Browsing by Subject "vakauspolitiikka"

Suomen ja Ruotsin Euroopan unionin jäsenyyksien myötä maat lähtivät aktiivisesti yhteisvoimin edistämään Baltian maiden integroitumista läntisiin yhteistyöasetelmiin. Unioniin kohdistunut Suomen ja Ruotsin painostus kattavammalle Baltia-politiikalle lähensi Baltian maita lännen vaikutuspiirin kanssa, nostaen samalla pintaan kansainvälistä kenttää halkovia kysymyksiä turvallisuudesta ja vakaudesta, sekä yksittäisten valtioiden-, kansainvälisten instituutioiden ja suurvaltojen turvallisuuspoliittisista intresseistä liittyen Baltian turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen 1990-luvun puolivälissä   Tutkielman tutkimusaihe on rajattu Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön Baltiassa ja maiden välikäsirooliin EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa 1990-luvun puolivälissä. Tutkimusaihetta käsitellään ja keskeiset argumentit muodostetaan liberalismin ideologisen laajentumisen-, vallan-, turvallisuuden- ja monikansallisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön laajemman tutkimuksellisen keskustelun kontekstista. Tutkielman ongelmanasettelua testataan seuraavilla tutkimuskysymyksillä: miksi Suomen ja Ruotsin välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti maiden turvallisuuspoliittisia intressejä? Miksi EU-lähtöinen välikäsirooli oli Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta merkityksellistä? Miksi vallan ulottuvuudet konkretisoituvat Baltia-kysymykseen? Tutkielman primääriaineisto koostuu Ulkoministeriön arkistoaineistosta ”Tukholman R-sarja”, ja Suomen 6.6.1995 valtioneuvoston selonteosta eduskunnalle; ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta, sekä Ruotsin hallituksen propositiosta 1994/95:160; ”Sveriges samarbete med Central- och Östeuropa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta. Tutkimusaineiston tutkimusmenetelmänä on käytetty induktiivista sisällönanalyysiä. Tutkimusaineistoa on analysoitu vallan ulottuvuuksien viitekehyksestä.   Tutkimusaiheen keskeiset käsittelyteemat muodostuvat hyvän naapuruuden johtavasta periaatteesta, historiallisesta yhteydestä, turvallisuuspoliittisen tyhjiön eli harmaan alueen merkityksestä; Venäjän-, EU:n- ja kansainvälisen yhteisön roolista sekä turvallisuuden luonteesta ja Baltian kytkennästä. Tutkimusaineiston keskeisten tulkintojen ja johtopäätösten avulla tutkielma havainnollistaa, kuinka Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen yhteistyö Baltiassa sekä maiden välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti Suomen ja Ruotsin kansallisia intressejä kansainvälisen yhteisön normien ja periaatteiden mukaisessa linjassa. Baltian maiden turvallisuus- ja vakauskehitys edisti myös Suomen ja Ruotsin turvallisuutta ja vakautta. Suomelle Baltian maiden tukeminen merkitsi Suomen aseman vakiintumista kansainvälisessä yhteisössä diplomatian puitteissa. Ruotsi puolestaan painotti Baltian tukemisen hyötyjen vahvistavan Ruotsin toteuttamaa lähialuepolitiikkaa ja siten myös Ruotsin turvallisuutta. Suomen ja Ruotsin kansallisten tavoitteiden eroista huolimatta molemmat maat katsoivat, että niiden oma panos Baltiassa tuki kansainvälistä turvallisuus- ja vakauskehitystä, jolla oli suoria kansallisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia ja merkityksiä Suomelle ja Ruotsille.   Vallan ulottuvuuksien näkökulmasta tarkasteltuna Suomi ja Ruotsi asettuivat kansainvälisen yhteisön ja Baltian maiden väliin. Kyseisessä asetelmassa kollektiivin muodostama voima ylläpitää kansanvälisen yhteisön hegemoniaa, josta Suomi ja Ruotsi katsoivat hyötyvänsä suorasti tai epäsuorasti. Asetelmassa Suomi ja Ruotsi olivat kollektiivin valtaa vastaanottavassa asemassa, mutta samalla myös valtaa välittävinä osapuolina, jossa asetelman viimekäden valtaa vastaanottavat osapuolet olivat Baltian maat. Kansainvälisen yhteisön jäseninä Suomi ja Ruotsi hyötyivät asemastaan yhteisössä, mutta samalla ne toimittivat välikäsiroolin virkaa kansainvälisen yhteisön intressien edistämiseksi Baltiassa.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.