Browsing by Subject "utaretulehdus"

Työ oli kyselytutkimus, johon oli valittu EELA:n vuonna 1995 tekemän suuren utaretulehdustutkimuksen aineistosta 60 tilaa; näistä 25 tilalla ei oltu vuoden aikana käytetty lainkaan antibiootteja mastiitin hoitoon, kun taas 35 tilalla niitä oli käytetty poikkeuksellisen paljon, keskimäärin 0,93 hoitoa lehmää kohden. Näitä antibioottien käytön perusteella valittuja ryhmiä vertailtiin keskenään tilojen yleisten ominaisuuksien, kuten karjanhoitajan ja lehmien keski-iän, lehmien tuotosten, tilan lehmäluvun ja karjan tarkkailuun kuulumisen suhteen. Verrattiin myös lehmien utareterveyttä maidon solumäärien, sekä utareesta eristettyjen bakteerien että resistenttien bakteerien esiintymisen osalta. Tiloilta kyseltiin myös kuinka he olivat vuoden aikana hoitaneet utaretulehduksia ja vedinpolkemia, sekä millaisia ovat tilalla käytettävät toimenpiteet erilaisissa uteretulehdustilanteissa ja umpeenpanon yhteydessä, sekä käytännöt solu-, antibiootti- ja varoaikamaidon juottamisessa vasikoille. Lisäksi kysyttiin eläinlääkärin merkitystä hoitopäätöksiä tehtäessä ja puhelimitse määrättyjen lääkkeiden käyttöä. Kyselyyn vastasi 12 tilaa paljon antibiootteja käyttävien ryhmästä ja 15 tilaa vähän antibiootteja käyttävästä ryhmästä. Tilastollisesti merkitsevästi ryhmät erosivat toisistaan vain antibioottien käytön sekä lehmien keski-iän suhteen, joka oli paljon antibiootteja käyttäneiden ryhmässä alhaisempi. Kuitenkin oli havaittavissa selvä suuntaus, että ryhmässä, jossa käytettiin paljon antibiootteja, karjanhoitajien keski-ikä oli hieman alhaisempi, tilan lehmäluku suurempi, lehmät tuottivat hieman paremmin ja niiden maidon solu- ja bakteerimäärät olivat hieman alhaisemmat kuin vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla keskimäärin. Vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla oli vähemmän kliinisiä mastiitteja, kuin antibiootteja paljon käyttäneillä. EELA:N tekemän tutkimuksen tuloksiin verrattuna tilojen lehmäluvut olivat kasvaneet kummassakin ryhmässä, antibioottien käyttö oli hieman vähentynyt niitä paljon käyttäneiden ryhmässä ja hieman noussut niitä vähän käyttäneiden ryhmässä.

Mastitis is economically the most important disease and the second most important welfare issue after lameness in dairy production worldwide. Mastitis diagnosis consists of recognizing the causative pathogen and simultaneous changes in milk parameters, such as somatic cell count. Currently, 27 % of Finnish farms use automatic milking system (AMS) and more than 50 % of all milk is harvested by a milking robot. Large amounts of data are available from AMS, and they can be used to recognize and control mastitis on farms. The aim of this work was to study how different AMS data patterns describe mammary gland infection, and how they can be used in mastitis diagnosis. The most conventional parameter for diagnosing mastitis is somatic cell count (SCC) which describes the number of somatic cells per milliliter of milk. During mastitis, SCC increases, but a significant day-to-day variation is characteristic. SCC is measured in official Dairy Herd Improvement (DHI) programs, and SCC is also counted by sensors in AMS. The most common in-line measured parameter at AMS is electrical conductivity (EC). EC is measured quarter-specifically which makes it good for comparison among different quarters but there are some uncertainties associated with EC. In addition, L-lactate dehydrogenase (LDH) is an enzyme that indicates infection in different tissues and is also detectable with a sensor in some AMS. It’s less mastitis-specific than SCC, but because it has less daily variation, combined with SCC it’s currently an interesting tool for recognizing mastitis in AMS. Descriptive study was conducted using AMS data from 24 cows over 7 months from a Canadian research herd. The data were fragmented and only a few mastitis cases were included. However, the results describe the characteristics of different AMS parameters. Results showed that LDH is high especially in 1st lactation cows until 35 days after calving. As expected, LDH of mastitic cows was substantially higher compared to cows that were healthy or had non-udder illness. Interestingly, the daily variation of LDH in individual cows appears to be greater than expected.

