Browsing by Subject "ulkopolitiikka"
Now showing items 1-20 of 53
-
(2016)Tutkimus käsittelee Ulkoasianministeriössä kylmän sodan aikana, tarkemmin vuosina 1963–1989, käytyä keskustelua Suomen ja Euroopan neuvoston suhteista. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten toimijoiden välinen suhde muotoutui, mitkä tekijät näihin suhteisiin vaikuttivat ja millaisia argumentteja Suomen jäsenyyden puolesta ja vastaan annettiin tutkimusaikana. Suomen ja Euroopan neuvoston suhteiden kehitystä ei aiemmin ole juurikaan tutkittu ja olemassa oleva tutkimus keskittyy lähinnä Suomen liittymiseen organisaatioon vuonna 1989 ja sitä ympäröivään keskusteluun. Yleensä Suomen länsi-integraation tutkimus on keskittynyt taloudellista yhteistyötä edistäneisiin organisaatioihin. Tutkimuksen tavoite onkin osaltaan avata Suomen suhteiden kehitystä muihin kuin taloudellisiin organisaatioihin. Tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Ulkoasiainministeriön arkiston Euroopan neuvostoa käsittelevästä aineistoista vuosilta 1963–1989. Kyseessä olevaa aineistoa ei ole aikaisemmin kokonaisuudessaan käytetty tutkimuksen lähdemateriaalina. Aineisto tarjoaakin erinomaisen pohjan tutkimusaiheen käsittelyyn ja suhteiden kehittymisen tutkimiseen. Muu tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Euroopan neuvoston Parlamentaarisen yleiskokouksen dokumenteista. Suomen suhteiden kehittyminen Euroopan neuvostoon kytkeytyi kylmän sodan realiteetteihin ja Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan. Ulkoasiainministeriössä kiinnostus Euroopan neuvostoa kohtaan vaihteli vuosikymmenestä toiseen: vuonna 1967 ja 1980-luvun alussa jopa liittyminen jäseneksi oli lähellä, kun taas 1970-luvulla mielenkiinto neuvostoa kohtaan oli vähäistä. Se, miten Suomi oli saanut järjestettyä suhteensa Euroopan talousorganisaatioihin, esimerkiksi Euroopan talousyhteisöön tai Euroopan vapaakauppajärjestöön, vaikutti kiinnostuksen tasoon Ulkoasianministeriössä. Kun taloussuhteiden koettiin olevan vakaalla pohjalla, yhteyksiä neuvostoon voitiin tiivistää. Euroopan neuvosto perustettiin vuonna 1949 edesauttamaan läntisen Euroopan yhdentymispyrkimyksiä ja Neuvostoliitossa se nähtiinkin läntisen blokin yhteenliittymänä. Neuvostoliiton suhtautuminen Euroopan neuvostoon määritteli myös Suomen liikkumavaran sen suhteissa neuvostoon. 1980-luvun toiselle puoliskolle asti Neuvostoliiton kanta Suomen jäsenyyteen oli kielteinen. Vasta kun itäblokin valtiot, Unkarin sekä Romanian ja Puolan johdolla, alkoivat osoittaa kiinnostusta Euroopan neuvostoa kohtaan ja luomaan suhteita siihen, Ulkoasianministeriö presidentin johdolla koki liittymisen neuvostoon ajankohtaiseksi. Tutkimus osoittaa, että Suomen ja Euroopan neuvoston suhteet kehittyivät läpi kylmän sodan eikä kiinnostus järjestöä kohtaan koskaan täysin kadonnut Ulkoasiaministeriössä.
