan. Sekä huolenpidon että oikeudenmukaisuuden tunnustamisen kokemukset heijastivat osaltaan myös turvapaikanhakijoiden arvostuksen kokemuksiin. Vastavuoroisissa suhteissa turvapaikanhakijat kokivat itsensä tunnustetuiksi ja arvostetuiksi yhteisönsä jäseniksi, kun taas Maahanmuuttoviraston toimeenpanema ja epäoikeudenmukaiseksi koettu turvapaikkapolitiikka vaikeutti turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Kolmanneksi, tutkimuksen perusteella turvapaikanhakijoiden kokeman luottamuksen syntymisen ennakkoehto oli turvallisuus. Sillä, kenet koettiin turvalliseksi, oli tutkimustulosten perusteella perustavanlaatuinen merkitys turvapaikanhakijoiden luottamuksen rakentumisessa. Ihmisiin, jotka turvapaikanhakijat kokivat turvallisiksi, pystyttiin luottamaan, kun vastaavasti toimijoihin, jotka vaaransivat turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden ja siten turvallisuuden, ei luotettu.

Tämän pro gradu -työn teema on sosiaalityön liikkumatila suomalaisessa vastaanottojärjestelmässä. Tutkimuskysymys, johon tutkielma pyrkii vastaamaan, on: millainen on sosiaalityön liikkumatila vastaanottojärjestelmässä? Tutkielma pyrkii selvittämään, millaista harkintaa sosiaalityöntekijät voivat käyttää Maahanmuuttoviraston asettaman tehtävänsä puitteissa. Tutkimuskysymysten käsittelyn ohella tutkielma valottaa lisäksi erityisen haavoittuvuuden ja erityisten tarpeiden käsitteitä. Keskeinen tutkimuskysymysten muotoilua inspiroinut teoria on Karen Healyn dynaaminen malli, joka kuvaa sosiaalityön liikkumatilan muotoutumista organisaatioiden ja sosiaalityöntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Empiirinen materiaali koostuu fokusryhmähaastattelusta, johon osallistui viisi vastaanottopalveluissa työskentelevää sosiaalityöntekijää kolmesta eri vastaanottokeskuksesta. Fokusryhmähaastattelun keskustelukysymykset koskivat sosiaalityön asemaa vastaanottojärjestelmässä, turvapaikanhakijoiden erityistä haavoittuvuutta ja erityistarpeita, sosiaalityöntekijöiden toimintavaihtoehtoja vaikeissa tilanteissa sekä kontrollia turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Litteroitu haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä sekä ryhmittelemällä aineistosta nousevia teemoja hermeneuttisen tutkimusotteen mukaisesti. Haastatteluaineiston perusteella voidaan esittää, että sosiaalityöntekijät ottavat muodollista tehtävänkuvaansa laajemman roolin tukeakseen erityisen haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä. Sosiaalityöntekijöiden erityistä aktiivisuuta oikeusturva- ja oikeusapukysymyksissä sekä organisaation linjausten joustavaa tulkintaa perustellaan erityisen haavoittuvaksi tulkittujen henkilöiden erityisillä tarpeilla. Lausunnot lapsen edusta ja erityisen haavoittuvan henkilön tilanteesta näyttävät olevan tärkeä elementti sosiaalityöntekijöiden liikkumatilan kannalta, sillä lausunnot tarjoavat sosiaalityöntekijöille väylän vaikuttaa turvapaikan tarpeen arviointiin. Sosiaalityön tehtävä vastaanottojärjestelmässä koetaan olevan ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien edistäminen sekä puuttuminen epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka aineistossa yhdistyvät puutteisiin turvapaikkaprosessien ja turvapaikkapäätösten laadussa. Tulokset tukevat sitä teesiä, että sosiaalityöntekijät voivat ammatillisen harkinnan avulla muuttaa organisaatioita, joissa työskentelevät. Ristiriitaisuudet organisaation antaman tehtävän sekä sosiaalityön ammattietiikan välillä, organisaation linjausten joustava tulkinta haavoittuvien ryhmien suojelemiseksi sekä ammatillisen kompetenssin merkitys valintatilanteissa ovat relevantteja kysymyksiä kaikessa sosiaalityössä, mutta vaikuttavat korostuvan turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Tutkielman tulokset eivät ole yleistettävissä kaikkeen Suomen vastaanottopalveluissa tehtävään sosiaalityöhön haastateltujen sosiaalityöntekijöiden ja tutkimuksessa edustettuina olleiden organisaatioiden vähäisen määrän vuoksi.