Escherichia coli aiheuttaa usein vakavaoireisen utaretulehduksen. Tulehduksen voimakkuus riippuu lehmän oman puolustusjärjestelmän tilasta ja tartutusannoksesta. Vastapoikineet ja sairaat lehmät sairastuvat usein vakavasti, koska niiden immuunijärjestelmän teho on laskenut. Lehmän yleisoireet aiheutuvat endotoksiinin, gram-negatiivisten bakteerien soluseinän osan, käynnistämästä tulehdusvasteesta. Lehmälle nousee kuume, pötsin toiminta hidastuu ja maito muuttuu vetiseksi. E. coli –bakteerin hävittäminen utareesta ei yleensä ole lehmän puolustusjärjestelmälle ongelma. Mikrobilääkkeen käyttö koliutaretulehduksen hoitoon on edelleen kiistanalaista. Mikrobilääkehoito voi kuitenkin olla perusteltua puolustusjärjestelmältään heikkojen yksilöiden kohdalla. Intramammaarien käyttö ei tule kysymykseen voimakkaiden paikallisoireiden vuoksi. Yleishoitona käytettävistä mikrobilääkkeistä enrofloksasiini sopii parhaiten kolimastiitin hoitoon farmakokinetiikkansa ja -dynamiikkansa perusteella. Antibiootin käyttö tulisi kuitenkin tapauskohtaisesti punnita. Tulehduskipulääkkeiden käyttöä koliutaretulehduksen hoidossa on tutkittu runsaasti. Useilla lääkkeillä on havaittu kuumetta ja muita oireita lieventäviä vaikutuksia. Nestehoidosta on tehty vain pari tutkimusta, eikä selviä positiivisia vaikutuksia ole havaittu. Tiheää lypsyä yhdistettynä oksitosiiniin on jo pitkään käytetty kentällä kolitulehdusten hoidossa. Hoito perustuu oletettuun bakteeri- ja endotoksiinipitoisen maidon poistamiseen utareesta. Tutkimustuloksia aiheesta on kuitenkin vähän ja tulokset ovat osin ristiriitaisia. Tiheän lypsyn tehokkuutta ei ole tieteellisissä tutkimuksissa todistettu. Kun sairasta neljännestä lypsetään, maidon laskeutuminen käynnistyy kaikissa neljänneksissä. Tämä voi joissakin olosuhteissa altistaa muut neljännekset utaretulehdukselle, mikä on huomioitava tätä hoitotapaa suositeltaessa. Näiden syventävien opintojen kokeellinen osuus oli avustaminen pilottikokeessa, jossa tutkittiin tiheän lypsyn vaikutusta kokeellisessa E. coli -utaretulehduksessa kuudella Holstein-Friisiläisellä lehmällä. Osakokeitten toteutusjärjestys oli arvottu. Toisessa osakokeessa lehmän tartutettu neljännes lypsettiin tiheästi ja toinen osakoe toimi verrokkina. Kaikki eläimet hoidettiin fluniksiinimeglumiinilla. Tartutuksesta 12 tunnin kuluttua kaikilla lehmillä oli havaittavissa yleisoireita, jotka olivat toisella tartutuskerralla lievempiä. Tiheä lypsy toteutettiin lypsämällä lehmiä kahden tunnin välein 12 tunnin ajan alkaen oireiden havaitsemisesta. Verrokki-ryhmä lypsettiin normaalisti kahdesti päivässä. Kliinisen seurannan lisäksi eläimistä otettiin maito- ja verinäytteitä, joista mitattiin tulehdusvastetta. Kokeesta saatuja tuloksia on vaikea tulkita, koska maidontuotos ehtyi tulehtuneesta neljänneksestä niin paljon, että tiheää lypsyä ei voitu kunnolla toteuttaa. Kirjallisuuden perusteella tulehduskipulääkkeiden käyttöä koliutaretulehduksen hoidossa voi suositella. Vaikka nestehoidosta tehosta ei ole näyttöä, sitä voi vakavissa tapauksissa käyttää, kuten muidenkin vakavien tulehdussairauksien hoidossa. Tieteellistä näyttöä tiheän lypsyn edullisesta vaikutuksesta ei saatu, vaikka kokemusperäisesti sitä pidetään hyödyllisenä. Tärkeää on myös sairaan lehmän hyvä yleishoito.

Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja (KNS) on pidetty ja osittain pidetään edelleenkin vähäpätöisinä utaretulehdusta aiheuttavina bakteereina. Tämä on johtunut niiden aiheuttaman utaretulehduksen lievästä taudinkuvasta ja korkeasta paranemisprosentista, verrattuna esimerkiksi koagulaasipositiivisen Staphylococcus aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen. Utaretulehdusdiagnostiikassa on näinollen tyydytty määrittämään KNS:t ainoastaan ryhmätasolle, ei lajitasolle. KNS:n esiintyvyys utaretulehdusten aiheuttajina on lisääntynyt jatkuvasti. Niistä on tullut Suomessa ja monessa muussakin maassa yleisimmin utaretulehdusnäytteistä eristetty taudinaiheuttaja. Joillakin tiloilla KNS:t ovat voineet muodostua jo karjaongelmaksikin. Tämä on herättänyt tutkijoiden ja karjanomistajien kiinnostuksen kyseistä bakteeriryhmää ja sen merkitystä kohtaan. Maidontuottajia KNS-bakteeriryhmä kiinnostaa eniten maidon laadun kannalta, koska KNS-tulehdus aiheuttaa muutoksia maidossa ja nostaa solulukua. KNS-tulehdukset ovat yleisimpiä ensikoilla, jotka ovat karjojen uudistumisen perusta. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään tämänhetkiseen tietoon KNS:n yleispiirteistä, niiden esiintyvyyteen, merkitykseen utaretulehduksen aiheuttajana, mikrobilääkeresistenssiin, etiologiaan ja taudinaiheutuskykyyn. Lisäksi käsitellään utareen puolustusmekanismeja sekä maidon tulehdusindikaattoreita. Kirjallisuuskatsauksen lopussa keskitytään KNS-tulehdusten hoitoon ja ehkäisyyn. Kokeellisessa osassa kuvataan tekemämme tartutuskoe, jossa kahdeksaan kerran poikineeseen lehmään tartutettiin peräkkäin S. epidermidis ja S. simulans. Tartutuksen jälkeen seurasimme mm. lehmien yleisoireita, maitomäärää, maidon solupitoisuutta sekä maidon entsyymiaktiivisuuksia. Koejärjestelyt perustuivat Simojoki ym. vuonna 2005 tekemään pilottikokeeseen. Kokeessa havaittiin eroavaisuuksia käyttämiemme KNS-lajien aiheuttamissa utaretulehduksissa. Tulosten perusteella voitiin todeta, että S. simulans aiheuttaa lehmälle voimakkaamman tulehdusvasteen kuin S. epidermidis. Lisätietoa eri KNS-lajien ominaisuuksista kaivataan edelleen ja uusia tutkimuksia julkaistaankin jatkuvasti. Jos tulevissa tutkimuksissa saadaan yhä enemmän todisteita KNS:n välisistä taudinaiheutuskyvyn eroista, epidemiologiasta sekä resistenssitilanteesta, uskon, että koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja aletaan tyypittää lajitasolle asti. Lajitason tietämys mahdollistaisi yhä tehokkaampien utareterveyssuunnitelmien tekemisen KNS-tartuntojen ehkäisyä varten sekä yksityiskohtaisempien hoito-ohjeiden antamisen.

