Browsing by Subject "uskonnonopetus"

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia muutoksia yhteen Vanhan testamentin kertomuksista, kertomukseen Israelin kansan kantaisästä Abrahamista (Gen. 11:26–25:11), on tehty viidessätoista evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjassa, sekä millaisia selityksiä näille muutoksille voisi löytää. Tutkimuksen kohteena olevat oppikirjat ovat suomenkielisiä, ja ne on julkaistu vuosina 1861–2004. Tutkimuksen muita lähteitä ovat raamatunsuomennokset ja opetussuunnitelmat. Tutkimus suoritetaan vertailemalla oppikirjojen tekstejä kunkin oppikirjan syntyaikana käytös-sä olleeseen raamatunsuomennokseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia muutoksia kertomuksen juoneen, kieleen ja sanomaan on tehty. Näitä muutoksia peilataan opetussuunnitelmiin kirjattuja uskonnonopetuksen tavoitteita ja kirjallisuustieteellistä adaptointiteoriaa vasten, yhtymäkohtia etsien. Tutkielma on kirkkohistoriallista, erityisesti kirjahistorian alaan kuu-luvaa, mutta tutkimuksessa liitytään myös oppikirjatutkimuksen, uskonnonopetuksen historian ja Raamatun vaikutushistorian tutkimusperinteisiin. Raamatun Abraham-kertomusta on oppikirjoissa lyhennetty ja mukaan on otettu vain tietyt kertomuksen osat: kaikissa oppikirjoissa on mukana Abrahamin Jumalalta saama kutsu lähteä kohti Jumalan lupaamaa maata. Oppikirjailijat ovat jättäneet pois erityisesti väkivaltaan, sek-siin ja politiikkaan liittyviä teemoja. Kertomuksen kieltä on muutettu värikkäämmäksi, tekstistä on tehty sidoksisempaa ja siihen on lisätty raamatunkertomuksen kontekstia selittäviä tie-dollisia lisäyksiä. Abraham on oppikirjoissa esikuvallinen paitsi suhteessaan muihin ihmisiin, myös monoteistisessä suhteessaan Jumalaan. Muutokset eri aikaan syntyneissä oppikirjoissa ovat erilaisia: varhaisimmat oppikirjat toistavat Raamatun kertomusta hyvin sanatarkasti, kun taas uudet muuttavat kertomusta monella tapaa. Uskonnonopetuksen tavoitteet ja adaptointiteorian periaatteet näkyvät selkeästi niissä muutoksissa, joita oppikirjoihin on tehty.

Objective. The aim of this thesis was to map how teachers in Åland experienced the new, integrated subject of religion and worldview education, its pros and cons, and to find out what the rest of Finland could learn about the transition from the previous teaching method to the current one. In 2021, Åland transitioned to a common subject of religion and worldview education where all students are in the same teaching group regardless of their religious affiliation or lack thereof. Previously, Åland has the same form of religious education as the rest of Finland, where students are taught in different groups depending on their religious affiliation. According to Finnish law on religious freedom, students are entitled to non-denominational religious education of their own affiliation in school. Students who do not belong to the Evangelical Lutheran Church or who do not have more than three representatives from the same religious community study worldview education. According to Eero Salmenkivi and Vesa Åhs (2022), Finland needs to renew its approach to religious education as the current approach is not sustainable in an increasingly diverse and pluralistic Finland. Salmenkivi and Åhs (2022) presented three possible models for the future teaching of religion and worldview subjects. Åland’s approach to religious education corresponds to model B out of Salmenkivi and Åhs (2022) three models. Method. Four teachers from Åland who teach the new integrated subject of religion and worldview education participated in interviews conducted on Zoom. the interviews were recorded and