Browsing by Subject "urheiluhistoria"

Helsinkiläiset jääkiekkoseurat HIFK, HJK, Karhu-Kissat ja Töölön Vesa olivat ennen jäähallin rakentamista (1966) menestyneet urheilullisesti keskinkertaisesti parhaiden seurojen ollessa tamperelaisia. Jokainen helsinkiläisjoukkue kilpaili toiseksi ylimmällä sarjatasolla, suomensarjassa. Jääkiekko ei myöskään ollut Helsingissä erityisen suosittua yleisön keskuudessa. Tutkin pro gradu -työssäni helsinkiläistä jääkiekkoilua sekä urheilun tason että yleisön suosion kasvun kannalta. HIFK:n nousu mestaruussarjaan ensimmäisenä helsinkiläisjoukkueena jäähallin rakentamisen jälkeen sekä Helsingin Jokereiden perustaminen vuonna 1967 talousvaikeuksiin kaatuneen Töölön Vesan jääkiekkojaoston tilalle käynnistivät Helsingissä suuren jääkiekkoinnostuksen. Tutkimuksessani analysoin, miten lajin suosion nousu vaikutti seurojen toimintaan ja miten se muutti joukkueiden kannattajien suhtautumista lajiin. Tutkimukseni metodi on aate- ja kaupunkihistoriallinen sisällön analyysi, jonka avulla erittelen Helsingin neljän jääkiekkoseuran toimia menestyksen ja suosion kasvattamiseksi. Analyysini keskiössä ovat jääkiekkojoukkueiden uudenlaiset roolit seura- ja paikallisidentiteettien muodostajina. Tässä analyysissä hyödynnän laajasti sanomalehtiaineistoa määritellyltä ajanjaksolta. Tutkin työssäni myös, miten seurojen johtajat vaikuttivat ja reagoivat jääkiekkoilun nopeaan kaupallistumiseen 1970-luvun alkuvuosina, ja mitä seurauksia rahan merkityksen kasvulla oli helsinkiläisen jääkiekkoilun ammattimaistumisessa. Pohjana aiheen teoreettiselle tutkimukselle olen käyttänyt Seppo Aallon tuotantoa helsinkiläisen jääkiekkoilun historiasta sekä Hannu Ruonavaaran tulkintoja jääkiekkoilun paikallisidentiteettien muodostumisesta. Näytän tutkimuksessani, kuinka HIFK pystyi modernin ja säntillisen seurajohtamisen avulla nousemaan lyhyessä ajassa Helsingin ja Suomen parhaaksi ja suosituimmaksi jääkiekkojoukkueeksi. Sen onnistui tehdä velkaisesta taloustilanteestaan voitollinen vain muutamassa vuodessa ja asemoitua perinteisten helsinkiläisalueiden joukkueeksi. Jokerit puolestaan nousi keinoja kaihtamattoman johtajansa Aimo Mäkisen johdolla mestaruussarjaan kahdessa vuodessa. Tuon työssäni ilmi, kuinka Mäkisen ambitiot uusien lähiöalueiden junioriurheilua kohtaan nostivat Jokerit Itä-Helsingissä asukkaiden paikallisidentiteetin keskeiseksi osaksi. HJK:n ja Karhu-Kissojen pyrkimykset nousta nopeasti urheilulliseen ja taloudelliseen menestykseen epäonnistuivat, sillä niillä ei lopulta ollut riittävästi taloudellista osaamista eikä yleisön tukea. Esitän, että helsinkiläinen jääkiekkoilu muuttui murroskauden aikana aiempaa tärkeämmäksi osaksi helsinkiläisten alueellista itsetiedostusta ja paikallisidentiteettiä. Lajin suosion kasvu toi mukanaan taloudellisia mahdollisuuksia ja haasteita, joihin helsinkiläisseurat reagoivat toisistaan selkeästi poikkeavin tavoin. Lisäksi rahan määrän kasvu siirsi jääkiekkoa amatööriurheilusta kohti ammattilaisuutta. HIFK ja Jokerit pystyivät näkemykseni mukaan toimimaan muuttuneissa olosuhteissa HJK:ta ja Karhu-Kissoja paremmin taloudellisen turvansa lisäksi siksi, että niillä oli tukeva jalansija helsinkiläisen kaupunkilaisuuden muodostajina.

