Browsing by Subject "vapaus"

Hannah Arendtin toiminnan teorian käsitteellisiä resursseja hyödyntäen voi pohtia inhimillisen toiminnan mahdollisuuksia ja ehdollistuneisuutta nykyisessä automaation historiallisessa kontekstissa. Neljännen teollisen vallankumouksen myötä on mahdollista automatisoida kognitiivisia ja affektiivisia työtehtäviä. Taloustieteen perspektiivistä tämä tarkoittaa teollisen tuotannon muuntumista yhä teknologiakeskeisemmäksi. Samanaikaisesti modernina teollisena aikana työ on noussut keskeisimmäksi yksilön yhteisöllistä toimintaa määritteleväksi tekijäksi, joka määrää niin yksilön sosioekonomista asemaa kuin identiteetin muodostamisen tilaa. Tämä yhtälö on nostanut automaatioahdistusta yksilö- ja yhteisötasolla. Tämän tutkielman tarkoituksena on hahmotella ja analysoida Arendtin käsitystä työn ilmiöstä ja luonteesta nykyteknologian kontekstissa, kun tarkastellaan nimenomaan syväoppivien algoritmien vaikutusta työn organisointiin. Neljännen teollisen vallankumouksen ilmiötä analysoidaan teoreettisesti Hannah Arendtin poliittisen ajattelun ja työn merkityksen fenomenologisen analyysin näkökulmasta. Käsitteellisenä lähtökohtana toimii Arendtin jaottelu työhön, valmistamiseen ja toimintaan sekä hänen tilallinen erottelunsa yksityiseen, sosiaaliseen ja julkiseen alueeseen. Arendtin ajattelua työstä on käsitelty kriittisesti. Kritiikin mukaan Arendtin ajattelun ei nähdä soveltuvan nykyiseen keskusteluun työstä ja yhteiskunnasta. Tutkielmassa väitetään Arendtin olevan edelleen ajankohtainen ajattelija työn institutionaalisen merkityksen analyysissä. Arendtin teoksia käytetään empiirisenä pohjana pohdinnoille inhimillisen toiminnan tilasta nykyisessä maailmassa. Nykyhetkellä vain yhteiskuntiemme keskeisimpien käsitteiden, kuten työn ja vapauden, institutionaalisessa tarkastelussa on mahdollista löytää yhteiskunnallisista muutoksista ja ilmiöistä emansipatorisia kulkusuuntia. Arendtin antropologisen lähestymistavan avulla on mahdollista syvällisesti tutkia inhimillisen toiminnan mahdollisuuksia nykyautomaation kontekstissa. Automaation merkitys Arendtin ajattelussa on ollut tutkimusten marginaalissa siitä huolimatta, että automaatiolla on huomattava vaikutus Arendtin ajatteluun. Tutkielman tilallinen analyysi osoittaa Arendtin vievän työn ilmiön tutkimisen institutionaaliselle tasolle. Näin ollen Arendtia tulkitaan työn olemassaolon ehtojen teoreetikkona. Työn tilallisia ehtoja ovat materiaalisuus, uniikkiuden mahdollistaminen ja maailmallisuus. Nämä työn tilalliset merkitykset syntyvät yksilölle kolmen ulottuvuuden kautta, joita ovat työ paikan ottamisena, aseman omistamisena ja kannanottamisena. Työn tilallisen analyysin kautta on mahdollista arvioida työn yhteisöllistä ja poliittista merkityksellisyyttä. Nykykontekstissa työn merkitys yksilötasolla on sallia jokaiselle yksilölle mahdollisuus julkiseen tilaan. Automaation ja vapauden välisen suhteen analyysin mukaan Arendtin toiminnan teoria tarjoaa resursseja analysoida inhimillistä ehdollistuneisuutta ja institutionaalisen vapauden mahdollisuutta nykyisessä historiallisessa kontekstissa. Näin edistetään kuvaa Arendtista automaation ajattelijana. Arendtilaisesta näkökannasta katsottuna automaation tarkoitus on toimia neutraalina institutionaalisen vapauden mahdollistajana. Arendt ei näe uusia teknologioita, kuten palvelurobotteja, uhkana ihmisten väliselle toiminnalle. Arendtin mukaan vain inhimillinen ajattelu, erotettuna kognitiosta ja loogisesta päättelykyvystä, voi toimia historiallisuuden, merkityksen ja inhimillisen olemassaolon kirkastajana. Ajattelua vaativien töiden tehtävänä on auttaa yhteiskuntajärjestelmää maailmallisuuden ja kestävyyden ylläpitämisessä maailmassa, jossa tekoäly ja automaatio toimivat yhteiskunnan organisatorisen rationaalisuuden pohjana.

