Browsing by Subject "vahingonkorvausvastuu"

Tutkielmassa käsitellään sosiaalisessa mediassa julkaistuun sisältöön, kuten kirjoituksiin, kommentteihin, kuviin ja videoihin liittyvää vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) (jäljempänä VahL) mukaista vahingonkorvausvastuuta. Erityistarkasteluun tutkielmassa on otettu VahL 5:6:n mukainen kärsimyskorvaus ja rikosnimikkeistä edelleen rikoslain (19.12.1889/39) (jäljempänä RL) 24:9:ssä kriminalisoitu kunnianloukkaus, sillä se on yksi yleisimmistä sosiaalisessa mediassa tapahtuvista kunnianloukkauksista. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millä edellytyksin epäasiallisen ja halventavan sisällön kohteeksi sosiaalisessa mediassa joutunut henkilö on oikeutettu VahL 5:6:n mukaiseen kärsimyskorvaukseen tai VahL 5:2:n mukaiseen korvaukseen aiheutuneesta henkilövahingosta? 2) Mitkä seikat vaikuttavat vahingonkorvausvastuun syntymisen ja vahingonkorvauksen määrän arvioinnissa? Tutkielmassa käytettävä metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sosiaalisessa mediassa viestimistä ja toimimista koskevat samat lainalaisuudet, jotka pätevät tavallisessakin arkielämässä. Tutkielman alussa onkin taustoitettu vahingon korvattavuuden yleisiä edellytyksiä, jonka jälkeen on syvennytty kärsimyskorvausta koskevaan VahL 5:6:n ja henkilövahinkoa koskevaan VahL 5:2:n säännökseen sosiaalisen median kontekstissa. VahL 5:6:n mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkielmassa onkin todettu, että mikäli sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö täyttää RL 24 luvun 9 §:n mukaisen kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, epäasiallisten kommenttien kohteeksi joutuneella on poikkeuksetta oikeus myös VahL 5:6.1:n 1 kohdassa säädettyyn kärsimyskorvaukseen menettelyn johdosta, sillä vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttävän menettelyn alan on katsottu olevan asiallisesti sama kuin kunniaan kohdistuvien loukkauksien rangaistavuuden alan. Tutkielmassa on perehdytty myös kärsimyskorvauksen tuomitsemisen mahdollisuuteen sosiaalisessa mediassa VahL 5:6.1:n 3 ja 4 kohdan nojalla, mutta tätä mahdollisuutta on päädytty pitämään hyvin epätodennäköisenä. On sinällään riidatonta, että sosiaalisessa mediassa loukkauksen kohteeksi joutunut voisi olla oikeutettu korvaukseen myös VahL 5:2:n henkilövahingon nojalla. Tutkielmassa esitetyn perusteella vaikuttaa kuitenkin hyvin poikkeukselliselta, että sosiaalisessa mediassa julkaistun epäasiallisen sisällön kohde olisi psyykkisen oireilun perusteella oikeutettu tilapäisen haitan kautta maksettaviin korvauksiin kärsimyskorvauksen sijasta. VahL 5:6.2:n mukaan arvioinnissa on otettava huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus, joista loukkauksen julkisuus on sosiaalisen median kontekstissa yksi merkittävimmistä arvioperusteista. Vahingonkorvauksen määrän arvioimista varten on perustettu henkilövahinkoasiain neuvottelukunta, jonka suositukset tulee ottaa huomioon korvausta määrättäessä. Lisäksi tutkielmassa on syvennytty siihen, miten esimerkiksi alaikäisyys tai sieluntoiminnan häiriö vaikuttaa vahingonkorvauksen arvioinnissa sosiaalisen median loukkauksissa.