transcribed, and then analyzed through phenomenographic analysis. Results and conclusions. Participants had a positive experience with the new teaching method. Collaborative teaching allowed for open dialogue, and the participants viewed the discussions and equality as a strength in the new integrated subject. Challenges included the vagueness of the curriculum, unclear instructions and also the lack of teaching materials were seen as a challenge. To create inclusive religious and worldview education, religious literacy and minority representation are needed both in the planning process of the curriculum but also in the planning of the transition. Finland can learn from Åland the value of providing training during the transition and the importance of highlighting minority voices.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Suomen, Ruotsin ja Norjan uskonnonopetuksen ihmisoikeusperustaisuutta suhteessa uskonnonopetuksen merkitykseen ja tavoitteisiin. Arvioin erityisesti, kuinka ihmisoikeudet toteutuvat Ruotsin ja Norjan yhtenäistävässä sekä Suomen eriyttävässä opetusmallissa. Suomessa on keskusteltu uskonnonopetuksen luonteesta pitkään ja pohdittu mahdollisuutta siirtyä yhtenäistävään uskonnonopetukseen. Keskusteluissa ei ole kuitenkaan tuotu esiin mallin toteuttamisen haasteita, eikä niitä ole juuri tutkittu, vaikka kysymykset Norjan uskonnonopetuksesta on viety aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Toisaalta tutkijat ovat painottaneet nimenomaan yhtenäistävän opetuksen edistävän ihmisoikeuksia ja opetuksen tavoitteita. Siksi tavoitteeni on selvittää kuinka ihmisoikeusperustaisuus ja uskonnonopetuksen tavoitteet toteutuvat todellisuudessa kolmen Pohjoismaan kohdalla, ja lopulta peilata johtopäätöksiäni Suomen opetusmallin tulevaisuuden näkymiin ja tuoda näin uusia näkökulmia keskusteluun. Norjan tapaus on luonut tarpeen ihmisoikeuksien tutkimiselle uskonnonopetuksessa. Aiheeseen on perehdytty, erityisesti eri ihmisoikeustahojen uskonnonopetusta käsitteleviä tapauksia arvi-oimalla, nostaen esiin keskeisiä kysymyksiä uskonnonopetuksen ihmisoikeudellisista haasteis-ta. Näiden pohjalta muodostui myös työni keskeisin näkökulma, joka keskittyy opetuksen laa-dun, tasa-arvon ja syrjimättömyyden sekä uskonnonvapauden toteutumisen arviointiin uskon-nonopetuksessa. Aineistoni koostui Suomen, Ruotsin ja Norjan uskonnonopetusta käsitteleväs-tä tutkimuskirjallisuudesta, jota analysoin arvioinnin ja teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Analyysini osoittaa, että ihmisoikeusperustaisuus ei toteudu minkään maan kohdalla ongelmat-tomasti, ja saman mallin toteuttamisessa kahdessa eri yhteiskunnassa on merkittäviä eroja. Yh-tenäistävän mallin haasteet ovat kuitenkin yksiselitteisempiä ja kiteytyvät kysymykseen oppiai-neen neutraalin ja objektiiviseen luonteen takaamisesta, kun Suomen eriyttävässä mallissa on-gelmia on laajemmalla alueella. Oppiaineen tavoitteiden puolesta Suomen mallin suurimpana heikkoutena on eri katsomuksia edustavien oppilaiden välisen dialogin puute, ja sen myötä vaikeudet edistää ymmärrystä uskonnollisesta moninaisuudesta. Yhtenäistävän mallin kriteerejä noudattaen Ruotsi onnistuu toteuttamaan ihmisoikeuksia sekä opetuksen tavoitteita monipuoli-simmin, vahvistaen näin yhtenäistävän mallin omaavan toimivimmat edellytykset niiden toteut-tamiselle. Kun uskonnonopetusta perustellaan yhä useammin muuttuvan yhteiskunnan tarpeesta käsin, on suomalaisessakin uskonnonopetuksessa tärkeää huomioida tähän tarpeeseen vastaaminen ke-hittämällä edelleen aineen ihmisoikeusperustaisuutta, sekä tarjoamalla oppilaille paremmat valmiudet ymmärtää katsomuksellista moninaisuutta.