Tutkimukseni käsittelee Keskustan, Kokoomuksen ja Sosialidemokraattisen puolueen puolueohjelmien kertomuksia vapaudesta. Tutkimuksen metodi ja teoreettinen viitekehys on narratiivinen. Tutkimuksen lähtökohtana on käsitellä puolueiden periaateohjelmia itsenäisinä kertomuksina maailmasta. Pro Gradu –tutkielmassa etsin vastauksia kysymyksiin: • Millainen rooli vapaudella on puolueohjelmien kertomuksissa? • Onko puolueiden kertomuksilla vapaudesta eroja? Vapauden rooli puolueiden kertomuksissa vaihtelee. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vapaus on niin keskeinen periaate modernissa demokratiassa, ettei yksikään puolueohjelmista voi olla ottamatta siihen kantaa. Puolueohjelmien kertomusta vapaudesta muokkaa voimakkaimmin ohjelman edustama ihmiskuva. Kokoomuksen ja Keskustan kertomus ihmisestä on huomattavasti positiivisempi kuin SDP:n. Vapauden kertomuksessa se näkyy siten, että vapauksien yhteentörmäyksiä ei juurikaan käsitellä. Kertomukset eivät esitä ratkaisuja tilanteisiin, joissa yksilöiden vapaudet rajoittavat toisten yksilöiden vapauksia.

Tutkielman tavoite on esittää argumentti, joka vastaa tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin. Vasta-argumentti liberalismille nousee yleensä viitekehyksestä, jota voi kuvata konservatismiksi, kommunitarismiksi tai perfektionismiksi. Työssä käsitellään Thomas Hobbesin, John Stuart Millin, Isaiah Berlinin, Gerald MacCallumin, Quentin Skinnerin ja Joel Feinbergin vapauskäsityksiä. Analyysin ja argumentoinnin kautta esitetään oma vapauden käsite. Tämä käsitys vapaudesta määrittelee samalla sitä, millainen on neutraali liberalistinen yhteiskunta. Neutraalilla tarkoitetaan sitä, ettei tällaisessa yhteiskunnassa ohjata tai pakoteta ihmisiä tietynlaiseen käsitykseen hyvästä elämästä, tiettyihin hyvän elämän arvoihin. Robert Audin artikkelin kautta käsitellään liberalistisen valtion suhdetta erilaisiin maailmankatsomuksiin. Tässä todetaan, että Audin argumentti keskittyy arkikäsityksen mukaisesti uskonnoiksi ymmärrettyihin maailmankatsomuksiin. Tämän huomioidaan johtavan ristiriitaan Audin itsensä esittämän neutraliteetin periaatteen kanssa. Tutkielmassa argumentoidaankin, että uskonnon käsitettä ei tarvitse lainkaan yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa. Jos uskonnon luokittelukäsitettä käytetään jollain tavalla, rajataan jotain ilmiöitä pois uskonnon luokasta. Tämä aiheuttaisi ihmisten eriarvoisen aseman, mikä ei ole mahdollista neutraalissa yhteiskunnassa. Jos vain tietyllä tavalla uskonnoksi luokitellut maailmankatsomukset saisivat erityisen aseman, loukattaisiin muunlaisia elämänkatsomuksia arvostavien ihmisten vapautta. Tutkielmassa käsitellään Steven Wallin perfektionistista argumenttia rajoitetun neutraaliuden periaatteesta. Tämän todetaan vetoavan tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin, jonka mukaan autonomiaa eli vapautta arvostava yhteiskunta ei ole neutraali. Työssä argumentoidaan, että neutraalius kaikkien arvojen suhteen ei voi määritelmällisesti olla mahdollista, mikäli on jokin yhteiskunta, johon on valittu joitakin elementtejä. Näitä valittuja elementtejä tutkielman pääargumentissa kutsutaan konstitutiivisiksi arvoiksi. Konstitutiivisten arvojen tarkoitus on mahdollistaa neutraali liberalismi: tarjota ihmisille kyvyt ja valmiudet mahdollisimman itsenäisesti muodostaa käsitystään hyvästä elämästä ja tavoitella sen mukaista elämää; suojata ihmisiä sorrolta ja pakottamiselta, kaikelta, mikä estää vapautta halutunlaiseen toimintaan. Pääargumentissa viitataan Heta Gyllingin argumenttiin, jonka tavoite on osoittaa, että liberalismi on kaikille toiseksi paras vaihtoehto.

Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.

Tutkimuskysymykseni on, mikä on Nietzschen käsitys vapaudesta. Kysymyksen motivoi Moraalin alkuperästä -teoksessa esitetty moraalin kritiikki. Nietzsche pitää moraalia haitallisena, koska se rajoittaa nietzscheläistä itseisarvoa, valtaa. Hänen etiikassaan yksilön itsetoteutus on hyvää, ja se tulee tutkielmassa puolustettavan vapauden lähtökohdaksi. Nietzschen positiivinen kanta vapauteen paljastuu osin niistä vapauden merkityksistä, joita hän kritisoi. Esittelen siksi tavat, joilla Nietzsche kritisoi vapautta tai vapaata tahtoa. Määrittelen genealogian metodin ja Nietzschen yksilön itsetoteutusta edistävän vapauskäsityksen. Käytän aineistonani Nietzschen keskimmäiselle ja kypsälle kaudelle ajoittuvia teoksia Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1878), Aamurusko (1881) ja Iloinen tiede (1882) sekä Moraalin alkuperästä (1887), Näin puhui Zarathustra (1883–1891), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Epäjumalten hämärä (1887), Antikristus (1908) ja Ecce homo (1908). Hyödynnän myös otteita Nietzschen keskeneräiseksi jääneestä Tahto valtaan -teoksesta. Teen tekstilähtöistä tulkintaa ja puolustan tekstien valossa hypoteesiani, jonka mukaan Nietzschellä on kriittisten huomioiden lisäksi positiivinen kanta vapauteen. Analysoin Nietzschen tekstejä tarkasti erottaakseni vapauden eri merkitykset toisistaan. Arvioin kriittisesti Nietzscheä kommentoivaa tutkimuskirjallisuutta sekä suhteutan sitä omaan tulkintaani. Keskityn erityisesti John Richardsonin, Brian Leiterin ja Ken Gemesin kantoihin vapauden luonteesta tai sen puutteesta Nietzschellä. Nietzschen genealogian metodi tarkastelee arvojen alkuperää yhdistämällä faktaa ja fiktiota. Nietzschen positiivisen vapauden kannalta tärkeä kritiikki pureutuu neljään perinteiseen vapaan tahdon oletukseen. Niitä ovat 1) moraalinen vastuu, 2) vapaa tahto tekojen syynä, 3) toimijuuden moraaliset tarkoitusperät ja 4) metafyysinen ”minä”. Nietzschen kritiikki koskee perinteisiä näkemyksiä vapaudesta ja kohdistuu filosofian historian suurien hahmojen, mm. Immanuel Kantin ja Platonin käsityksiin. Esitän genealogisen lähestymistavan arvoihin ja vapauteen olevan yksi vastaus vapauden merkityksestä Nietzschellä. Osoitan Nietzschellä olevan tämän lisäksi viisi keskeistä vapauden merkitystä. Ne ottavat lähtökohdakseen ihmisen luonnollisuuden. Eri merkitykset ovat (i) vietille kuuluva käskemisen affekti, (ii) voimakastahtoisuus, (iii) välttämättömyyden myöntäminen, (iv) itsekseen tuleminen ja (v) luonnollinen toimijuus. Vaikka osassa niistä on päällekkäisyyttä, Nietzschen eri teosten väliset tyyli- ja metodiset erot pakottavat pitämään vapauden merkitykset erillään. Nietzschen käsitys vapauden luontoon pohjautuvista viidestä eri merkityksestä johtavat parempaan kokonaiskuvaan Nietzschen etiikasta. Jotta Nietzschen käsitys vapaudesta olisi toimiva, tulisi kuitenkin osoittaa, että yhteisöllinen hyvä kuuluu yksilön intresseihin. Tämä vaatisi oman tutkimuksensa, jonka tehtävä olisi osoittaa, että moraali ja yksilön itsetoteutus ovat Nietzschelle vain kontingentisti vastakkaiset ja että myös yhteisölliset arvot voivat pohjautua luonnollisiin vietteihin.