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen jatkosodan urheilutoimintaa. Jatkosodan asemasotavaiheen, loppuvuodesta 1941 alkukesään 1944, aikana suomalaiset sotilaat käyttivät vapaa-aikaansa monin eri tavoin, muun muassa urheillen. Tutkielmassa käytän lähteinä sodan ajan urheilulehdistä Työväen Urheilulehteä sekä Suomen Urheilulehteä, tiedotuskomppanian miesten (tk-miesten) raportteja rintaman urheilukilpailuista, urheilu-upseerien papereita ja sodan aikaista kirjeenvaihtoa sekä ohjeistusta. Näiden aineistojen pohjalta rakennan laajan kuvan urheilutoiminnan laajuudesta, sen syntymisestä, monipuolisuudesta ja vaiheista vuosina 1941–1944. Aiheesta aikaisemmin kirjoitettu sota- ja urheiluhistoriaan liittyvä tutkimuskirjallisuus tukee hyvin tutkimustani. Uutena asiana esitän urheilutoiminnan laajuuden asemasotavaiheen aikana sekä toiminnan monipuolisuuden esimerkiksi monien eri urheilulajien kautta. Monet sotilaat kuluttivat aikaa monilla eri tavoilla asemasodan aikana, he kirjoittivat kirjeitä kotiin, lukivat sanomalehtiä, tekivät puhdetöitä tai urheilivat. Asemasodan liikkumattomat linjat ja muuta sota-aikaa vähäisemmät taistelutehtävät mahdollistivat vapaa-ajan hyötykäytön erilaisten harrastusten parissa. Liikunnalla sekä hyvällä fyysisellä kunnolla oli pitkät perinteet Suomessa, sillä jo 1900-luvun alussa urheilulla ja liikunnalla oli merkittävä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Vasta itsenäistynyt valtio näki nuoressa ja hyvinvoivassa kansassa mahdollisuuden hyvän kansakunnan rakentamiseen. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnat, ja kesällä 1918 perustettu armeija ottivat myös liikunnan sekä urheilun osaksi koulutustaan. Nuoret miehet saivat asevelvollisuuden yhteydessä opastusta liikunnassa, ja tämän lisäksi monet miehet harrastivat urheilua myös vapaa-aikanaan joko työväen tai Suomen urheiluliiton joukkueissa ja jaostoissa. 1900-luvulla urheilu oli osa arkielämää eivätkä ottelut tai kisat loppuneet edes sotavuosien aikana. Suomalaiset rintamasotilaat harrastivat urheilua myös rintamien välittömässä läheisyydessä ja vaikeissa olosuhteissa asemasodan aikana. Urheilutoiminta alkoi kehittyä sotamiesten keskuudessa, koska taistelukosketukset viholliseen vähenivät ja sitä kautta syntyneen vapaa-ajan merkitys alkoi kasvaa. Ensimmäisiä urheilukilpailuita pidettiin jo syksyllä 1941, mutta laajemmin toiminta lähti käyntiin vasta alkuvuonna 1942. Toiminta kattoi suuren määrän eri lajeja, mistä hyvänä esimerkkinä on Karhumäen urheilukisat talvi- ja kesälajeissa. Kilpailuissa oli mukana lukuisia eri lajeja, joiden kilpailuihin otti osaa satoja miehiä. Urheilutoiminta laajeni entisestään, kun sodan johdossa alettiin laatimaan kilpailukäskyjä ja suunnitelmia urheilun laajamittaiseksi toteuttamiseksi ympäri rintaman. Urheilu oli hyvä fyysinen harrastus, jonka avulla miehet pidettiin sekä henkisesti että fyysisesti taistelukunnossa. Kun urheilutoiminta nostatti mielialaraporttien mukaan yhteishenkeä, oli urheilulla suuri merkitys miesten viihdytyksessä ja kouluttamisessa jatkosodan aikana. Rintamilla kaikki miehet eivät urheilleet, mutta liikunta ja erilaiset massasuoritukset kuten hiihto- tai juoksukisat, joihin kaikki määrättiin osallistumaan, toivat liikunnan monen sotilaan arkeen rintamaelämässä. Innokkaimmat miehet harrastivat liikuntaa päivittäin ja ottivat osaa lukusiin eri kilpailuihin. Urheilutoiminnan osalta vuodet 1942 ja 1943 olivat kaikkein vilkkainta aikaa, sillä eri lajeissa kilpailtiin aina pienistä yksiköiden sisäisistä kilpailuista armeijakuntien ja armeijoiden välisiin suurkilpailuihin. Suurissa kilpailuissa ratkaistiin kunkin alueen parhaat urheilumiehet ja niissä tuloksetkin saattoivat nousta lähelle rauhanajan tasoa. Urheilu oli monelle tuttu harrastus kotirintamalta, joten sotaan lähteneiden miesten mukana kilpailut siirtyivät Laatokan rannoille ja Itä-Karjalan metsiin. Liikunnan ja urheilun harrastaminen loppui kesäkuun 1944 alussa,trNeuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä, joka lopulta mursi suomalaisten puolustuslinjan. Lapin sodassa ei sen erilaisen luonteen takia ollut enää laajaa urheilutoimintaa. Monet miehet osallistuivat urheilukilpailuihin jatkosodan aikana, ja erilaisia kisoja pidettiinkin tuhansia erilaisia aina arki-illan yleisurheilusta koko viikonlopun kestäviin monien lajien suurkisoihin. Sodan johdon asettamat tavoitteet urheilun harrastamisesta vapaa-ajalla toteutuivat, ja suomalaiset sotilaat saivat harrastaa lajiaan, harjoitella tuleviin kisoihin tai ottaa osaa korsujen välisiin jalkapallo-otteluihin. Suomalainen urheiluelämä ei loppunut täydellisesti sotavuosien aikana, vaikka vaikea tilanne asetti sille omat haasteensa.