-
(2016)Tutkimus käsittelee Ulkoasianministeriössä kylmän sodan aikana, tarkemmin vuosina 1963–1989, käytyä keskustelua Suomen ja Euroopan neuvoston suhteista. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten toimijoiden välinen suhde muotoutui, mitkä tekijät näihin suhteisiin vaikuttivat ja millaisia argumentteja Suomen jäsenyyden puolesta ja vastaan annettiin tutkimusaikana. Suomen ja Euroopan neuvoston suhteiden kehitystä ei aiemmin ole juurikaan tutkittu ja olemassa oleva tutkimus keskittyy lähinnä Suomen liittymiseen organisaatioon vuonna 1989 ja sitä ympäröivään keskusteluun. Yleensä Suomen länsi-integraation tutkimus on keskittynyt taloudellista yhteistyötä edistäneisiin organisaatioihin. Tutkimuksen tavoite onkin osaltaan avata Suomen suhteiden kehitystä muihin kuin taloudellisiin organisaatioihin. Tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Ulkoasiainministeriön arkiston Euroopan neuvostoa käsittelevästä aineistoista vuosilta 1963–1989. Kyseessä olevaa aineistoa ei ole aikaisemmin kokonaisuudessaan käytetty tutkimuksen lähdemateriaalina. Aineisto tarjoaakin erinomaisen pohjan tutkimusaiheen käsittelyyn ja suhteiden kehittymisen tutkimiseen. Muu tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Euroopan neuvoston Parlamentaarisen yleiskokouksen dokumenteista. Suomen suhteiden kehittyminen Euroopan neuvostoon kytkeytyi kylmän sodan realiteetteihin ja Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan. Ulkoasiainministeriössä kiinnostus Euroopan neuvostoa kohtaan vaihteli vuosikymmenestä toiseen: vuonna 1967 ja 1980-luvun alussa jopa liittyminen jäseneksi oli lähellä, kun taas 1970-luvulla mielenkiinto neuvostoa kohtaan oli vähäistä. Se, miten Suomi oli saanut järjestettyä suhteensa Euroopan talousorganisaatioihin, esimerkiksi Euroopan talousyhteisöön tai Euroopan vapaakauppajärjestöön, vaikutti kiinnostuksen tasoon Ulkoasianministeriössä. Kun taloussuhteiden koettiin olevan vakaalla pohjalla, yhteyksiä neuvostoon voitiin tiivistää. Euroopan neuvosto perustettiin vuonna 1949 edesauttamaan läntisen Euroopan yhdentymispyrkimyksiä ja Neuvostoliitossa se nähtiinkin läntisen blokin yhteenliittymänä. Neuvostoliiton suhtautuminen Euroopan neuvostoon määritteli myös Suomen liikkumavaran sen suhteissa neuvostoon. 1980-luvun toiselle puoliskolle asti Neuvostoliiton kanta Suomen jäsenyyteen oli kielteinen. Vasta kun itäblokin valtiot, Unkarin sekä Romanian ja Puolan johdolla, alkoivat osoittaa kiinnostusta Euroopan neuvostoa kohtaan ja luomaan suhteita siihen, Ulkoasianministeriö presidentin johdolla koki liittymisen neuvostoon ajankohtaiseksi. Tutkimus osoittaa, että Suomen ja Euroopan neuvoston suhteet kehittyivät läpi kylmän sodan eikä kiinnostus järjestöä kohtaan koskaan täysin kadonnut Ulkoasiaministeriössä.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ulkoasianministeriön käsityksiä Euroopan turvallisuudesta vuosina 1989–1992. Työtä on motivoinut viime vuosina virinnyt keskustelu Suomen ulkopolitiikan motiivien ymmärtämisestä sekä tarpeesta tuottaa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvää tutkimusta. Lähestyn Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa tutkimalla turvallisuusarkkitehtuurin käsitettä, joka nousi kylmän sodan vastakkainasettelun päätyttyä eräänlaiseksi muotikäsitteeksi, jolla hahmotettiin institutionaalista rakennetta, jolla turvallisuus kyettäisiin säilyttämään muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma asettuu osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kylmän sodan päättymisen historiaa, jonka tutkimukseen on valittu näkökulmaksi turvallisuusarkkitehtuurin käsite. Tutkielmassa esitetään, miten Suomen ulkoasiainministeriössä käsitettiin turvallisuusarkkitehtuurin käsite, sekä mitä kehityskulkuja siihen liitettiin vuosina 1989–1992. Ulkoasiainministeriöön keskittyvän lähestymistavan takia keskeisinä aineistoina toimivat ulkoasianministeriön ja tasavallan presidentin kanslian arkistojen ulkopoliittiset muistiot ja raportit. Lisäksi aineistona hyödynnetään erilaisia ulkoasiainministeriön virkamiesten artikkeleita, puheita, esitelmiä sekä muita ulkopolitiikan virallisjulkaisuja, jotka tuovat lisäymmärrystä turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liittyneistä käsityksistä. Käsitehistoriallisen tutkimuksen periaatteiden lisäksi aineiston analyysissä hyödynnetään historiantutkimukselle ominaista lähdekriittistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksena esitän, että turvallisuusarkkitehtuuri käsitettiin Suomen ulkoasianministeriössä ennen kaikkea maanosan turvallisuuteen vaikuttavien järjestöjen välisinä suhteina ja tehtävänjakona. Ennen kaikkea kyse oli Etykin, Naton ja EY:n rooleista tässä kokonaisuudessa. Esitän edelleen, että turvallisuusarkkitehtuuriin kehittämiseen liitettiin ulkoasiainministeriössä kolme kehityskulkua: Etykin institutionalisoimiskehitys ja rakenteiden kehittäminen, Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatiokehitys sekä erityisesti