Tämän kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten utareen maitotilan ja verisuonten välinen läpäisevyys muuttuu utaretulehduksen aikana, ja millä mekanismilla tuo muutos välittyy. Proteolyyttisten entsyymien merkitystä pyrittiin selvittämään. Koe tehtiin kahdessa osassa. Ensimmäinen osakoe tehtiin keväällä 1996 ja toinen osakoe loppuvuodesta1996. Molemmissa kokeissa käytettiin kahta ayshire-rotuista lehmää. Kaikki neljä lehmää olivat kliinisesti terveitä. Kunkin lehmän etu-utareneljännekseen ruiskutettiin Escherichia coli -bakteerin endotoksiinia. Saman lehmän vastakkaista utareneljännestä käytettiin kontrollina. Lehmiä seurattiin kliinisin tutkimuksin ja niistä otettiin toistuvia maito- ja verinäytteitä. Ensimmäiset näytteet otettiin ennen tartutusta ja viimeiset kuusi vuorokautta tartutuksen jälkeen. Lehmien yleistila muuttui jo ennen kuin paikallisia kliinisiä oireita havaittiin. Utaremuutoksia havaittiin heti tämän jälkeen. Läpäisevyys oli suurimmillaan neljän tunnin kuluttua tartutuksesta. Proteaasi- ja proteaasi-inhibiittoripitoisuuksissa havaittiin voimakas nousu. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että läpäisevyyden lisääntyminen vaikuttaa kliinisten oireiden kehittymiseen. Muutoksia säätelevät erilaiset tulehduksen välittäjäaineet sekä mm. proteaasit ja niiden inhibiittorit. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään E.coli -bakteerin aiheuttaman utaretulehduksen syntyä ja taudinkuvaa.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Mastiitti eli utaretulehdus on yleisimpiä lypsylehmien sairauksista ja myös yleisin syy antibioottien käytölle lypsytilalla. Tulehdus johtuu useimmiten bakteeri-infektiosta, jonka yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokit, streptokokit ja koliformit. Sairaus voi esiintyä subkliinisenä tai kliinisenä, ja sen taudinkuva voi vaihdella lievästä vakavaan sekä akuutista krooniseen. Mastiitin hallinta karjassa perustuu ennaltaehkäisytoimiin, antibioottihoitoihin ja tukihoitoihin. Mastiitti aiheuttaa tuotannolle merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Maailman kasvava antibioottiresistenssiongelma aiheuttaa painetta vähentää antibioottikäyttöä eläimillä ja löytää uusia hoitovaihtoehtoja vanhojen rinnalle. Onnistunut ennaltaehkäisy on kannattavampaa kuin sairauden hoito, ja mastiittirokotteet ennaltaehkäisyn työkaluna ovatkin olleet tutkimuskohteena jo vuosikymmeniä. Mastiittirokotteita on markkinoilla useita, mutta niiden tehoa pidetään yleisesti ottaen huonona. Rokotteet on suunnattu yhtä tai useampaa taudinaiheuttajaa vastaan, ja ne voivat itse kohdebakteerin lisäksi antaa suojaa myös muita saman suvun mastiitin taudinaiheuttajia vastaan. Tärkeimpinä rokotekehityksen kohdebakteereina ovat olleet Staphylococcus aureus, Escherichia coli ja Streptococcus uberis. Tehokkaiden mastiittirokotteiden kehittämistä vaikeuttavat utareen immunologiset ominaisuudet, taudinaiheuttajabakteerien kantojen heterogeenisyys sekä sopivan kohdeantigeenin löytämisen vaikeus. Kliinisten mastiittirokotetutkimusten tutkimusasetelmissa sekä tuloksissa on paljon vaihtelua. Tutkimuksissa rokotteilla ei ole havaittu vaikutusta tai niiden teho on riittänyt ainoastaan lieventämään oirekuvaa, muttei estämään sairastumista. Yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu mastiitin insidessin laskua