Browsing by Subject "valmiuslaki"

Keväällä 2020 alkanut koronapandemia johti yhteiskunnan sulkeutumiseen ja merkittäviin perus- ja ihmisoikeuksia koskeviin rajoitustoimiin. Yhtenä keskeisimpänä rajoittamisen kohteena oli elinkeinovapaus, jota rajoitettiin esimerkiksi asettamalla rajoituksia ravintoloiden aukiolo- ja anniskeluaikoihin sekä säätämällä asiakastilojen sulkemisesta määräajaksi. Keskeisimmät perusteet elinkeinovapauden rajoittamiselle olivat terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen sekä siihen läheisesti kytkeytyvien terveyteen liittyvien oikeuksien suojaaminen. Tutkielman tavoitteena on analysoida elinkeinovapauden rajoittamista koronapandemian aikana Suomessa vuosina 2020–2022. Pyrin tutkimaan, miten elinkeinovapautta rajoitettiin koronapandemian aikana, millä eri lainsäädännöllisillä keinoilla rajoituksia toteutettiin ja miten elinkeinovapauteen kohdistuneita rajoituksia perusteltiin ja oikeutettiin. Tutkielman metodi on lainopillinen ja keskeisimmän aineiston muodostaa koronapandemian aikana syntynyt laaja virallisaineisto, jonka osalta käsittelen erityisesti perustuslakivaliokunnan antamia lausuntoja ja mietintöjä. Elinkeinovapautta rajoitettiin pandemian aikana valmiuslain, perustuslain 23 §:n soveltamisen ja perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten perusteella. Keskeisenä johtopäätöksenä esitän, että elinkeinovapauden rajoittaminen laajamittaisestikin oli mahdollista koronapandemian aikana terveydenhuoltojärjestelmän kantokyvyn ja ihmisten terveyden suojaamiseksi, mutta rajoitustoimia tuli arvioida tarkasti erityisesti oikeasuhtaisuutta ja välttämättömyyttä koskevien kriteerien näkökulmasta. Rajoitustoimet oli rajattava ajallisesti ja alueellisesti vain siihen, mitä voitiin pitää epidemiatilanteen näkökulmasta välttämättömänä, eikä rajoitustoimilla voitu puuttua perusoikeuksiin laajemmin kuin oli välttämätöntä. Rajoitusten taloudellinen kompensaatio oli myös tärkeä osa rajoitusten hyväksyttävyyttä, vaikka korvauksen suuruuden katsottiinkin kuuluvan lainsäätäjän harkintamarginaalin piiriin, eikä kaikkia rajoitustoimia korvattu.

Tässä tutkielmassa tutkittiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon roolia ja tehtäviä katastrofin, kriisin tai suuronnettomuuden tapahduttua. Tutkimuskysymyksiä ovat: Mikä on kirkon julkishallinnollinen rooli katastrofeissa ja suuronnettomuuksissa? Millaista apua kirkko tarjoaa ja mikä tämän avun suhde on muiden toimijoiden tarjoamaan apuun? Onko kirkolla joitakin erityistehtäviä kyseisissä tilanteissa? Lähdeaineistona käytetään kirkkohallituksen laatimaa valmiussuunnitelmaa sekä muita aihepiiriä käsitteleviä toimintaohjeita ja -suosituksia koskien suuronnettomuuksia. Lisäksi viitataan kirkkolakiin, valtioneuvoston, sosiaali- ja terveysministeriön sekä muiden toimijoiden ja organisaatioiden laatimiin lainsäädännöllisiin ja muihin ohjeistuksiin koskien kirkon toimintaa suuronnettomuuksissa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Tutkielmassa esitellään katastrofitutkimuksen ja katastrofin psyykkisten vaikutusten tutkimisen historiaa, määritellään keskeisiä käsitteitä sekä otetaan esimerkkitapauksia kirkon toiminnasta katastrofin tapahduttua. Otetaan esiin myös meneillään olevan Covid-19 pandemian asettamat haasteet auttamistyölle sekä miten kirkko on lähtenyt