Naton roolin muuttumisena esiintynyt transatlanttisen suhteen kehitys. Etykin kehittäminen nousi selvästi tärkeimpään rooliin turvallisuusarkkitehtuurin kehittämisessä osaltaan siksi, että Suomessa Etyk nähtiin toimivimpana järjestelynä kontrolloimaan Euroopan poliittisia ja sotilaallisia muutoksia. Vuoden 1991 loppupuolella Etykin keskeisen roolin kirjoittaminen auki ulkopolitiikan käytäntöihin tarjosi lisäksi myös liikkumatilaa osallistua tärkeäksi nähtyyn Länsi-Euroopan integraatioprosessiin. Suomen ulkoasiainministeriössä huomattiin jo vuoden 1991 loppupuolella, että turvallisuusarkkitehtuuri ei ollut kehittymässä yhteisille periaatteille, vaan eri toimijoiden etujen tasapainolle. Johtopäätöksenä esitän, että ulkoasiainministeriössä turvallisuusarkkitehtuurin käsitteeseen liitettyjen kehityskulkujen muutokset kuvastavat myös Suomen ulkopolitiikassa vaikuttaneiden kokemusten ja odotusten välisen jännitteen muutosta. Turvallisuusarkkitehtuurin käsitteen muutokset kuvastavat, että kylmän sodan loputtua Suomen ulkopolitiikassa tulevaisuuden odotukset vahvistuivat menneisyyden kokemusten kustannuksella. Lisäksi turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liitetty tulkinta sen muotoutumisesta eri toimijoiden intressien mukaan kyseenalaistaa mielekkyyden käyttää käsitettä neutraalina ja teoreettisena kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteenä.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ulkoasianministeriön käsityksiä Euroopan turvallisuudesta vuosina 1989–1992. Työtä on motivoinut viime vuosina virinnyt keskustelu Suomen ulkopolitiikan motiivien ymmärtämisestä sekä tarpeesta tuottaa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvää tutkimusta. Lähestyn Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa tutkimalla turvallisuusarkkitehtuurin käsitettä, joka nousi kylmän sodan vastakkainasettelun päätyttyä eräänlaiseksi muotikäsitteeksi, jolla hahmotettiin institutionaalista rakennetta, jolla turvallisuus kyettäisiin säilyttämään muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma asettuu osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kylmän sodan päättymisen historiaa, jonka tutkimukseen on valittu näkökulmaksi turvallisuusarkkitehtuurin käsite. Tutkielmassa esitetään, miten Suomen ulkoasiainministeriössä käsitettiin turvallisuusarkkitehtuurin käsite, sekä mitä kehityskulkuja siihen liitettiin vuosina 1989–1992. Ulkoasiainministeriöön keskittyvän lähestymistavan takia keskeisinä aineistoina toimivat ulkoasianministeriön ja tasavallan presidentin kanslian arkistojen ulkopoliittiset muistiot ja raportit. Lisäksi aineistona hyödynnetään erilaisia ulkoasiainministeriön virkamiesten artikkeleita, puheita, esitelmiä sekä muita ulkopolitiikan virallisjulkaisuja, jotka tuovat lisäymmärrystä turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liittyneistä käsityksistä. Käsitehistoriallisen tutkimuksen periaatteiden lisäksi aineiston analyysissä hyödynnetään historiantutkimukselle ominaista lähdekriittistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksena esitän, että turvallisuusarkkitehtuuri käsitettiin Suomen ulkoasianministeriössä ennen kaikkea maanosan turvallisuuteen vaikuttavien järjestöjen välisinä suhteina ja tehtävänjakona. Ennen kaikkea kyse oli Etykin, Naton ja EY:n rooleista tässä kokonaisuudessa. Esitän edelleen, että turvallisuusarkkitehtuuriin kehittämiseen liitettiin ulkoasiainministeriössä kolme kehityskulkua: Etykin institutionalisoimiskehitys ja rakenteiden kehittäminen, Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatiokehitys sekä erityisesti Naton roolin muuttumisena esiintynyt transatlanttisen suhteen kehitys. Etykin kehittäminen nousi selvästi tärkeimpään rooliin turvallisuusarkkitehtuurin kehittämisessä osaltaan siksi, että Suomessa Etyk nähtiin toimivimpana järjestelynä kontrolloimaan Euroopan poliittisia ja sotilaallisia muutoksia. Vuoden 1991 loppupuolella Etykin keskeisen roolin kirjoittaminen auki ulkopolitiikan käytäntöihin tarjosi lisäksi myös liikkumatilaa osallistua tärkeäksi nähtyyn Länsi-Euroopan integraatioprosessiin. Suomen ulkoasiainministeriössä huomattiin jo vuoden 1991 loppupuolella, että turvallisuusarkkitehtuuri ei ollut kehittymässä yhteisille periaatteille, vaan eri toimijoiden etujen tasapainolle. Johtopäätöksenä esitän, että ulkoasiainministeriössä turvallisuusarkkitehtuurin käsitteeseen liitettyjen kehityskulkujen muutokset kuvastavat myös Suomen ulkopolitiikassa vaikuttaneiden kokemusten ja odotusten välisen jännitteen muutosta. Turvallisuusarkkitehtuurin käsitteen muutokset kuvastavat, että kylmän sodan loputtua Suomen ulkopolitiikassa tulevaisuuden odotukset vahvistuivat menneisyyden kokemusten kustannuksella. Lisäksi turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liitetty tulkinta sen muotoutumisesta eri toimijoiden intressien mukaan kyseenalaistaa mielekkyyden käyttää käsitettä neutraalina ja teoreettisena kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteenä.