karjassa. Tieteellinen näyttö nyt markkinoilla olevien rokotteiden tehosta ja kannattavuudesta on vähäistä. Tutkimusta potentiaalisista antigeeneista uusien rokotteiden kehittämiseksi on tehty paljon. Nykyisenä kehityssuuntana on ennemminkin aktiivinen immunisaatio antigeenirypästä vastaan, kuin yksittäistä antigeenia vastaan, mutta muitakin vaihtoehtoisia immunisaation mekanismeja pidetään huomionarvoisina tulevaisuuden rokotekehitykselle. Toimivan mastiittirokotteen kehittäminen vaatii vielä paljon tutkimustyötä, ja vaikka rokote olisikin tehokas, sen käyttö tulee yhdistää muihin samanaikaisiin ennaltaehkäisykeinoihin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan tutkimustietoa nykyisistä ja kokeellisista mastiittirokotteista ja niiden tehosta yleisimpiä mastiittipatogeeneja vastaan. Taustatietona käsitellään yleisimpiä mastiittibakteereja ja utareen immunologiaa, jotka ovat mastiittirokotteiden kehitystyön ja toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä osa-alueita.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erilaiset ummessaolevien lypsylehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöt vaikuttavat maitotuotokseen ja terveyteen. Tämä tehtiin analysoimalla tilojen erilaisten käytäntöjen yhteyttä karjan vuosituotokseen, ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan sekä sairastuvuuteen koskien yleisimpiä poikimisen jälkeisiä sairauksia. Aineisto kerättiin Ryhmittelystrategiat suurilla lypsykarjatiloilla (LYTO-2) - hankkeessa, johon osallistui 82 vapaaehtoista maitotilaa, joilla oli joko asemalypsy- (vähintään 80 lypsylehmää) tai automaattilypsypihatto (vähintään kaksi käytössä olevaa lypsyrobottia). Tutkimusaineisto kerättiin tilakäynneillä kevättalven 2012 aikana. Karjanomistajaa tai -hoitajaa haastateltiin ummessaolevien lehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöistä. Vastaukset muokattiin Excelissä käsiteltävään muotoon. Tilakäynnin tehnyt eläinlääkäri kuntoluokitti vähintään kymmenen ummessaolevaa lehmää joka tilalta. Tuotosseurannan datasta (Mtech Digital Solutions Oy) saatiin tieto karjan keskituotoksesta ja kirjatuista poikimahalvaus-, asetonitauti-, ja utaretulehdushoidoista. Jokaiselle tilalle laskettiin sairastuvuus-% jakamalla hoitokertojen määrä keskilehmäluvulla. Ummessaolevien lehmien jakaminen vähintään kahteen ryhmään näytti vähentävän poikimahalvauksen ja asetonitaudin esiintymistä. Osastoimalla eri tiineysvaiheessa olevat lehmät niiden ravitsemukselliset tarpeet voidaan paremmin ottaa huomioon. Tunnutusruokinnan käytöllä ei sen sijaan ollut yhteyttä sairastuvuuteen eikä ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan. Ryhmittelyllä ei havaittu olevan yhteyttä karjan keskituotokseen, joka ei tosin kuvaa hyvin alkulaktaation onnistumista. Kivennäisruokinnalla ei ollut yhteyttä sairastuvuuteen. Utaretulehduksen esiintyvyys väheni, kun lehmän siirtoa poikimaosastosta takaisin lypsävien osastoon viivytettiin. Siirtoon liittyvä stressi voi altistaa lehmän sairastumiselle, kun poikimisen aikaan lehmän vastustuskyky on muutenkin alimmillaan. Ummessaolevien lehmien erityistarpeiden huomiointi ja niiden kokeman stressin minimointi ryhmittelyn ja siirtojen ajoituksen kautta voi vähentää lehmien sairastumisalttiutta. Tilojen erilaiset resurssit määrittävät lopulta sen, mitkä toimintatavat ovat tilakohtaisesti parhaat.