Asiantuntijoiden, poliittisten päättäjien ja kansalaisten vuosikymmeniä jatkunut huoli maapallon ekologisesta ja sosiaalisesta tilanteesta on johtanut siihen, että yritysten liiketoiminnan kestävyydestä puhutaan nykyisin paljon. Keskustelulla on ollut vaikutusta myös lainsäätäjän toimintaan. Paraikaa Suomessakin harkitaan niin kutsutun yritysvastuulain säätämistä. Hieman syrjään huomion keskiöstä on jäänyt yritysten vahingonkorvausvastuu, vaikka se on eräs keskeisistä yritysten toimintaa ohjaavista tekijöistä. Tässä tutkielmassa pureudutaan nimenomaan yritysten johdon vahingonkorvausvastuuseen kestävän yritystoiminnan kontekstissa. Tutkielmassa selvitän, millaisissa tilanteissa osakeyhtiön johto voi joutua yhtiöoikeudelliseen vahingonkorvausvastuuseen vahingoista, jotka johtuvat siitä, että yritys ei ole harjoittanut liiketoimintaansa kestävällä tavalla. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tilanteet, joissa yhtiön johdon huolimaton toiminta on johtanut maaperän tai vesistöjen pilaantumiseen, taikka yrityksen imagon romahtaminen liian suurten hiilidioksidipäästöjen tai orjatyövoiman käytöstä seuranneen negatiivisen julkisuuden vuoksi. Oma kysymyksensä on lisäksi se, voivatko osakkeenomistajat hyödyntää omistustaan ja yhtiöoikeudellista vahingonkorvausjärjestelmää yhteiskunnallisen keskustelun synnyttämiseksi ja yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden ajamiseksi. Tutkielmassa esittelen myös Suomen yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuujärjestelmän pääpiirteiden hahmottamista helpottavan ratkaisumallin, jonka avulla analysoin eräitä mahdollisia yrityksen johdon toimintaan liittyviä vahingonkorvausvastuutilanteita. Käsittelen lisäksi lyhyesti Suomeen mahdollisesti säädettävää yritysvastuulakia sekä sitä, mitä vaikutuksia lailla saattaisi olla johdon henkilökohtaiseen vahingonkorvausvastuuseen. Yhteenvetona totean, että yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuujärjestelmä ei vaikuta olevan Suomessa erityisen merkittävä kysymys yritysten kestävän liiketoiminnan näkökulmasta. Vaikuttaa siltä, että liiketoiminnan kestävyyteen liittyvien yhtiöoikeudellisten vahingonkorvausvaatimusten merkittäviä kompastuskiviä ovat aiheutuneen vahingon määrittely ja syy-yhteys vahingon ja sen väitetyn aiheuttajan toiminnan välillä. Erityisesti mainehaitan euromääräinen määritteleminen vaikuttaa hankalalta, ja pidänkin mainehaitan korvaamiseen perustuvien vahingonkorvausvaatimusten menestymisen mahdollisuuksia yleisesti ottaen kehnoina. Myös osakkeenomistajien mahdollisuudet hyödyntää yhtiöoikeudellista vahingonkorvausjärjestelmää yhteiskunnallisen keskustelun synnyttämiseksi ja yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden ajamiseksi vaikuttavat heikoilta.

Osakeyhtiölain (624/2006, ”OYL”) vahingonkorvausta koskevassa 22 luvussa säädetään yhtiöoikeudellisesta vahingonkorvausvastuusta – vahingonkorvausvelvollisia ovat yhtiön johtohenkilöt, osakkeenomistajat ja yhtiökokouksen puheenjohtaja. Yhtiön omasta vahingonkorvausvastuusta ei siis säädetä OYL:ssä lainkaan. Tästä huolimatta yhtiö on korkeimman oikeuden (”KKO”) ratkaisukäytännössä asetettu yhtiöoikeudellisella perusteella vahingonkorvausvastuuseen yhtiöorgaaniensa aiheuttamasta vahingosta. Tutkielmassa tutkitaan yhtiön yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta tutkielmassa esitettävien tutkimuskysymysten avulla. OYL:ia valmistellut toimikunta arvioi yhtiön yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuun tulevan ratkaistuksi oikeuskäytännössä. Yhtiön yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta koskevia tuomioistuinratkaisuja ei kuitenkaan ole annettu OYL:n voimaantulon jälkeen. Mielestäni aihetta ei ole myöskään käsitelty tarpeeksi oikeuskirjallisuudessa. Oikeusministeriö on nostanut OYL:n muutostarpeiden arvioimisen yhteydessä yhtiön vastuusta lailla säätämisen lain mahdolliseksi muutostarpeeksi. Tutkimusaihe on siten erittäin ajankohtainen. Yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu voi syntyä vain sellaisesta teosta tai laiminlyönnistä, jonka yhteydessä on aiheutettu vahinkoa rikkomalla OYL:n säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Muussa tapauksessa vastuu ei ole