Tässä kandidaatintutkielmassa tarkoituksena on kuvailla, millaisia työtapoja nykyään steinerkoulussa käytetään opettamiseen ja oppilaiden motivointiin. Nykypäivänä huomiosta kilpailevat monet eri ärsykkeet ja ilman vahvaa itsehillintää voi olla hankalaa keskittyä asioihin, joiden tekeminen vie elämässä eteenpäin. Lapsilla on myös luontaisesti innokkuutta leikkiä ja tutkia nopeasti ympäröivää maailmaa. Opettajan tehtävänä on näistä tekijöistä huolimatta saada lasten huomio opetettavaan asiaan. Steinerkoulun pedagogiikkaa on kehitetty sen lähtöajoilta asti, mutta sen perusperiaatteet ovat silti pysyneet muuttumattomina. Käytän tutkielmassa steinerpedagogisia oppimateriaaleja ja kuvailevaa kirjallisuutta. Steinerkoulun työtavoista on melko hyvin kirjallisuutta, mutta tätä harvemmin sidotaan motivointi-termiin tai esimerkiksi Decin & Ryanin (2000) motivaatioteoriaan. Tämä tutkielma on toteutettu kuvailevana kirjallisuuskatsauksena. Aineisto on koottu Google Scholarista, ERIC-tietokannasta, Helkasta ja steinerkoulun nettisivuilta, sekä omasta kirjallisuudesta, jossa on käsitelty steinerkoulun työtapoja. Tutkimustulokset keskittyivät kuvailemaan steinerpedagogisen kasvatuksen vapaata laatua, ja sitomaan sen työtapoja ja tavoitteita Decin ja Ryanin motivaatioteoriaan (2000). Tuloksista voi havaita steinerpedagogiikan mukailevan kyseisen motivaatioteorian osa-alueiden vaatimuksia hyvin tarkkaan. Steinerpedagogiikasta voisi näin ollen ammentaa työtapoja myös peruskouluun, mikäli kouluissa kaivataan uusia keinoja motivoida oppilaita.

In this thesis, the relationship between art and public discussion is studied in the context of the maker of art. The starting point of this work is the observation that in the discussion and research about the role of art in society, the viewpoint of the maker often plays the role of a walk-on. Art is frequently the object of different societal desires and expectations that concern for example art’s impact in the societal activation of citizens. These desires commonly disregard the context and condition that effect the process of the making of art. In this study, the ideals of the role of art in public discussion, the structures that effect the actualisation of these ideals, and the potential of art as a part of public discussion, are discussed from the perspective of the maker. The relationship between art and public discussion is considered in the light of Jürgen Habermas’ ideal of communicative rationality, Chantal Mouffe’s idea of agonistic politics, and Jacques Rancière’s concept of the distribution of the sensible. Their ideas are put into dialogue with the point of view of the maker both through interviews of artists as well as through reflective autoethnographic artistic research. The interviews are conducted by using a semistructured theme interview method and the autoethnography leans on the tradition of artistic research. The interviewees are from the fields of visual arts and dance, as these fields share similarities for instance in their economic structures. Part of the material of the thesis consists of statistics and reports on the conditions of the making of art. In the interviews, art’s role in society is seen through the modern idea of art as a field that is to a certain extent detached from the rest of society, thus forming a radical sphere of freedom in relation to public discussion. Art is located in the margins of society which both enables the freedom of art but also suppresses it. Economical and institutional structures as well as structures related to publicity effect the actualisation of the ideals of art’s role in society. Changes in the societal structures seem to influence art’s makers perception of the place of art in society and in public discussion. In the study, art comes out as an activity that has either a supportive or a resisting political position in relation to the hegemonic order. The possibility for art to influence public discussion through mainstream media doesn’t appear strong in the interviews. Journalism related to art is criticised for concentrating on stories of the artists or on the success of the art, instead of on the contents of the art. The picture that is formed in the study of the relationship between art and public discussion shares similarities with the ideas of both Habermas and Mouffe as well as Rancière. Art is seen to have an important role in public discussion because it can for example challenge the existing power structures and bring forth things that have formerly been invisible in society. Through art it is possible to raise emotions and effect people especially through provoking shared affects. In the autoethnographic artistic research, art forms an affective and performative moment of discontinuity in relation to public space and discussion.