Käsittelen tutkielmassani, miten nuoret haastateltavat asennoituvat uskontojen ja katsomusten moninaisuuteen, kohtaamiseen ja dialogiin. Määrittelen katsomuksen joksikin merkittäväksi asiaksi, joka ohjaa ihmisen elämää. Kerroin, että se voi olla uskonto tai uskonnottomuus, tai mahdollisesti myös jotain muuta. Toisaalta käytännössä uskonto-käsitteen vakiintuneisuuden takia se on myös ohjannut haastateltavien ajattelua. Haastattelupuheessa käsitellään tilanteita, joissa uskontoja tai katsomuksia on läsnä useita. Tällaisia ovat esimerkiksi se, kun toisen ihmisen katsomus tulee esiin välillisesti luetun tai kuullun tiedon kautta, tai katsomukset vaikuttavat keskustelussa muiden kanssa. Uskonnonopetus on tutkielmani taustaympäristö, ja sijoitin haastatteluväittämät sinne. Uskonnon tunnilla katsomusten moninaisuus on usein luontevasti läsnä, toisin kuin vapaa-ajalla välttämättä ei. Lähtökohtani on laadullinen asennetutkimus, ja olin kiinnostunut nuorten asenteista kyseisiä ilmiöitä kohtaan.12 haastateltavani olivat 15-22 –vuotiaita, ja he olivat olleet elämänsä varrella uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksessa. Pyrin muodostamaan kantaa ottamiseen kannustavia asenneväittämiä. Sovelsin diskurssianalyysia etsiäkseni haastatteluista tulkintarepertuaareja, jotka heijastavat kulttuurissa jaettuja puheen resursseja. Keskeisimmät tulokset olivat suvaitsevaisuus- ja kriittisyys -repertuaarit. Uskonnon opetusryhmien yhdistäminen, omien mielipiteiden esittäminen uskonnon tunnilla, tiedonjako ja keskustelu ymmärrettiin kaikki suvaitsevaisuuden kautta. Kerrottiin, että uskonnot aiheuttavat maailmassa sotia ja erilaisissa tilanteissa vastakkainasettelua, jota pitäisi vähentää. Monipuolinen tieto eri uskonnoista ja kulttuureista ja tietoisuuden lisääminen ihmisten erilaisuudesta korostui. Katsomuksia koskevalla tiedolla ajateltiin voivan vähentää pelkoja, ennakkoluuloja ja syrjintää. Uskontoihin suhtauduttiin enimmäkseen kunnioittavasti, toisaalta kriittinen ja vertaileva asenne tuli myös esiin. Katsomuksiin ja uskontoihin liittyvät näkemykset näyttäytyvät paljolti suhteellisina, jolloin yhtä oikeaa totuutta ei ole olemassa. Niin monipuolinen tiedonjako katsomuksiin kuin yhteinen keskustelu niihin liittyen nähtiin myös ajattelun laajentamisen ja haastamisen kautta. Näkökulmien monipuolisuudesta nähtiin tärkeäksi tulla tietoiseksi. Ääripäässä olevien oppilaiden näkemysten toivottiin monipuolistuvan. Uskonto- ja katsomusdialogi koettiin mahdollisuutena lisätä yhteisymmärrystä ja suvaitsevaisuutta tai keinona kehittää ajattelua. Toisaalta se nähtiin hankalana ja väittelyä synnyttävänä asiana.