yhtiöoikeudellista. Yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu on lakiin perustuvaa tuottamusvastuuta, joten vahingonkorvausvastuu edellyttää syntyäkseen edellä esitetyn erityisedellytyksen täyttymisen lisäksi vahingonkorvausvastuun yleisten edellytysten täyttymistä ja vastuuvelvollisen syyksi luettavaa tuottamusta. Yhtiöoikeudelliseen vastuuseen liittyy pääsääntöisesti tuottamusolettama: vastuuvelvollisen tuottamus on oletettua, milloin teolla tai laiminlyönnillä on rikottu OYL:n säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Yhtiön tuottamusmoite täyttyy, kun sen voidaan katsoa myötävaikuttaneen tahallaan tai huolimattomuudesta toiminnassaan OYL:n säännösten tai yhtiöjärjestyksen määräysten vastaisella menettelyllä aiheutettuun vahinkoon. Tässä tarkoitetuksi myötävaikuttamiseksi voidaan katsoa ainakin yhtiön hyväksyvää suhtautumista vahingon aiheuttaneen yhtiöorgaanin tekoon tai laiminlyöntiin. Yhtiön oikeushenkilöllisyydestä johtuen varsinaisina vahingonaiheuttajina yhtiön toiminnassa aiheutetun vahingon osalta ovat aina sen puolesta kulloinkin toimineet luonnolliset henkilöt, kuten yhtiön johtohenkilöt tai yhtiökokous. Yhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu onkin tyypillisesti yhteisvastuuta vahingonaiheuttajien kanssa silloin, kun varsinaisia vahingonaiheuttajia ovat yhtiön yhtiöorgaanit. Jos yhteisvastuullinen velallinen suorittaa vahingonkorvausvelkaa vahingonkärsijälle yli oman laskennallisen osuutensa, syntyy tälle oikeus periä oman laskennallisen osuutensa ylittävä osuus toisilta yhteisvelallisilta. Yhtiön tällaiseen regressioikeuteen liittyy kuitenkin ongelmia, sillä regressiä koskeva vanhentumisaika on eriytetty OYL:n kannemääräajasta. Vallitsevan oikeustilan selventämiseksi ja oikeusvarmuuden turvaamiseksi yhtiön vahingonkorvausvelvollisuudesta ja regressioikeudesta tulisi pikimmiten ottaa säännökset OYL:iin.

Tässä työssä olen pyrkinyt tarkastelemaan hieman SFDR-asetuksen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2019/2088, annettu 27 päivänä marraskuuta 2019, kestävyyteen liitty-vien tietojen antamisesta rahoituspalvelusektorilla) mukaisia vastuullisuuskriteeristöjä etenkin asetuksen artiklojen 6, 8 ja 9 näkökulmasta. Työn keskeisenä tarkoituksena on ollut ensinnäkin jäsennellä ja hahmotella erilaisia vahingonkorvausvastuun muodostumistilanteita sekä mahdol-lisia vahinkotilanteita eri vastuullisuuskategoriaan kuuluvien rahoitustuotteiden kohdalla. Vuonna 2019 annettiin niin kutsuttu SFDR-asetus, joka liittyy kestävyyteen liittyvien tietojen antamiseen rahoituspalvelusektorilla. Tämän asetuksen myötä finanssimarkkinatoimijat ovat velvollisia antamaan ennen sopimusta tiettyjä tietoja riippuen rahoitustuotteen kestävyystavoit-teiden tasosta. Tällä hetkellä tilanne on se, että kukin finanssimarkkinatoimija määrittelee itse parhaan kykynsä mukaan, mille tasolle heidän hallinnoimansa rahoitustuotteet sijoittuvat vas-tuullisuuden näkökulmasta. SFDR-asetuksen tarkoituksena on vähentää rahoitustuotteisiin liit-tyvää ”viherpesua” eli sitä, että tuotteita markkinoidaan sijoittajille kestävämpinä kuin mitä ne tosiasiallisesti ovat. Väärä SFDR-asetuksen mukainen luokittelu voi johtaa sijoittajien harhaan-johtamiseen ja tuotteiden vääränlaiseen markkinointiin, mikä voi puolestaan johtaa taloudelli-siin tappioihin ja luottamuksen menettämiseen rahoitusmarkkinoilla. Näin ollen oikeat tiedot rahoitustuotteesta ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta sijoittajat kykenevät tekemään sijoituspäätöksiä. Tietyin edellytyksin on mahdollista, että vaihtoehtorahaston hoita-jan aiheuttamat vahingot tulevat korvattaviksi sopimusvastuun perusteella rahasto-osuuden omistajille. Mikäli näin ei ole, on mahdollista, että AIFML:n korvaussäännösten perusteella virheellinen tieto voisi johtaa vahingonkorvausvelvollisuuteen. Tällöin edellytyksenä kuitenkin on, että vaihtoehtorahaston hoitaja on toiminut tahallaan tai huolimattomasti. Voisi kuitenkin olla hyvä, että SFDR-asetuksen mukaisesta rikkomisesta johtuvaa vahingonkorvaussääntelyä selkeytettäisiin ja kehitettäisiin, sillä tällä hetkellä esimerkiksi näyttökysymysten vuoksi voi olla niin, että niin kutsutun ”viherpesun” vuoksi saatava vahingonkorvaus jää saamatta.