Vapaus ja kuolema ovat eksistentiaalisia elämän peruskysymyksiä, jotka ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Tutkielmani tavoitteena on tarkastella, miten ranskalainen filosofi-kirjailija Simone de Beauvoir (1908–1986) käsittelee vapauden ja kuoleman teemoja teoksessaan Moniselitteisyyden etiikka (1947). Kysyn teoksen argumentaation pohjalta myös, miten vapaus liittyy kuolemaan, vai liittyykö mitenkään? Beauvoiria pidetään yleisesti eksistentialistina ja feministisen ajattelun edustajana. Toissijaisesti pyrin tuomaan esiin, että hän on teosta kirjoittaessaan omaleimainen ja monipuolisesti ammentava olevaisuuden analyytikko, joka on kyennyt kirjoittamaan joitakin teesejä myös omaan aikaamme tuotaviksi. Olen teemoitellut teoksen sisällön ja analysoin sitä pääasiassa kommentaarien avulla tehden havaintoja siitä, millaisia suuntia Beauvoirin ajattelu saa ja millaisista aineksista se on muodostunut. Tarkastelen kirjaa käsite- ja argumentaatioanalyysin keinoin ja jäsennän ajattelun suhdetta relevantteihin teorioihin. Beauvoirin vapauden analyysia taustoittaa ajatus kuolevaisuudesta ja rajallisuudesta ja hän nivoo tarkastelunsa yhteiskunnallisen tilanteen osaksi. Teoksen olennaisena pontimena on Beauvoirin elämänkumppanin Jean-Paul Sartren teos Oleminen ja ei mitään (1943), minkä lisäksi hän luotaa analyysissaan suhdetta useisiin ajattelijoihin kuten Hegel, Heidegger, Camus, Kant, Kierkegaard, Nietzche, Merleau-Ponty, Husserl ja Marx ja muotoilee oman moraalifilosofisen tulkintansa subjektiviteetin paradoksista. Ajattelun kantavia voimia ovat moniselitteisyys sekä vastavuoroisen tunnustamisen periaate, pohjautuen Hegelin orjan ja herran dialektiikkaan. Olemme intersubjektiivisesti sidoksissa muihin ihmisiin ja halutessamme omaa vapauttamme meidän tulee haluta yhtä lailla toisen ihmisen vapautta, mikä antaa aidon mahdollisuuden myös rakastamiselle. Ihminen paljastaa maailmaa ja vapautta eteenpäin pyrkivän transsendenssinsa avulla, joka suuntautuu kohti avointa tulevaisuutta, ammentaen menneisyydestä ja toimien nykyhetkessä. Partikulaaristen tilanteidemme lainalaisuudet, kuten aika, paikka, ympäristö, fyysinen olemassaolomme ja lopulta kuolema asettavat rajoja vapaudelle. Beauvoirin mukaan on hyväksyttävä kuolevaisuutensa, eikä sitä tule kätkeä tai kieltää. Rajat tarjoavat elämälle merkityksiä ja projekteille suuntaa. Mutta vain toinen ihminen voi riistää elämän merkityksellisyyden ja vapauden: esine ei siihen kykene. Pyrkimyksemme voivat saada jatkuvuutta myös kuolemamme jälkeen, muiden ihmisten edistämien projektien kautta. Analyysinsä avulla Beauvoir tulkitsee myös sortoa. Esitän Beauvoirin argumentteihin pohjaten, että kuolevaisuutensa tiedostaminen antaa mahdollisuuden vapaudelle. Vapaus on kuolemisensa tajuamista, mikä ei kuitenkaan jää vain itselle: kun tahdomme toisille vapautta, tahdomme myös, että he löytävät ja sisäistävät oman kuolevaisuutensa. Ja kuten ihmisen oma vapaus liittyy toisiin, samoin hänen kuolemallaan on merkityksensä muille ihmisille. Tarkasteluni tukee toissijaisen tutkimustehtäväni olettamusta siitä, että Beauvoir on omaääninen ja usealta näkökulmalta tulkittu filosofi ja kirjailija, jonka filosofia tulee mielestäni nähdä omanaan, sen sijaan että se tulkittaisiin Sartresta juontavana ajatteluna. Hän ei teosta kirjoittaessaan ollut vain Sartren kommentoija, vaan toi oman korkeatasoisen kontribuutionsa filosofian kenttään. Beauvoir eroaa Sartren ajattelusta etenkin haastaessaan absoluuttisen vapauden ajatuksen sekä tulkinnassaan vastavuoroisuuden ainaisesta mahdollisuudesta. Lisäksi hän korostaa transsendenssin aktiivista ja toiminnallista luonnetta. Vapauden ja kuoleman tarkastelulle kriisiytyvässä maailmassa on yhä uutta tarvetta. Jatkossa olisi aihetta tutkia esimerkiksi immanenssi-käsitteen käyttöä transsendenssin vastinparina, mikä oli nähdäkseni Moniselitteisyyden etiikassa kehittymässä. Jatkotutkimusten aiheisiin lukeutuu edelleen Sartren ja Beauvoirin filosofioiden syvällisempi vertailu. Olen kiinnostunut myös Camus’n absurdin filosofiasta ja Emmanuel Lévinasin rajatonta eettistä vastuuta korostavasta ajattelusta verrattuna Beauvoirin esittämiin moniselitteisyyden, vapauden ja kuoleman tulkintoihin.