Helsingin juutalaisessa yhteiskoulussa on jo sadan vuoden ajan pyritty vahvistamaan oppilaiden juutalaista identiteettiä samalla, kun he kasvavat suomalaisessa peruskoulussa suomalaisen yhteiskunnan jäseninä. Yksi merkittävä osa tätä identiteetin vahvistamista on koulussa annettava juutalaisen uskonnon opetus. Sitä ei käytännössä juuri opeteta muissa peruskouluissa. Uskonnon oppiaine on Suomessa muodoltaan tunnustuksetonta oman uskonnon opetusta. Opetushallituksen vahvistamat opetussuunnitelman perusteet on laadittu yhteensä yli kymmenen uskonnon osalta, joista yksi on juutalainen uskonto. Tämä tutkimus liittyy keskusteluun oman uskonnon opetuksesta erityisesti vähemmistöuskontojen näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan juutalaisen uskonnon opetuksen tavoitteita ja sisältöjä. Opetussuunnitelmia ja kirjallista oppimateriaalia analysoimalla selvitetään, millaista kuvaa opetuksessa välitetään juutalaisesta uskonnosta. Lisäksi tarkastellaan, miten uskontotunneilla annettava opetus vastaa opetussuunnitelman perusteita ja tunnustuksettoman oman uskonnon opetuksen mallia. Kirjallisen tutkimusaineiston antamaa kuvaa täydennetään havainnoimalla opetusta koulussa ja haastattelemalla uskonnon opettajia ja opetukseen osallistuvia juutalaisen seurakunnan työntekijöitä. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin metodilla opetussuunnitelman sisältöalueiden mukaisesti. Havaitaan, että suurin osa opetuksesta käsittelee juutalaisuutta oman kalenterin osoittaman vuodenkierron mukaan. Kalenterijuhlien yhteydessä opetuksessa perehdytään niiden raamatulliseen perustaan, juhlien viettotapoihin ja niihin liittyvien perinteiden merkitykseen. Myös elämänkaarijuhlia ja juutalaista kotia käsitellään, mutta vähemmän kuin kalenterijuhlia. Juutalaisen etiikan perusteiden opetus tapahtuu muiden aiheiden käsittelyn lomassa. Analyysi osoittaa, että juutalaisen uskonnon opetusta Juutalaisessa koulussa voidaan kuvata ”yleisjuutalaisuuden” opetukseksi, niin laajasti ja monipuolisesti sen sisällä käsitellään juutalaisuuden ilmiöitä. Oman uskonnon monimuotoisuuden käsittely saattaa kuitenkin jäädä liian vähäiseksi, kun otetaan huomioon, että oppilaiden perheiden edustama juutalaisuus on viime vuosikymmeninä monimuotoistunut etenkin maahanmuuton seurauksena. Juutalaisen uskonnon opetus on osa Juutalaisen koulun juutalaiskasvatusta, jota oppilaalle annetaan koulun opetussuunnitelman mukaan ”juutalaisen identiteetin vahvistamiseksi”. Juutalaiskasvatus läpäisee koulun kaiken toiminnan ja oppiaineet. Tämä juutalaiskasvatus nojaa pelkkää uskonnonopetusta vahvemmin suomenjuutalaisten perinteiseen modernin ortodoksian itäeurooppalaiseen aškenasitraditioon. Koulun tiivis yhteys Helsingin juutalaiseen seurakuntaan asettaa joissakin tilanteissa haasteita sekä uskonnon monimuotoiselle näkymiselle että tunnustuksettomuuden toteutumiselle. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää juutalaisen uskonnonopetuksen kehittämisessä sekä opetussuunnitelman että oppimateriaalin kohdalla. Myös valmisteilla olevat uudet juutalaisen uskonnon oppikirjat vastaavat toivottavasti tässä aineistossa esiin nousseisiin haasteisiin.