Osakeyhtiö on osakkeenomistajistaan erillinen oikeushenkilö, joka rakentuu ajatukselle siitä, että se pystyy itse sitoutumaan sopimuksiin tai omistamaan asioita. Se ei kuitenkaan itse kykene tekemään tällaisia oikeusvaikutuksia aikaansaavia toimia, vaan se tarvitsee tähän luonnollisia henkilöitä. Kun kuvaan ilmestyy ihmisen kaltaisesti toimiva tekoälyjärjestelmä, muuttuu tilanne haastavaksi, sillä osakeyhtiölain sääntely koskee pääasiassa ihmishenkilöiden toimintaa. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää kuka tai mikä voi toimia osakeyhtiön johdon jäsenenä, sillä osakeyhtiölaissa asetetaan kyseisille jäsenille erilaisia tehtäviä. Tavallisesti yhtiön johdon katsotaan koostuvan hallituksesta, sekä mahdollisesta toimitusjohtajasta ja hallintoneuvostosta, mutta laajemmin tarkasteltuna on mahdollista hahmottaa johdon koostuvan näiden orgaanien lisäksi myös koko johto-organisaatiosta, kuten johtoryhmästä. Tämän osalta pohditaan mihin kohtaan organisaatiota ja millaiseen asemaan tekoälyjärjestelmä voidaan sijoittaa. Osakeyhtiölaissa johdolle määritellään yleisiä ja erityisiä tehtäviä. Näiden tehtävien suorittamiselle on lisäksi asetettu erilaisia vaatimuksia, jotka johdon kannalta konkretisoituvat erityisesti OYL 1:8:n huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien kautta. Tämän osalta tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tekoälyjärjestelmien käyttäminen johdon toiminnassa vaikuttaa kyseisten vaatimusten arvioimiseen ja miten esimerkiksi liiketoimintapäätösperiaate soveltuu velvollisuuksien noudattamisen arvioimiseen silloin, kun päätöksen tukena on käytetty tekoälyjärjestelmän tuottamaa tietoa. Johdon menetellessä tehtävässään huolimattomasti tai sen laiminlyödessä tehtäviensä suorittamisen kokonaan, voi tästä aiheutua vahinkoa joko yhtiölle, osakkeenomistajalle tai kolmannelle osapuolelle, jolloin syntyneen vahingon vastuukysymykset pyritään ratkaisemaan yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausnormiston perusteella. Erityisen hankalaksi tilanne muodostuu kuitenkin silloin, kun vahingon onkin aiheuttanut ihmisen sijasta tekoälyjärjestelmä, ja siksi tutkielmassa yritetään löytää vastausta siihen, tulisiko tekoälyjärjestelmä käsittää ainoastaan johtoa avustavaksi työkaluksi vai kenties omaksi itsenäiseksi toimijakseen. Tilannetta arvioidaan myös siltä kannalta, voisiko johto joutua vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta silloin, kun päätöksenteossa ei ole lainkaan käytetty tekoälyjärjestelmää apuna. Lopputulemana tutkielmassa todetaan, ettei tekoälyjärjestelmä voi toimia osakeyhtiölain tarkoittamana johdon jäsenenä, mutta johtoryhmän osalta tilanne on toisin. Tällöinkin tosin vaikuttaisi siltä, että lähtökohtaisesti tekoälyjärjestelmää käyttänyt on aina viimesijaisessa vastuussa kyseisen järjestelmän valvonnasta ja siten sen aiheuttamasta vahingosta. Huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien täyttämiseksi tutkielmassa katsotaan, ettei johto voi sokeasti luottaa pelkästään tekoälyjärjestelmän tuottamaan tietoon, vaan se joutuu päätöksiä tehdessä arvioimaan myös muita päätöksiin mahdollisesti vaikuttavia seikkoja.