Utaretulehdus aiheuttaa vuosittain suuria taloudellisia tappioita maidontuotannossa sekä välillisiä kustannuksia neuvonnan ja ehkäisyn alueella. Utaretulehdukselle voivat altistaa mm. lehmän rakenteelliset tekijät, tuotantoympäristön olosuhteet sekä lypsyyn liittyvät rutiinit ja välineet. Hyvällä lypsyhygienialla voidaan ennaltaehkäistä utaretulehdusta ja lisätä maidontuotannon taloudellista tulosta. Utaretulehdusta aiheuttavat bakteerit voidaan jakaa ympäristöperäisiin ja lehmästä toiseen tarttuviin. Yleisimpiä mastiittipatogeeneja bakteereita ovat koagulaasinegatiiviset stafylokokit, korynebakteerit, Staphylococcus aureus, Streptococcus uberis, Klebsiella, Streptococcus dysgalactiae, Escherichia coli ja Actinomyces pyogenes. Lypsyliinojen pesun on todettu merkitsevästi vähentävän mastiittipatogeenien määrää lypsyliinoissa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin lypsyn esikäsittelyssä käytettyjen puuvillaisten ja pellavaisten lypsyliinojen puhdistuvuutta eri pesutavoilla ja pesulämpötiloilla tämän tutkimuksen olosuhteissa. Erilaisia pesutapoja olivat konepesu 40°C:ssa ja 90°C:ssa sekä käsinpesu 35°C:ssa ja 50°C:ssa. Kontrolliksi tehtiin kaikki samat toimenpiteet lypsyliinoille, joita oli liotettu S. aureus-bakteeria tunnetun pitoisuuden sisältävässä liuoksessa. Lisäksi tutkittiin pellavaisten lypsyliinojen käyttöominaisuuksia ja vaikutusta utareen ja vetimien ihon kuntoon. Puuvillaiset lypsyliinat puhdistuivat riittävän hyvin konepesulla 40°C:ssa, 90°C:ssa ja käsinpesulla 50°C:ssa. Käsinpesu 35°C:ssa ei ollut riittävä puhdistamaan lypsyliinoja kaikista bakteereista. Pellavaiset lypsyliinat puhdistuivat riittävän hyvin konepesulla 40°C:ssa, 90°C:ssa ja käsinpesulla 50°C:ssa. Pellavaisissa lypsyliinoissa todettiin jonkin verran bakteereita 35°C:n käsinpesun jälkeen. Kuukauden ja kolme kuukautta käytössä olleet pellavalypsyliinat eivät puhdistuneet riittävän hyvin konepesulla 40°C:ssa vaan vasta 90°C:ssa. Puuvillalypsyliinoilla ei tutkittu puhdistuvuutta pitempiaikaisessa käytössä. Pellavaisten lypsyliinojen käyttöominaisuudet todettiin hyviksi ja niitä pidettiin hyvänä vaihtoehtona puuvillaisille lypsyliinoille. Pellavaliinoilla ei todettu olevan utareen ja vedinten ihoa ärsyttäviä vaikutuksia. Tämän tutkimuksen olosuhteissa puuvillaisista ja pellavaisista lypsyliinoista tuli riittävän puhtaita konepesulla 40°C:ssa. Koska pellavaliinat eivät täysin puhdistuneet konepesulla 40°C:ssa pidemmässä käytössä, suositellaan lypsyliinojen pesua lisäksi 90°C:ssa pari kertaa kuussa.