Tiivistelmä: Tässä tutkielmassa tarkastellaan katsomusaineiden opettajien suhtautumista yhteiseen katsomusaineeseen, keskittyen erityisesti ortodoksisen uskonnon opettajien näkemyksiin. Tutkimusmenetelmänä käytettiin sähköistä kyselylomaketta ja teemahaastatteluja. Tutkimusaineisto on kerätty talvella 2021–2022. Sähköisesti jaettuun kyselylomakkeeseen vastasi 65 katsomusaineiden opettajaa. Kyselylomakkeeseen halukkuutensa osoittaneista opettajista valikoitui kaksi haastateltavaa tutkielmaa varten. Kolmas haastateltava löytyi toisen haastateltavan kautta. Kaikki kolme haastateltavaa olivat ortodoksisen uskonnon opettajia. Kyselylomakkeen vastauksissa ja haastatteluissa tarkasteltiin sitä, miten katsomusaineiden opettajat suhtautuvat yhteiseen katsomusaineeseen ja miten ortodoksisen uskonnon opettajien ajatuksen nykyistä ja yhteistä katsomusopetusmallia kohtaan suhteutuvat muiden opettajien näkemyksiin. Aineiston analyysissa saatiin selville, että kyselyyn vastanneet katsomusaineiden opettajat kokivat katsomusopetusjärjestelyiden muuttuvan tulevaisuudessa. Opettajien mielestä nykyisen mallin järjestämiseen ja eri katsomuksia edustavien oppilaiden tasa-arvoisuuteen katsomusopetuksessa liittyy haasteita. Katsomusaineiden opettajat olivat pienellä enemmistöllä sitä mieltä, että yhteinen katsomusaine voisi olla tulevaisuudessa toimiva tapa järjestää katsomusopetus. Opettajat kokivat, että yhteinen katsomusaine voisi vastata nykyisen mallin haasteisiin, mutta vastauksissa ilmeni myös huoli vähemmistöuskontojen asemasta yhteisessä mallissa. Ortodoksisen uskonnon opettajien näkemykset poikkesivat muiden opettajien näkemyksistä voimakkaasti. Ortodoksisen uskonnon opettajat pitivät nykyistä mallia parhaana ratkaisuna katsomusopetuksen järjestämiseksi ja vastustivat yhteistä mallia. Ortodoksisen uskonnon opettajat pitivät tärkeänä oppilaiden oikeutta oman uskonnon opetukseen, ja he kokivat, että nykyinen malli on tasa-arvoinen juuri vähemmistöuskontojen oppilaiden näkökulmasta. Ortodoksisen uskonnon opettajat olivat sitä mieltä, että oppilailla tulee olla oikeus oman katsomus- ja kulttuuriperinteen mukaiseen opetukseen pätevän opettajan johdolla.

Maisterintutkielmani tarkoitus on tuoda uusi näkökulma katsomusaineiden opetusta käsittelevälle tutkimuskentälle. Se tarkastelee asiantuntijoiden julkisessa mediassa esittämää argumentaatiota liittyen katsomusaineiden opetuksen uudistamiseen. Tahdon tutkimuksellani korostaa paitsi argumentaatiotaitojen niin myös kriittisen lukutaidon merkitystä yhteiskunnassamme. Kohdehenkilöinä tutkimuksessa ovat Arto Kallioniemi, Arno Kotro, sekä Suaad Onniselkä. Tutkimustani ohjaava kysymys on, minkälaisilla argumenteilla he osallistuvat katsomusaineiden opetuksen uudistamisesta käytävään keskusteluun. Lisäksi tutkimuskysymyksenäni on pohtia, millaista heidän esittämänsä argumentointi on. Aineistoni koostuu kohdehenkilöiden julkiseen mediaan tekemistä kannanotoista vuosina 2018–2022. Tutkimukseni on laadullinen ja metodinani käytän argumentaatioanalyysia. Selvitän metodin avulla, miten kohdehenkilöt perustelevat esittämiään väitteitä ja miten heidän argumenttinsa kestävät tarkempaa tarkastelua. Tutkimukseni tuloksena Kallioniemi puolustaa argumenteissaan yhteistä katsomusainetta. Hänen argumenttiensa vahvuus vaihteli. Kotro vastustaa yhteistä katsomusainetta ja pyrkii erityisesti puolustamaan elämänkatsomustiedon asemaa omana oppiaineenaan. Hänen argumenttinsa olivat usein vahvoja. Onniselkä vastustaa yhteistä katsomusainetta. Hänen huolenaan siinä on vähemmistöuskontojen, erityisesti islamin alta vastainen asema. Onniselän argumentit olivat usein heikkoja ja ne olisivat tarvinneet lisäperusteluita tai tarkennuksia. Tutkimukseni tulosten varjossa ensisijainen johtopäätös on, että katsomusaineiden opetuksen muutoksesta käytävässä keskustelussa edes asiantuntijat eivät välttämättä argumentoi vakuuttavasti. Tutkielmani perusteella voidaan todeta, että lukijan tulee soveltaa kriittistä lukutaitoa myös tällaisten auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden kohdalla. Erityisesti näiden havaintojen vuoksi tutkimukseni on merkityksellinen.