Tarkastelen tutkimuksessani pelon diskurssia julkisessa turvapaikanhakijakeskustelussa, tarkemmin vuoden 2019 eduskuntapuolueiden puheenjohtajien vaalitenteissä ja vaalikonevastauksissa. Laajemmin puheenvuorot muodostuvat osaksi turvapaikanhakijoihin liittyvää pelon diskurssia. Suomi on yhteiskuntana ollut aidosti sekä monikulttuurinen että nationalistinen, vaikka nämä käsitteet ymmärretään arkikielessä usein toisilleen vastakkaisiksi. Siksi maahanmuuton, kansallisuuden ja vierauden herättämien tunteiden tutkimus on ensisijaisen tärkeää. Pelolla on tärkeä rooli vallitsevien valtasuhteiden ylläpitämisessä, ja siksi juuri turvapaikanhakijoihin liittyvän pelon diskurssin tutkiminen on ensisijaista. Tutkimukseni tärkein tavoite oli kuvata, tulkita ja näin luoda käsitys siitä, miten pelkoa ja turvapaikanhakijoita käsiteltiin julkisessa keskustelussa Suomessa eduskuntavaaleja edeltävänä ajanjaksona vuonna 2019. Tutkimustulokseni on, että puoluejohtajat keskittyivät puheenvuoroissaan analysoimaan meitä ja muita, Suomea yhtenä hegemonisena kansakuntana. Tuloksieni mukaan puoluejohtajien puheenvuorot on luokiteltavissa neljään, maahanmuuttoon ja pelkoon liittyviin diskursseihin: luotettavan Suomen diskurssi, kansakuntadiskurssi, hyödyllisen maahanmuuton diskurssi ja uhkaavan pelon diskurssi. Kolme ensimmäistä kuvaavat maahanmuuttoa, mutta niitä värittää myös ajatus jonkin toisen uhkaavuudesta. Neljäs, uhkaavan pelon diskurssi puolestaan keskittyy torjumaan pelkodiskurssia. Tutkimukseni kuvaa, että kaikki puoluejohtajat osallistuivat puheenvuoroissaan osallistuvat pelon diskurssin ylläpitämiseen tunnustamalla turvattomuuden olemassaolon ja legitimoimalla sitä erilaisin keinoin. Kaikki neljä diskurssia kertovat pelosta eri asioita, ja pyrkivät joko vähentämään tai lisäämään sitä, tarjosivat pelolle erilaisia selityksiä ja antoivat tunteelle erilaisia muotoja. Ne keinot, joilla pelon tai turvattomuuden tunnetta pyrittiin diskursseissa vähentämään, voivat saada joko nationalistisia kaikuja tai monikulttuurisuutta itseisarvona puoltavia sävyjä.

Tutkielmassani tarkastelen perusopetukseen valmistavan opetuksen roolia turvapaikanhakija- tai pakolaistaustaisten nuorten kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvän integraation tukemisessa. Lähestyn tutkimustehtävääni kahdelta suunnalta kartoittaen sekä perusopetukseen valmistavan opetuksen opettajien tavoitteita ja toimintatapoja oppilaidensa kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvän integraation tukemisessa että valmistavaan opetukseen osallistuneiden turvapaikanhakija- tai pakolaistaustaisten nuorten kokemuksia perusopetuksen roolista heidän kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvän integraationsa tukemisessa. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Miten perusopetukseen valmistavan opetuksen opettajat pyrkivät tukemaan oppilaiden kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvää integraatiota valmistavassa opetuksessa? 2. Miten perusopetukseen valmistavaan opetukseen osallistuneet turvapaikanhakija- tai pakolaistaustaiset nuoret kokevat valmistavan opetuksen tukeneen heidän kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvää integraatiotaan? Tutkimukseni teoriataustana toimii John W. Berryn akkulturaatioteoria ja siihen perustuva Berryn ja muiden integraatioprofiili. Tutkimuksessani tarkastelen integraatiota Berryn ja muiden integraatioprofiilin kieleen, kulttuuri-identiteettiin sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyvien osa-alueiden kautta. Hyödynnän tutkimuksessani kvalitatiivista tutkimusotetta ja hankin tietoa tapaustutkimuksen menetelmin. Tutkimusaineistoni muodostuu puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla kerätystä seitsemästä informanttieni haastattelusta. Informanteistani kolme ovat perusopetukseen valmistavan opetuksen opettajia ja neljä ovat perusopetukseen valmistavaan opetukseen osallistuneita turvapaikanhakija- tai pakolaistaustaisia nuoria. Suomen kielen oppimisen ja oppilaan oman äidinkielen osaamisen tukeminen, valmistavan opetuksen oppilaiden ryhmäytymisen ja kantasuomalaisiin oppilaisiin tutustumisen tukeminen sekä suomalaisen identiteetin kehityksen ja etnisen identiteetin kehityksen tukeminen näyttäytyvät tutkimustulosteni perusteella sekä valmistavan opetuksen opettajien tavoitteina ja toimintatapoina että valmistavaan opetukseen osallistuneiden nuorten kokemuksina valmistavan opetuksen roolista heidän kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvän integraationsa tukemisessa. Tutkimustulosteni pohjalta olen integraatioprofiilia rajaamalla ja muokkaamalla luonut oman teoreettisen lisäykseni maahanmuuttajanuorten integraation tarkasteluun. Teoreettisessa lisäyksessäni olen koonnut integraatioprofiilin kieleen, sosiaalisiin suhteisiin ja kulttuuri-identiteettiin liittyvät osa-alueet kokoavan käsitteen, kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvä integraatio, alle sekä lisännyt sosiaalisten suhteiden osa-alueeseen vähemmistökulttuurien välisten vertaissuhteiden roolin.