Lievä kliininen utaretulehdus on naudan akuutin utaretulehduksen lievin muoto. Se havaitaan yleensä maitomuutoksina, kuten kokkareina ja lastuina sekä lisäksi hyvin lievänä tai ei ollenkaan esiintyvänä utareen turvotuksena. Lievässä kliinisessä utaretulehduksessa ei esiinny systeemisiä oireita. Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on kertoa utaretulehduksesta, sen yleisimmistä aiheuttajista, diagnosointimenetelmistä sekä hieman utaretulehduksen hoidosta sekä hoitopäätökseen vaikuttavista tekijöistä, joita ovat muun muassa tilan utareterveystilanne, todetut aiheuttajapatogeenit, lehmän tuotosvaihe ja tuotosmäärä. Tutkimusosassa selvitetään kvalitatiivisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla, mitkä tekijät vaikuttavat eläinlääkäreiden hoitopäätökseen aloittaa mikrobilääkehoito lievän kliinisen utaretulehduksen diagnosointipäivänä. Lisäksi pohditaan, miten saadut tulokset vastaavat kirjallisuudesta löytynyttä tietoa. Tämä tutkimus on kuvaileva, joten siinä ei ole erityisiä hypoteeseja. Tässä tutkimuksessa käytettiin materiaalina yhteispohjoismaisen lypsylehmien sairausrekisterien DAHREVA-validointiprojektin (Dairy Herd Disease Registry Evaluation) yhteydessä kertynyttä, mutta siinä analysoimatonta haastattelu- ja kyselylomakeaineistoa. Haastatteluaineisto oli kerätty vuonna 2010 haastattelemalla suullisesti kuutta eri puolilla Suomea nautapraktiikkaa tekevää eläinlääkäriä, joita pyydettiin kertomaan kolmesta viimeisimmästä lievään kliiniseen utaretulehdukseen liittyvästä potilastapauksestaan. Haastatteluaineisto jaettiin kahteen ryhmään sen mukaan, aloitettiinko hoito vai eikö sitä aloitettu diagnosointipäivänä. Kyselylomakeaineisto oli vapaan sanan kenttä kyselylomakkeesta, joka oli lähetetty lähes kaikille Suomessa pääsääntöisesti nautapraktiikkaa tekeville eläinlääkäreille (202 kpl) syksyllä 2010. Palautetuista 106 kyselylomakkeesta 41:ssä oli kommentteja, joita käytettiin tässä tutkimuksessa. Kvalitatiivisella aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä näistä löytyi 165 ajatusyksikköä. Ajatusyksikkö on yhden asian sisältävä ajatus, jonka muodostumista määräävät tutkimuksen tavoitteet ja kerätty aineisto. Näistä ajatusyksiköistä muodostettiin seitsemän käsiteluokkaa, joiden katsottiin kuvaavan hoidon aloittamiseen vaikuttavien tekijöiden suurempia luokkia. Käsiteluokkia olivat 1) maitonäytetutkimukset, 2) tilakohtaiset tekijät, 3) lehmän tuotosvaihe, 4) lehmäkohtaiset tekijät, 5) tuottajan mielipide, 6) hoitosuositukset ja 7) eläinlääkärin työolot. Näitä samoja käsiteluokkia käytettiin haastatteluaineiston ajatusyksiköiden luokittelussa. Eläinlääkäreillä on monia tekijöitä, jotka yhdessä vaikuttavat päätökseen aloittaa mikrobilääkehoito lievään kliiniseen utaretulehdukseen. Eniten eläinlääkärit toivat esiin sekä kyselylomakeaineistossa että molemmissa haastatteluaineistoissa sitä, että heillä oli saatavilla mikrobiologinen maitonäytetulos, kun he itse olivat ensi kerran kosketuksissa sairaan eläimen kanssa; kyselylomakeaineistossa tämä käsitejoukko sisälsi noin puolet kaikista ajatusyksiköistä. Aiheuttajabakteereista eniten mainintoja sai Staphylococcus aureus. Lehmäkohtaiset tekijät ja tuotosvaihe mainittiin kommenteissa myös usein. Haastatteluaineiston siinä ryhmässä, jossa hoitoa ei aloitettu, suurin osa ajatusyksiköistä koski maitonäytetutkimuksia. Näistä eniten sai mainintoja koagulaasinegatiivinen stafylokokki, jonka löytyminen maitonäytteestä vaikutti eläinlääkäreillä eniten hoidon aloittamatta jättämiseen lievässä kliinisessä utaretulehduksessa. Saadut tulokset olivat odotettuja suomalaisessa hoitokäytännössä: meillä päätökseen vaikuttaa eniten maitonäytteestä tehty laboratoriotutkimus. Tämä työ toimi myös eräänlaisena pilottitutkimuksena ja osoitti, että eläinlääketieteessä voidaan tutkia suullisia haastatteluita ja kommentteja käyttämällä kvalitatiivista aineistolähtöistä sisällönanalyysiä.