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen alaan sijoittuvan tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, miten tilaa hallitaan ja sen kautta palestiinalaissiviilien elämää kontrolloidaan Länsirannan Jordanjoen laaksossa. Siinä analysoidaan toistaiseksi vähän tukittua, noin kolmasosan Länsirannasta kattavaa Jordanjoen laakson aluetta sekä siellä elävien beduiinien liikkumista ja sen rajoittamista. Laaksosta on hetkellä yli 90 % palestiinalaisten ulottumattomissa erilaisten liikkumista ja tilaa kontrolloivien mekanismien vuoksi. Tutkimalla palestiinalaissiviilien liikkumisen rajoittamista erityisesti beduiinien kautta, joiden paimentolaisuuteen perustuva elämäntapa vaatii liikkumista laidunmaiden perässä vuodenaikojen mukaan, päästään käsiksi siihen monimutkaiseen prosessiin, jolla Israel hallitsee tilaa ja fragmentoi Länsirannan aluetta. Tutkielma on kuvaileva tapaustutkimus, jonka tutkimusmateriaalina ovat vuonna 2013 suoritetut teemahaastattelut beduiinien miehitys- ja tilaongelmista sekä YK-järjestöjen raportit sekä kartat alueelta. Liikkumisen rajoittaminen ja sen kontrollointi määritellään Johan Galtungin väkivaltaisen rakenteen käsitteen kautta. Työn teoreettinen viitekehys rakentuu Galtungin lisäksi territoriaalisuuden käsitteelle sekä David Torpeyn ajatukselle siitä, että valtioita voidaan pitää legitiimin väkivallan lisäksi myös liikkeen monopoleina. Tätä täydentävät Fréderick Grosin ja Hagar Kotefin tilaa ja sen hallintaa käsittelevät teoriat sekä Michel Foucault’n hallinnallisuuden analyysi. Teoreettisen viitekehyksen pohjalle on rakennettu kaksi hypoteesia. Ensimmäisen mukaan palestiinalaissiviilejä marginalisoidaan turvallisuuden nimissä ja tätä marginalisaatiota tuotetaan kontrolloimalla liikkumista. Tämä näyttää pitävän paikkansa beduiinien kohdalla. Erityisesti alueen jako A-, B- ja C-alueisiin, konkreettiset esteet teillä sekä maastossa ja maan hamuaminen siirtokunnin, armeijan aluein ja luonnonpuistoin kaventaa heidän elintilaansa huomattavasti. Beduiinit eivät kykene ylittämään tarkastuspisteitä tarvittavien lupien puuttuessa ja tämä kykenemättömyys liikkua pois Jordanjoen laaksosta sitoo heidät yhä tiukemmin kiinni tilaan, jossa fyysinen liikkuma-alue tiukkenee entisestään. Toisen hypoteesin mukaan liikkumista tutkimalla kautta pääsee tarkastelemaan territoriaalista prosessia, jonka seurauksena palestiinalaissiviileillä on käytössään ainoastaan alle 10 % Jordanjoen laakson pinta-alasta. Haastatteluiden, karttojen ja raporttien pohjalta tutkielmassa piirtyy kuvan siitä, että territoriaalinen prosessi, jossa Israel hamuaa yhä laajenevaa alaa Jordanjoen laaksosta näyttää olevan olemassa. Siihen, mihin tämä johtaa ja miksi se on olemassa on analyysin pohjalta vaikeampi vastata. Yksi mahdollinen kehityssuunta palestiinalaisalueiden fragmentoimisessa ja tilan pirstaloimisessa on mahdollisen kahden valtion ratkaisun vieminen yhä kauemmas tulevaisuuteen, joka tekee tutkimusaiheesta maailmanpoliittisesti merkittävän.