-
(2019)Euroopan unioni on uudenlainen valtioiden välisen yhteistyön muoto. Sen toiminnan pohjana ovat sellaiset normit kuten rauha, demokratia, ihmisoikeuksien kunnioitus ja oikeusvaltioperiaate, eikä sillä itsellään ole käytössään sotilaallista ulottuvuutta, eli armeijaa. Koska EU ei ole samanlainen toimija kuin maailmanpolitiikan yleisin yksikkö eli kansallisvaltio, on sen analysoimiseksi kehitetty uudenlaisia määritelmiä. EU ei ole perinteinen sotilaalliseen voimankäyttöön nojaava suurvalta, mutta sillä on silti vaikutusvaltaa etenkin lähialueillaan Euroopassa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen EU:n vetovoima ja vaikutusvalta myötävaikutti monien, eritoten itäeurooppalaisten, yhteiskuntien transformaatioon, jossa EU:n omat keskeiset arvot kuten demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioitus, levisivät tehokkaasti Euroopassa. Tämä EU:n ansioksi usein tulkittu muutos, sekä globaalin toimintaympäristön muutos, jossa EU:lla oli uudenlainen rooli, herätti lisääntynyttä akateemista kiinnostusta EU:n vaikutusvaltaa ja toimijuutta kohtaan. 2002 Ian Manners esitteli kuuluisaksi nousseen teoriansa Euroopan unionista normatiivisena valtana. Normatiivinen valta on Mannersin mukaan valtaa muokata sitä mikä koetaan normaaliksi. Normatiivisen vallan teorian mukaan EU on uniikki toimija, joka muokkaa maailmanpolitiikan normaalitilaa sekä olemalla erilainen että toimimalla eri lailla kuin muut toimijat, keskeisenä tavoitteenaan saavuttaa oman toimintansa keskiössä olevien universaalien normien leviäminen myös muiden maailmanpolitiikan toimijoiden lähtökohdaksi. Tässä tutkielmassa analyysin kohteeksi otetaan nimenomaisesti toiminta. EU:n vaikutusvalta tulee näkyväksi vuorovaikutussuhteissa muiden toimijoiden kanssa, joten tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin ulkopolitiikkaa normatiivisen vallan teorian näkökulmasta. EU:n ulkopolitiikan yksi useimmiten käytetyistä politiikkainstrumenteista ovat pakotteet. Tästä huolimatta niiden tarkastelu osana EU:n ulkopolitiikkaa on jäänyt vähäiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan kansainvälisten pakotteiden historiaa toimintalogiikkaa, sekä pakotteiden muotoutumista keskeiseksi ulkopolitiikan välineeksi eritoten Euroopan unionissa. Yksi pitkäkestoisimmista unionin pakoteregiimeistä on Valko-Venäjän vastaiset pakotteet. Tutkielmassa analysoidaan EU:n Valko-Venäjän vastaisia pakotteita normatiivisen ulkopolitiikan analyyttisen viitekehyksen avulla, joka esitellään tutkielmassa. Valko-Venäjä on nuori valtio, jota on kuvailtu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi. Itsenäistyttyään Neuvostoliitosta 1990-luvun alussa se ei ole seurannut naapurimaidensa, kuten Baltian maiden ja Puolan, polkua kommunistisesta suunnitelmataloudesta kohti demokratiaa ja markkinataloutta vaan on liukunut kohti autokratiaa presidentti Aljaksandr Lukašenkan johdolla, joka on hallinnut maata yksinvaltiaana vuodesta 1994. Räikeät demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen loukkaukset ovat saaneet EU:n asettamaan pakotteita Valko-Venäjää vastaan. EU:n tavoitteena on ollut sekä tuomita nämä vääryydet että saada Valko-Venäjä muuttamaan toimintatapojaan kohti demokraattista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa oikeusvaltiota. Pakotteet ovat tiukentuneet asteittain 1990-luvun lopulta lähtien, kunnes EU päätti luopua niistä vuoden 2016 alussa. Tutkielman perusteella teoria Euroopan unionista normatiivisena valtana ei saa tukea tarkastellusta tapauksesta. Analysoidun tapauksen valossa EU:n ulkopolitiikan tavoitteet ja keinot ovat osittain normatiivisia mutta kokonaisuutta tarkasteltaessa EU:n ulkopolitiikkaa ei voida pitää normatiivisena, eikä EU:ta toimijana normatiivisena valtana. Normatiivinen valta toimisi aktiivisena normaalitilan muokkaajana, jonka tavoitteena on ylittää historiallisesti muotoutunut suurvaltapolitiikka. Tarkastellun tapauksen valossa EU näyttäytyy pikemminkin status quo-lähtöisenä toimijana, joka pyrkii maksimoimaan vaikutusvaltaansa suurvallan tavoin sen sijaan että pyrkisi muokkaamaan maailmanpolitiikan normaalitilaa kohti kosmopoliittisempaa, monenkeskistä maailmaa.