auttamaan ihmisiä, jotka tilanteesta kärsivät. Tutkielmassa esitetään myös, miten katastrofi vaikuttaa yksilöön, joka on sen kokenut ja mikä on auttajan tehtävä, kun kokemusta käydään läpi. Keskeisinä tutkimustuloksina voidaan pitää sitä, että kirkon tulee olla valmistautunut hoitamaan perustehtäväänsä myös katastrofin keskellä tai välittömästi sen tapahduttua. Kriisitilanteissa kirkon tulee olla varautunut henkisen huollon tarjoamiseen niille, joita katastrofi on koskettanut, mukaan lukien pelastustyöntekijät. Kirkko ja sen perusyksikkö seurakunta toimii yhteistyössä muiden viranomaistahojen kanssa. Kirkko toimii samojen kriisityön periaatteiden mukaan kuin muutkin auttajatahot. Kirkon kristillisyys näkyy tilaisuuksissa, joita kirkossa järjestetään onnettomuuden jälkeen. Akuutissa auttamistyössä kristilliset asiat otetaan esille vain, jos autettava sitä toivoo

Tämä maisterintutkielma tarkastelee, miten poliittiset tulkinnat näyttäytyivät 1930- ja 1990-luvuilla käydyissä valtiopäiväkeskusteluissa koskien Suomen poikkeustilalainsäädäntöä. Poikkeustilalainsäädännöllä tarkoitetaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa perustuslaillisesti kriisin seurauksena vallankäytön keskittämisen yleensä vain keskeisille hallintoelimille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten tulkinnat uhkakuvista, laillisuudesta ja vallankäytöstä näyttäytyivät ja ilmenivät valtiopäiväpöytäkirjoissa ja -asiakirjoissa, vaikuttaen kokemukseen siitä, miten ja millaisin ehdoin vallankäyttöä kriisissä tuli toteuttaa. Lainsäädäntöä koskevaa keskustelua rajataan Erving Goffmanin kehysanalyysillä neljän tarkastelukehyksen kautta, joiden tarkoituksena on tuoda esiin, miten päättäjien poliittiset tulkinnat näyttäytyivät poikkeustilalainsäädännöstä käydyssä keskustelussa. Tulkintoina voidaan pitää yksilötasoisia odotuksia ja maailmankuvia. Kehyksillä pyritään teorialähtöisesti hahmottamaan, miten kansalaisyhteiskunnan ja vallan suhde vaikutti laista käytyyn keskusteluun, millaisia näkemyksiä lain tarkkuuden suhteen esitettiin, millaisiin uhkakuviin laissa pyrittiin vastaamaan ja missä määrin muut valtiot toimivat esimerkkinä tai vertailukohtana lainsäädännölle. Suomi on valittu tarkastelukohteeksi sen omalaatuisen historiansa takia: Valtion määrittävä turvallisuuspoliittinen asema syntyi 1900-luvulla yhdistelmästä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä. Tarvittiin lainsäädäntö, joka kykeni parhaalla tavalla ottamaan huomioon erilaiset turvallisuusalueet. Sen tuli olla tiukka, jotta ulkopoliittisen selkkauksen sattuessa laki ei jättänyt kansainväliselle yhteisölle tulkinnanvaraa Suomen koskemattomuudesta. Toisaalta lain tuli olla kykenevä vastaamaan sisäisiin rauhattomuuksiin niin, että vallan jatkuvuus voitiin taata. Erilaiset tekijät näin päällekkäin ja suhteessa toisiinsa rajasivat kriisilainsäädännön toimintatilaa. Tutkimus yhdistelee näkökulmissaan muun muassa Bryan Rooneyn analyysiä poikkeustilojen hallintaan vaikuttavista muuttujista, Antero Jyrängin tulkintoja suomalaisesta oikeusfilosofiasta, sekä Giorgio Agamben tulkintoja poikkeustilojen problematiikasta. Analyysi avaa näin kehityskaaria poikkeustilalainsäädännöstä käydyn keskustelun taustalla. Tutkimus osoittaa, ettei lainsäädännöstä käyty keskustelu määrittänyt ainoastaan poikkeustiloja: keskustelussa