Viestintä- ja informaatioteknologian murros muuttaa jatkuvasti tapoja, joilla luonnollisia henkilöitä koskevia tietoja kerätään, säilytetään ja käytetään. Kehityksen seurauksena Euroopan unioni on pyrkinyt yhdenmukaistamaan tietosuojasääntelyä unionin alueella vuonna 2018 sovellettavaksi tulleen yleisen tietosuoja-asetuksen muodossa. Asetuksen säännösten rikkominen voi johtaa hallinnollisiin seuraamuksiin, vahingonkorvausvastuuseen, henkilötietojen käyttökieltoon sekä mahdollisesti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Yrityksen liiketoiminnan kannalta merkityksellisen riskin muodostavat myös tietosuojarikkomusten mahdolliset muut seuraukset, kuten maineen ja luottamuksen menetys kuluttajien silmissä. Tutkimuksen keskiössä on sopimus yrityskauppaan liittyvien tietosuojariskien hallinnan välineenä yrityskaupan osapuolten välisessä suhteessa sekä osapuolten ja muiden kauppaprosessiin osallistuvien tahojen välisissä suhteissa. Pyrkimyksenä on hahmottaa systemaattisesti niin soveltuvien tietosuojasäännösten kuin sopimusoikeuden periaatteiden asettamat rajat ja edellytykset tietosuojariskien tehokkaalle hallinnalle yrityskauppatilanteissa. Tutkimuksessa tarkastellaan sopimusoikeudellisia keinoja hallita yrityskauppaan liittyviä tietosuojariskejä mahdollisimman tehokkaalla tavalla ostajan edun mukaisesti. Toisin kuin monet muut yrityskauppoihin liittyvät oikeudelliset vastuuriskit henkilötietojen käsittely muodostaa ostajan kannalta merkityksellisen riskin useammalla tasolla. Ostajan on ensinnäkin otettava tietosuojasääntelyn vaatimukset huomioon arvioidessaan kaupan kohteen ominaisuuksia ja siihen liittyviä riskejä. Ostaja saattaa joutua oikeudelliseen vastuuseen tai kärsiä taloudellisia vahinkoja esimerkiksi tilanteessa, jossa kohdeyhtiön ennen kaupan solmimista tekemä tietosuojarikkomus ilmenee vasta kaupan täytäntöönpanon jälkeen. Mahdollisessa kaupan jälkeisessä sopimusriitatilanteessa arvioitavaksi saattaa nousta kysymys siitä, miten ostaja on täyttänyt velvollisuutensa tarkastaa kaupan kohde. Kaupan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen liittyvien mahdollisten riitojen lisäksi ostajan due diligence -toimien huolellisuus voi tulla arvioitavaksi tietosuojaviranomaisen tai tuomioistuimen toimesta ratkaistaessa mahdollista tietosuojasääntelyn rikkomista ja siihen liittyviä vastuukysymyksiä. Ennen sitoutumista kauppaan ostajan on näin ollen tärkeää saada kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten kohdeyhtiö käsittelee toiminnassaan henkilötietoja. Kauppaprosessin aikaisiin henkilötietojen siirtoihin ja muuhun käsittelyyn liittyy riski siitä, että tietoja käsitellään kaupan toteuttamisen kannalta oikeutetun tahon toimesta mutta soveltuvien tietosuojasäännösten vastaisesti. Toisaalta henkilötietojen käsittelyyn osallistuvan tahon puutteelliset tietoturvatoimet voivat johtaa tietovuotoihin sekä henkilötietojen päätymiseen oikeudettomille tahoille. Myyjän ja ostajan välisen tietojenvaihdon lisäksi kauppaprosessin eri vaiheissa kaupan osapuolet käyttävät pääsääntöisesti apunaan ulkopuolisia asiantuntijoita kaupan toteuttamiseksi. Ostajan on osaltaan toimeksiantokohtaisesti varmistettava tällaisten järjestelyjen aikaisten henkilötietojen käsittelyjen lainmukaisuus. Tutkimus on rakenteeltaan jaettavissa neljään eri vaiheeseen, ja tutkimus etenee johdonmukaisesti läpi yrityskauppaprosessin kaupan esivaiheesta kaupan jälkihoitoon. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa (2 luku) tarkastellaan yleisen tietosuoja-asetuksen vastuujärjestelmää ja vastuiden kohdentumista yrityskauppatilanteissa. Vaiheen tarkoituksena on jäsentää tietosuojariskit hallittavana riskinä yrityskauppatilanteissa. Tutkimuksen toisessa vaiheessa (3 luku) tarkastellaan sitä, miten yrityskaupan toteuttamisen kannalta välttämättömään tietojenvaihtoon liittyviä tietosuojariskejä voidaan hallita sopimuksin sekä, miksi ja miten ostajan tulee ottaa kohdeyhtiöön liittyvät tietosuojariskit huomioon due diligence -tarkastuksessa. Toisen vaiheen tarkoituksena on jäsentää tarve ja keinot hallita kauppaprosessin aikaiseen tietojenvaihtoon liittyvät tietosuojariskit sekä ostajan tietosuojariskejä koskevan ennakkoselvityksen merkitys ja sisältö. Tutkimuksen kolmannessa vaiheessa (4 luku) käsitellään keinoja, joilla ostaja voi hallita kohdeyhtiöön liittyviä tietosuojariskejä kauppakirjan ehdoissa. Kolmannen vaiheen tarkoituksena on selvittää, millä tavoin ostajan on otettava tietosuojariskien erityispiirteet huomioon tietosuojariskien hallintaa koskevien sopimusehtojen muotoilussa. Tutkimuksen neljännessä vaiheessa (5 luku) tarkastelu kohdistuu yrityskaupan jälkihoitoon. Neljännen vaiheen tarkoituksena on jäsentää ostajan kaupan jälkeisten toimien merkitys kaupan kohteeseen ja kaupan jälkeiseen tietojenvaihtoon liittyvien tietosuojariskien hallinnassa.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.

Tutkielmassa tarkastellaan EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen mukaista vahingonkorvausvastuuta sekä sitä, miten tämä vastuu jakautuu rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä. Tutkielmassa käydään läpi kummankin toimijan vahingonkorvausvastuun syntymisen ja edelleen vastuusta vapautumisen edellytyksiä. Yhtenä isona teemana tutkielmassa tarkastellaan myös kansallisen vahingonkorvauslainsäädännön suhdetta tietosuoja-asetukseen, minkä lisäksi käydään läpi erilaisia vaihtoehtoja, joiden avulla tutkielmassa ilmenneitä asetuksen jättämiä tulkinta-aukkoja voisi olla mahdollista täydentää ja ratkaista. Tietosuoja-asetuksen 82 artiklan mukaan henkilöllä on oikeus korvaukseen vahingosta, joka on aiheutunut tietosuoja-asetuksen rikkomisesta. Rekisterinpitäjä on vastuussa vahingosta, joka on aiheutunut käsittelystä, jolla on rikottu tietosuoja-asetusta. Henkilötietojen käsittelijä on vastuussa käsittelystä aiheutuneesta vahingosta vain, jos se ei ole noudattanut henkilötietojen käsittelijälle osoitettuja asetuksen velvoitteita tai jos se on toiminut rekisterinpitäjän lainmukaisen ohjeistuksen ulkopuolella tai sen vastaisesti. Vastuusta voi vapautua osoittamalla, ettei ole millään tavoin vastuussa vahingon aiheuttaneesta tapahtumasta. Tutkielman myötä ilmeni, että tietosuoja-asetuksen sääntely vahingonkorvausoikeuden osalta ei ole aivan aukotonta, sillä asetus on jättänyt jonkin verran tulkinta-aukkoja tutkimuskysymyksen aihepiiriin liittyen. Suurimmat avoimet kysymykset koskivat asetuksen mukaisen vahingonkorvausvastuun vastuumuotoa (ankaraa vai tuottamusperusteista), vastuusta vapautumisen edellytyksiä sekä vastuusta toisin sopimisen mahdollisuutta. Näistä aihepiireistä ilmeni jonkin verran eriäviä mielipiteitä eri oikeustieteilijöiden välillä, eikä siten täysin yksimielisiä kantoja näihin ei ole saatavilla. Tämän lisäksi näiden tulkinta-aukkojen käsittelyä hankaloitti aiheeseen liittyvän oikeuskäytännön laaja puute. Tutkielman haasteeksi lopulta muodostui lainsäätäjän niukkasanaisuus ja täydentävän oikeuskäytännön puute, jotta tutkimuskysymykseen ja siihen liittyviin liitännäiskysymyksiin olisi voitu esittää täysin tyhjentävät vastaukset. Tutkielmassa on kuitenkin vastattu kysymyksiin tämän hetkisen tiedon valossa, mutta korostaen, että tarve tarkentavalle oikeuskäytännölle tai viranomaiskannanotolle on suuri, jotta voidaan poistaa aiheeseen liittyvät epävarmuudet.