-
(2017)Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
-
(2019)Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.
-
(2019)Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.
-
(2011)Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheid-liikehdintä sai paljon nostetta. Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheid-kysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan.. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheid-liikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.
-
(2011)Peruskoulun ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat ovat opintiensä alussa mutta vielä lähellä varhaislapsuuden leikin ja vapauden maailmaa. Vuodesta 2004 alkaen heillä on ollut lakisääteinen oikeus osallistua koulunjälkeiseen aamu- tai iltapäiväkerhoon. Läksyjenteon, välipalan ja askartelun tai muun ohjatun harrastusmuodon lisäksi kerhossa on mahdollisuus myös vapaaseen leikkiin ja toimintaan. Iltapäiväkerhot ovat niin vanhempien kuin lasten suosima vapaa-ajanviettotapa, jonka valitsevat lähes kaikki 1.-luokkalaisten ja osa 2.-luokkalaisten lasten vanhemmista, vanhempien mukaan erityisesti turvallisuussyistä. Tämän laadullisen, lapsuuden sosiologiaan ja yleiseen sosiologiaan kiinnittyvän, mutta myös kasvatustieteestä ja filosofiasta aihetta lähestyvän pro gradu -työn tavoitteena on tarkastella lasten hyvinvointia ja iltapäiväkerhon kasvatusvuorovaikutusta autonomian, toimijuuden ja sosiaalisuuden näkökulmasta. Aineistoanalyysin selektiivisessä vaiheessa ydinkategorioiksi nousivat auktoriteetin laatu ja valvonnan määrä. Tutkielman empiirinen aineisto koostuu tutkimuskohteeksi satunnaisesti valitun, suuren eteläsuomalaisen kunnan koulun tiloissa järjestetyn iltapäiväkerhon etnografisesta havainnoinnista, 14 lapsen parihaastatteluista ja kymmenelle vanhemmalle lomakkeella esitetyistä kysymyksistä. Analyysimenetelmänä on etnografia ja grounded theoryna tunnettu metodi. Tutkielman perusteella henkilökunnan pedagogisen auktoriteetin laatu ja kasvatusote kuvastavat kasvatuskulttuurien ja lapsuudesta käytävän määrittelyn murrosta, samoin kuin kerhon asemaa koulun ja vapaa-ajan välimaastossa. Vuorovaikutuksessa auktoriteetin laatu näyttäytyy enemmän autoritäärisena kuin neuvottelevana ja osallistavana, mutta on sekoitus molempia. Lasten autonomisuus ja osallisuus toteutuvat aineiston valossa puutteellisesti. Myös lasten käsitys ja tieto oikeuksistaan tuoda esiin mielipiteensä on epävarmaa. Jatkuva valvonta ja toiminnan muutokset edellyttävät lapsilta herkeämätöntä reagointi- ja muutosvalmiutta, mikä ei vastaa iltapäiväkerhoille asetettujen toiminnan perusteiden mukaista rentoutumisen, virkistyksen tai levon toteutumista. Toisaalta vertaissuhteilla on suuri rooli lasten voimavarana tiukan aikuisjohtoisessa toimintaympäristössä. Toimijuutta ilmentävä, vaikeasti havaittava ja monia muotoja saava lasten keskinäinen vertaiskulttuuri toimii yhdistävänä siteenä lasten välillä ja vahvistaa heidän keskinäistä sosiaalisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Samalla se korostaa lasten ja aikuisten suhteen hierarkkisuutta ja vastakkaisuutta yhteistoiminnan sijaan. Tutkielma jättää avoimeksi kysymyksen auktoriteetin laadun ja valvonnan määrän vaikutuksesta iltapäiväkerholapsiin ja heidän myöhempään kasvuunsa itseensä luottaviksi, autonomisiksi kansalaisiksi nopeasti muuttuvassa maailmassa. Jatkuvan konfliktin uhan alainen ilmapiiri ei edesauta luottamuksellisen ilmapiirin syntymistä. Kasvatusinstituutiossa välttämätön auktoriteetti voi olla monenlaista, autonomiaa ja luottamusta edistävää, yksipuolista kurikasvatusta tai epäröivä sekoitus molempia. Sen laadulla ja määrällä on merkitystä iltapäiväkerholasten hyvinvoinnin kannalta. Koulun jälkeisessä iltapäivässä lasten vapaan toiminnan, levon ja liikunnan mahdollisuuksiin, riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin toimintatiloihin ja ohjaajien kasvatusvalmiuksiin tulee tämän tutkielman valossa myös kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.
