Browsing by Subject "vanhuspalvelut"

Tavoitteet: Ikääntyneiden kokema yksinäisyys on noussut keskusteluun ja moninaisen tutkimuskentän kohteeksi erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Ikääntymiseen liittyviä teemoja sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta on tärkeä tarkastella väestön ikääntyessä. Pandemiaa vastaan taisteltiin fyysisen eristämisen keinoin, ja tämä kohdistui erityisesti ikääntyneisiin. Tämä on entisestään nostanut huolta ikääntyneiden pärjäämisestä. Keskeistä on miettiä, että oliko pandemian aiheuttamat sivuvahingot, kuten koettu yksinäisyys, suurempi ongelma kuin suorat viruksen riskit terveydelle. Tässä tutkimuksessa kuvataan suomalaisten vanhuspalvelujen asiakkaiden kokemaa yksinäisyyttä korona-aikana. Tutkimuksella tarkastellaan sitä, että minkälaisia vaikutuksia korona-ajan rajoitustoimilla on ikääntyneiden koettuun yksinäisyyteen ja mitä tekijöitä yksinäisyyden kokemisen taustalla on. Tutkimuksessa oletetaan aiempien tutkimusten pohjalta, että korona-ajan rajoitustoimet lisäsivät yksinäisyyden kokemista sekä myös, että yksinäisyyden taustalla on erinäisiä sosiaaliseen vähyyteen liittyviä tekijöitä. Menetelmät: Tämä tutkimus on toteutettu osana Terveyden & hyvinvoinnin laitoksen (THL) ”Vanhus-palveluiden tila” (Vanpal) -tutkimushanketta. Tutkimuksen aineistot koostuvat suomalaisille ympäri-vuorokautisen hoidon ja kotihoidon toimintayksiköille (Vanpal) sekä vanhuspalveluiden asiakkaille (VANKO) toteutetuista sähköisistä kyselyistä, jotka yhdistettiin tämän tutkimuksen analyysejä varten. Poikkileikkausaineistot on kerätty marraskuu 2020 – tammikuu 2021 välisenä aikana. Tämän tutkimuksen tilastolliset analyysit suoritettiin huhtikuussa 2022. Tulokset ja johtopäätökset: Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että vanhuspalvelujen asiakkaat ovat olleet yksinäisiä korona-aikana, sillä sekä kotihoidossa että ympärivuorokautisessa hoidossa lähes 40 % ikääntyneistä kokivat olevansa yksinäisiä korona-aikana eikä palvelumuotojen välillä ollut eroa yksinäisyyden kokemisen määrässä. Yksinäisyyden taustalla olevat tekijät tämän tutkimuksen perusteella voidaan jakaa hoitajiin, läheisiin ja ystäviin sekä yksilöön liittyviin tekijöihin. Tämän tutkimuksen mukaan riittämättömäksi koettu hoitajien aika oli suurin riskitekijä yksinäiseksi itsensä kokemisen taustalla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, ettei fyysinen eristäminen ei ole ongelmaton rajoitustoimenpide pandemiasta turvautumisessa. Yksinäisyyskriisi on todellinen ja on tärkeää, että asia otetaan vakavasti. Yksinäisyyden kokemiseen voidaan puuttua keskittymällä sosiaalisten tekijöiden määrän sekä laadun parantamiseen sekä vuorovaikutuksen palauttamiseen.

Tausta: Muistisairaudet yleistyvät Suomessa väestön ikääntyessä. Vaikka muistisairauksilla onkin fysiologinen oireiden syy, ne ilmenevät ennen kaikkea kokemuksellisina ja sosiaalisina sairauksina. Suomessa perustuslaki takaa kansalaisille oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan, mutta miten oikeus taataan silloin, kun ihminen ei sairautensa vuoksi edes muista olevansa uskossa? Tavoite: Tutkielman tavoite oli kahtalainen. Ensinnäkin tarkoitus oli selvittää, millaisten asioiden hoivakodeissa työskentelevät papit tulkitsivat ilmentävän asukkaiden uskonnollisuutta silloin, kun nämä vaikean muistisairauden vuoksi olivat kykenemättömiä sanalliseen kommunikaatioon. Toiseksi tutkittiin, millaisin keinoin papit pystyivät tukemaan havaitsemaansa muistisairaiden uskonnollisuutta hoivakodeissa. Aineisto ja menetelmät: Tutkielmaa varten haastateltiin kymmenen sairaalapappia, jotka työskentelivät pääasiassa vanhojen ihmisten parissa. Haastattelut olivat teemahaastatteluja. Litteroitu tutkimusaineisto (197 sivua) analysoitiin aluksi aineistolähtöisesti datamassan tiivistämiseksi ja sen jälkeen luokiteltiin teoriaohjaavalla analyysillä tutkimuskysymysten suuntaisesti. Tulokset: Sanojen hävitessä muistisairaiden kommunikaatio muuttui kehollisemmaksi. Haastatellut papit olivat työssään oppineet tulkitsemaan muistisairaiden kehollisia viestejä hyvinkin tarkasti. Uskonnollisuuden nähtiin ilmenevän erityisesti tunnereaktioissa, liturgisten rituaalien tapailussa ja ymmärryksenä uskonnollisten tilaisuuksien erityisluonteesta muuhun hoivakotiarkeen verrattuna. Uskonnollisuutta tuettiin mahdollistamalla uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen erityisesti hartauksissa ja tarjoamalla mahdollisuuksia henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Muistisairaiden uskonnollisuuden tukemisessa pappeja auttoi myös sukupolvitaju eli ymmärrys parhaillaan hoivakodissa asuvan sukupolven sukupolvikokemuksista. Papin näkyvillä ja saatavilla oleminen hoivakodissa oli myös tärkeä työkalu muistisairaiden asukkaiden uskonnollisuuden tukemisessa. Johtopäätökset: Vaikeastikin muistisairaat ihmiset pystyivät ilmaisemaan uskonnollisuuttaan ja osallistumaan oman uskontonsa mukaiseen toimintaan, kun heille vain tarjottiin siihen tilaisuuksia. Väestön ikääntyessä seurakuntien on syytä terästää paitsi yleistä vanhustyötään, myös erityisesti hoivakodeissa tehtävää työtä, jotta perustuslain takaama oikeus harjoittaa omaa uskontoaan toteutuu myös muistisairaiden ihmisten kohdalla.