Tämä tutkimus keskittyy valtakunnalliseen Virsivisaan ja siihen, miten visa toteuttaa perusopetuksen uskontokasvatuksen opetustehtävää. Virsivisa on Nuori Kirkko ry:n joka toisena lukuvuotena järjestämä virsiaiheinen kilpailu, johon ilmoittautuu 3.–4. -vuosiluokkien oppilasryhmiä maanlaajuisesti. Virsivisa on sikäli relevantti tutkimuskohde, että viimeisimpinä visavuosina sen järjestäminen peruskouluissa on huomioitu valtakunnan mediassa. Yksittäiset tahot ovat kritisoineet visaa ja tehneet siitä kanteluitakin vedoten muun muassa virsien laulamisen ongelmallisuuteen yleissivistävässä opetuksessa. Taustaluvuissa perehdytään peruskoulun uskontokasvatuksen kenttään. Peruskouluissa otettiin 1.8.2016 käyttöön uusi perusopetuksen opetussuunnitelma, mikä vaatii keskitetyn huomion tutkimustehtävään nähden. Taustassa pyritään luomaan katsaus koulun uskonnonopetuksen reunaehtoihin ja tarkastelemaan myös muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tekemää yhteistyötä koulujen kanssa. Virsien käyttö yleissivistävässä opetuksessa vaatii huomion kiinnittämistä myös uskonnonvapausnäkökulmaan ja tunnustuksettoman opetuksen luonteeseen. Musiikkikasvatuksen teema on myös lähellä tutkimuksen kohdetta. Tutkimuskohteena on yksi Tampereen hiippakunnan alueella toimiva peruskoulu ja sen neljännen vuosiluokan oppilaat. Tutkimuksessa on perehdytty Virsivisaan ja siihen miten se toteuttaa perusopetuksen uskontokasvatuksen tehtävää tämän luokan Virsivisaan osallistumisen kautta. Tutkimuskohteena ollut luokka osallistui Virsivisaan lukuvuonna 2016–2017. Tutkimusaineisto on kerätty havainnoimalla Virsivisaan osallistuneen luokan harjoittelua visaan varten, kysymällä oppilailta visakokemuksia Virsivisan jälkeen ja haastattelemalla luokan opettajaa sekä Virsivisan järjestäjätahon Nuori Kirkko ry:n työntekijää. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Miten Virsivisa toteuttaa peruskoulun uskontokasvatuksen opetustehtävää ja millaisia kokemuksia visaan osallistuneet oppilaat visaprojektista saivat? Aineistonkeruun avulla saadut haastattelut, havainnointipäiväkirjat ja vastaukset kysymyslomakkeeseen on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimustulokset nousevat erilaisilla metodeilla kerätystä aineistosta ja sen analyysistä. Tutkimustulokset osoittavat, että Virsivisa sisältää monia tekijöitä, jotka ovat samansuuntaisia opetusta linjaavan opetussuunnitelman ja muun taustateorian kanssa. Virsivisaa ohjaa ajatus virren kuulumisesta osaksi suomalaista kulttuuritraditiota, minkä paikan myös opetussuunnitelma ja lain puitteet virrelle antavat. Virsivisa oli tutkimuskohteena olleille oppilaille pääsääntöisesti mielekäs projekti. Suurin osa osallistuneista koki visan olleen vähintään ”jonkin verran hyvä kokemus”. Näyttäisi siltä, että Virsivisasta piirtyy monin paikoin positiivisempi kuva sen sisältä katseltuna, kuin siitä julkaistua uutisointia lukiessa. Oppilaiden ja luokan opettajan pääosin positiiviset kokemukset Virsivisaan osallistumisesta osoittavat, että Virsivisan kaltaiselle projektille on paikkansa koulumaailmassa. Visan järjestäjät ovat huomioineet koulumaailmassa toimimisen reunaehdot. Virsivisassa olisi kuitenkin myös potentiaalia kehittää sitä vielä enemmän yhteneväksi esimerkiksi uudistuneen perusopetuksen opetussuunnitelman kanssa.