-
(2023)Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.
-
(2023)Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan kuinka Suomen ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista syntyi. Tutkielma keskittyy etenkin sopimuksen kymmenenteen, niin kutsuttuun vähemmistöartiklaan ja siihen millaisia motiiveja Suomella oli ehdottaa kyseistä artiklaa sopimukseen. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaan etenkin sopimuksen vähemmistöartiklan muotoutumisen kautta sitä, millainen Suomen ulkopoliittiseen asemaan liittyvä tilannekuva ja odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli suhteessa Suomen itäiseen naapuriin kyseisessä historiallisessa murroskohdassa. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus korvasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hallinneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen yya-sopimuksen. Pohja Suomen ja Venäjän välisille sopimussuhteille luotiin kesäkuussa 1991 tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin tapaamisessa. Tuolloin kuitenkin kaavailtiin vain Suomen ja Venäjän sopimussuhteiden luomista. Kesällä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto ei tehnyt aloitetta yya-sopimuksen korvaamisesta. Tilanne muuttui Moskovan elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen myös yya-sopimuksen korvaamisesta. Taustalla vaikutti etenkin arvio siitä, että yya-sopimus oli este Suomen EY-integraatiolle. Syntyivät kaksiraiteiset sopimusneuvottelut, joissa Suomen ja Venäjän välille kaavailtu sopimus oli alisteinen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle sopimukselle. Sopimukset laadittiin pitkälti samansisältöisiksi, joskin Suomen ja Venäjän sopimukseen sisällytettiin myös yksityiskohtaisempia yhteistyötä käsitteleviä artikloita, kuten vähemmistöartikla. Suomen ulkopoliittisen johdon prioriteetti oli pitkään korvata yya juuri Neuvostoliiton kanssa tehtävällä sopimuksella. Joulukuussa Neuvostoliiton olemassaolo kuitenkin lakkasi. Suomen ja Neuvostoliiton jo parafoima sopimus ja Suomen ja Venäjän välillä aiemmin neuvoteltu sopimus yhdistettiin sopimukseksi suhteiden perusteista. Käytännössä tämä sopimus perustui kuitenkin lähes täysin Venäjän kanssa jo aikaisemmin neuvoteltuun sopimukseen. Sopimuksen vähemmistöartikla kuvaa sitä uudentyyppistä ulkopoliittista pyrkimystä, johon kylmän sodan päättyminen oli Suomen ulkopoliittisen aseman osalta johtamassa ja johon myös ulkopoliittinen johto pyrki. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen asema korostui. Vähemmistöartikla, jossa luvataan edesauttaa suomensukuisten ja suomalaisten kansojen omaperäisyyttä ja kulttuuria Venäjällä sekä vastavuoroisesti Venäjältä tulleiden kansojen omaperäisyyttä Suomessa, osoittaa sopimusosapuolten sitoutumista YK:n peruskirjaan ja ETYKin asiakirjoihin ja uudentyyppiseen sopimuskieleen. Toisaalta vähemmistöartiklan voi nähdä myös jatkumona heimo-, tai sukulaiskansojen tukemiselle, jota oli toteutettu Suomessa osana kansallista identiteettiprojektia 1800-luvulta lähtien. Vähemmistöartikla oli myös osa etenkin ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen korostamaa 1990-luvun alussa syntynyttä lähialuepolitiikkaa, jossa haluttiin edistää rajat ylittävää kanssakäymistä. Lähialueyhteistyön korostaminen ja osana tätä vähemmistöartikla liittyivät myös yya-sopimuksen korvaamisen yhteydessä odotettavissa olleeseen julkiseen kiinnostukseen Karjalan palauttamista ja suomensukuisia kansoja kohtaan. Suomen ulkopoliittisen johdon tilannekuvassa erottuu sopimusneuvottelujen aikana kaksi linjaa. Ensinnä kokemukset Neuvostoliiton kanssa olivat opettaneet varovaisuuteen ja etenkin presidentti Koiviston johdolla ulospäin korostettiin tätä pidättyväistä linjaa. Toiseksi ulkopoliittista toimintaa ohjasi odotus käänteestä, jossa Suomen ulkopolitiikka perustuisi yhteistyöhön ja kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen muun maailman ja etenkin lännen kanssa. Neuvostoliiton jatkuvasti muuttuvassa ja sekavassa tilanteessa syksyllä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto pyrki Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen asti varmistamaan hyvän pohjan suhteille sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa, ettei Suomi ”istuisi tuolien väliin”. Kuvaavaa on, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus olisi ehditty allekirjoittaa, olisi se ollut Neuvostoliiton viimeiseksi jäävä sopimus. Suomen ja Venäjän sopimus oli puolestaan Venäjän federaation ensimmäinen valtiona allekirjoittama sopimus