neuvoteltiin niin puolueiden välisistä valtasuhteista kuin suomalaisen valtion identiteetistä. Keskeiseksi valtiovallan ja yhteiskunnan suhdetta määrittäväksi tekijäksi muodostuikin ontologinen kysymys siitä, mikä todella oli se kansa, jota tuli suojella ja kenellä oli oikeus asettua sen turvaajaksi. Lainsäädännön kautta myös itse poikkeustilat problematisoitiin, herättäen kysymyksen siitä, missä määrin ja miten poikkeustiloja todella voitiin tai tuli säädellä. Tulkintojen kautta hahmotettiin laajemmin Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja kansainvälisiä valtarakenteita, näin kiteytyen kysymykseen siitä, mitä tarkoitti olla länsimainen valtio ja mihin Suomi sopi tässä rakennelmassa. Tutkimus herättää kysymyksen siitä, missä määrin poliittiset päättäjät todella ovat kykeneviä tekemään päätöksiä kansakunnan kohtalosta kriisissä, jos päätösprosessien taustalla vaikuttavat tulkinnat eivät ole jaettuja. Toisaalta se jättää laajemmin pohtimaan poikkeustilojen kykyä toteuttaa hallintaa oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, mikäli lainsäädäntö itsessään politisoituu osana käsittelyprosessia.

Tutkielma käsittelee COVID-19-epidemiaa ja valmiuslain 93-95 §:n nojalla annettujen hoitajien perusoikeuksia rajoittaneiden asetusten soveltamista Suomessa kevään 2020 poikkeusolojen aikana. Asetusten poikkeusvaltuudet koskivat lepoaikoja, ylitöitä ja vuosiloman antamista koskevia säännöksiä, irtisanomisajan pidennyksiä ja työvelvollisuutta. Tutkielma nivoo hoitajien oikeuksien rajoittamisen osaksi koronaviruspandemian sukupuolittuneita vaikutuksia ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa on kyse hoiva-alan naisvaltaisuudesta, sukupuolisegregaatiosta ja työvoimapulasta kärsivästä matalapalkka-alasta. Tutkielman aineisto käsittää muun muassa valmiuslain nojalla annettujen asetusten eduskuntakäsittelyn asiakirjoja, kuten asetusehdotuksia, valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja sekä asiantuntijalausuntoja. Perustuslakivaliokunta ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunta olivat saaneet tietoonsa valmiuslain toimivaltuuksien väärinkäytöksiä. Tutkielman tulokset käsittävät ensinnäkin havainnon, ettei valtioneuvosto seurannut ja raportoinut eduskunnalle perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla valmiuslain 93 ja 94 §:n toimivaltuuksien käyttöä. Toiseksi, työsuojeluviranomainen ei aineiston perusteella ollut tietoinen valvontavastuustaan poikkeusoloissa, mikä heikensi työntekijöiden oikeussuojaa. Lisäksi, valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottovaiheessa ei eritelty ja arvioitu eri toimien vaihtoehtoisuutta eikä valmiuslain eri soveltamisvaihtoehdot käyneet riittävällä tavalla ilmi asetusten perusteluista. Asetusehdotuksissa ei tuotu esille muun sääntelyn, kuten KVTES:n, mahdollistamien toimien vaihtoehtoisuutta suhteessa valmiuslain toimivaltuuksiin. Valmiuslain käyttö pandemiassa ei voi automaattisesti tarkoittaa hoitajien perusoikeuksien rajoittamisen tarvetta. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään muun muassa tarve selvittää sekä työnantajien poikkeusvaltuuksien väärinkäytökset että keinot työntekijöiden oikeusturvan vahvistamiseksi. Valmiuslakia uudistettaessa tulee ottaa huomioon hoitajien oikeudet. Hoiva-ala tulee myös nostaa varautumisen keskiöön.