-
(2022)Tässä tutkielmassa tutkin miten liberaalit arvot ovat edustettuna Suomen ulko- ja turvallispoliittisissa viestintäaineistoissa. Liberalismi on poliittinen filosofia, joka 1600-luvulta lähtien pitkälti määrittänyt länsimaista politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Liberaalit arvot toimivat länsimaisen multilateraalisen maailmanjärjestyksen peruspilarina. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia määrittyy Suomen geopoliittisen sijainnin mukaan; Suomi on erikoinen valtio globaalista näkökulmasta katsottuna, sillä poliittinen itä ja länsi kohtaavat Suomessa. Suomella on erityinen tehtävä ylläpitää hyviä kahdenkeskisiä suhteita toisaalta itäisen naapurimaamme kanssa, mutta toisaalta liberaalin länsimaisen maailman kanssa. Suomi itse pyrkii profiloitumaan länsimaisena hyvinvointivaltiona, jolloin suhteet ovat luonnostaan vahvemmat länsimaiden kanssa ja niitä pyritään myös tulevaisuudessa tietoisesti vahvistamaan. Suomen suhteet länsimaiseen maailmaan selittyvät vahvasti kansainvälisten suhteiden teorian liberalismin avulla. Tutkielmani koostuu kahdesta osasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsittelen liberaalien arvojen poliittisfilosofista historiaa, kansainvälisten suhteiden teoriaa liberalismia, sen roolia liberaalin maailmanjärjestyksen rakentumisessa sekä liberaalin multilateraalisen maailmanjärjestyksen tulevaisuutta. Kirjallisuuskatsaus antaa syvällisemmän ymmärryksen liberaalien arvojen historiasta ja liberalismista ideologiana sekä kansainvälisten suhteiden teoriana. Itse tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa perehdyn Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin viestintämateriaaleihin liberalismin ja liberaalien arvojen näkökulmasta. Tutkimukseni tiivistää näiden kolmen dokumentin sisällön ja tutkii niitä liberaalien arvojen ja kansainvälisten suhteiden liberalismin näkökulmasta. Tutkimusaineiston perusteella arvioin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraavan hyvin pitkälti liberalismin tavoitteita ja liberaalia arvopohjaa. Suomen ulkoasiainhallinto pyrkii turvaamaan suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin, vahvistamaan Suomen kansainvälistä asemaa, ja turvaamaan Suomen itsenäisyyden. Suomi on kuitenkin verrattain pieni valtio ja joutuu siksi turvautumaan huomattavan paljon kansainväliseen yhteistyöhön vahvistaakseen kansainvälistä asemaansa ja turvatakseen kansansa turvallisuuden. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävä on edistää kestävää kehitystä, kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa. Nämä ovat kaikki liberaaleihin arvoihin perustuvia tavoitteita. Suomi pyrkii kansainvälisesti edistämään sitoutumista liberaaleihin yleismaailmallisiin arvoihin: ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arvopohja on pitkälti EU:n arvopohjan värittämä. Tästä huolimatta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista viestintäaineistoista ilmenee myös selkeästi Suomen oma myös liberaali, mutta kansainvälisesti katsottuna vasemmistolaisempi, arvopohja. Suomen omissa arvoissa korostuvat heikoimmissa asemissa olevista huolehtiminen ja ajattelu siitä, että ketään ei jätetä jälkeen. Suomen oma arvopohja toimii rakennuspilarina suomalaiselle hyvinvointivaltiolle. Suomen ulkoasiainhallinnon tehtävä on luoda maakuvaa Suomesta länsimaiseen liberaaliin arvopohjaan nojaavana oikeusvaltiona, mutta toisaalta sen työhön kuuluu myös tuoda esiin Suomen omaa arvopohjaa tasa-arvoisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Tutkimukseni pohjalta havainnoin, että liberalismi aate kehittyy, elää ja voi hyvin 2000-luvun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tutkin miten liberaalit arvot ovat edustettuna Suomen ulko- ja turvallispoliittisissa viestintäaineistoissa. Liberalismi on poliittinen filosofia, joka 1600-luvulta lähtien pitkälti määrittänyt länsimaista politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Liberaalit arvot toimivat länsimaisen multilateraalisen maailmanjärjestyksen peruspilarina. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia määrittyy Suomen geopoliittisen sijainnin mukaan; Suomi on erikoinen valtio globaalista näkökulmasta katsottuna, sillä poliittinen itä ja länsi kohtaavat Suomessa. Suomella on erityinen tehtävä ylläpitää hyviä kahdenkeskisiä suhteita toisaalta itäisen naapurimaamme kanssa, mutta toisaalta liberaalin länsimaisen maailman kanssa. Suomi itse pyrkii profiloitumaan länsimaisena hyvinvointivaltiona, jolloin suhteet ovat luonnostaan vahvemmat länsimaiden kanssa ja niitä pyritään myös tulevaisuudessa tietoisesti vahvistamaan. Suomen suhteet länsimaiseen maailmaan selittyvät vahvasti kansainvälisten suhteiden teorian liberalismin avulla. Tutkielmani koostuu kahdesta osasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsittelen liberaalien arvojen poliittisfilosofista historiaa, kansainvälisten suhteiden teoriaa liberalismia, sen roolia liberaalin maailmanjärjestyksen rakentumisessa sekä liberaalin multilateraalisen maailmanjärjestyksen tulevaisuutta. Kirjallisuuskatsaus antaa syvällisemmän ymmärryksen liberaalien arvojen historiasta ja liberalismista ideologiana sekä kansainvälisten suhteiden teoriana. Itse tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa perehdyn Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin viestintämateriaaleihin liberalismin ja liberaalien arvojen näkökulmasta. Tutkimukseni tiivistää näiden kolmen dokumentin sisällön ja tutkii niitä liberaalien arvojen ja kansainvälisten suhteiden liberalismin näkökulmasta. Tutkimusaineiston perusteella arvioin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraavan hyvin pitkälti liberalismin tavoitteita ja liberaalia arvopohjaa. Suomen ulkoasiainhallinto pyrkii turvaamaan suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin, vahvistamaan Suomen kansainvälistä asemaa, ja turvaamaan Suomen itsenäisyyden. Suomi on kuitenkin verrattain pieni valtio ja joutuu siksi turvautumaan huomattavan paljon kansainväliseen yhteistyöhön vahvistaakseen kansainvälistä asemaansa ja turvatakseen kansansa turvallisuuden. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävä on edistää kestävää kehitystä, kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa. Nämä ovat kaikki liberaaleihin arvoihin perustuvia tavoitteita. Suomi pyrkii kansainvälisesti edistämään sitoutumista liberaaleihin yleismaailmallisiin arvoihin: ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arvopohja on pitkälti EU:n arvopohjan värittämä. Tästä huolimatta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista viestintäaineistoista ilmenee myös selkeästi Suomen oma myös liberaali, mutta kansainvälisesti katsottuna vasemmistolaisempi, arvopohja. Suomen omissa arvoissa korostuvat heikoimmissa asemissa olevista huolehtiminen ja ajattelu siitä, että ketään ei jätetä jälkeen. Suomen oma arvopohja toimii rakennuspilarina suomalaiselle hyvinvointivaltiolle. Suomen ulkoasiainhallinnon tehtävä on luoda maakuvaa Suomesta länsimaiseen liberaaliin arvopohjaan nojaavana oikeusvaltiona, mutta toisaalta sen työhön kuuluu myös tuoda esiin Suomen omaa arvopohjaa tasa-arvoisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Tutkimukseni pohjalta havainnoin, että liberalismi aate kehittyy, elää ja voi hyvin 2000-luvun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
-
Linjat poikki? : Suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet liikkeessä vuosina 1989–1995 (2020)Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.
-
Linjat poikki? Suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet liikkeessä vuosina 1989–1995 (2020)Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.
Now showing items 1-20 of 53