Browsing by Subject "vastavuoroisuus"

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.

Aims The purpose of this study is to describe the interaction between a special education teacher and a child with a developmental disability in special needs groups. The aim of the study is to find out how the teacher engages interaction with the child in different situations, and how the reciprocal interaction manifests. The study is based on theories of social interaction. Methods The ethnological approach was chosen, as the aim of the study was to describe the interaction between the teacher and child in everyday situations. The data was collected from three special needs groups in early childhood education, in the Helsinki metropolitan area. The data included 351 video recordings, about 4 hours in total. The analysis was limited to 2 hours 42 minutes of video. Data was analyzed in two steps. First the teachers´ engagement to interaction with the child was analyzed using the Suhonen's (2009) form, which is based on the AES (adult engagement scale) developed by Pascall (1995). Then the 17 video literates were analyzed with conversational analysis. The analysis focused on the elements of social interaction, teacher-child interaction initiatives, responding to initiatives and the formation of reciprocal interaction. Findings and conclusions Teachers’ engagement to interaction with the child varied according to situation. Engagement was strongest in teaching activities and weakest in care situations. Successful interaction was formed when the teachers were able to throw themselves in, enable the child's natural initiatives and succeed in recognizing and responding to them. The use of augmentative and alternative communication (AAC) strengthened the interaction. Most genuine connection was formed in idle moments, when spontaneous plays formed between teacher and child. Interaction between a teacher and a child with developmental disabilities is built on the pedagogical activities of the more skilled interaction partner, the teacher. Forming a connection takes time and sensitivity in recognizing the natural interaction methods of the child.

Indirect reciprocity is a mechanism of cooperation between self-interested agents in which an individual helps another in order to gain a cooperative reputation, and is then rewarded by third-parties who conditionally help those who have helped others. Social Heuristics Hypothesis, an application of dual-process models to cooperation decisions, states that intuitive decision-making defaults to decisions that are typically beneficial in social interactions, whereas deliberative decisions are fitted more accurately to the specific features of the present situation. Drawing on these two models of social behaviour, the present studies hypothesised that promoting intuitive decision-making results in more reciprocal helping and cooperation decisions. Two pre-registered online-studies (total N = 487) did not support the hypothesis. While indirect reciprocity was observed, a time pressure manipulation designed to increase intuitive versus deliberative decision-making processes did not have the predicted effects in a Dictator game or Prisoner’s Dilemma with partners who had been either fair or selfish in an earlier Dictator game with a third-party player. Additionally, Cognitive Reflection Test scores failed to predict the reciprocity observed. Explorative analysis showed that, contrary to hypothesis, contributions to partners who had been selfish were higher in time pressure treatment versus a treatment where participants were made to wait before submitting their decisions. This finding could potentially be explained by social heuristics that promote signalling one’s cooperative qualities instead of indirect reciprocity. The predictions of Social Heuristics Hypothesis have been under active interest and dispute during the last decade, and the present studies contribute to an unstudied field of Social Heuristics Hypothesis in the domain of indirect reciprocity.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen perheiden välisten kummisuhteiden rakentamista eteläkarjalaisessa Enson tehdasyhdyskunnassa vuosina 1888–1911. Tutkimani tehdasyhdyskunta kehittyi vuonna 1889 valmistuneen Enson puuhiomon ympärille ja tutkielmani käsittää yhdyskunnan ensimmäiset vuosikymmenet ennen puuhiomon myymistä vuonna 1911. Tutkielmassani selvitän, mitkä perheet olivat tarkastelemani ajanjakson kuluessa suosittuja kummeja Ensossa sekä tarkastelen perheiden luokkataustan ja vastavuoroisuuden vaikutusta kummien valintaan. Kummisuhteiden tarkastelussa kirkolliset väestörekisteriaineistot ja erityisesti syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat olennaisia. Itse hyödynnän Karjala-tietokantaan koottuja luovutetun Karjalan seurakuntien syntyneiden ja kastettujen luetteloiden tietoja. Keräämääni ja käsittelemääni dataa analysoin hyödyntäen historiallista verkostoanalyysia, joka on menneisyyden toimijoiden ja näiden toimijoiden välisten yhteyksien analyysiin keskittyvä tutkimusparadigma. Havaitsen tutkielmassani, että mallintamani Enson kummisuhdeverkoston perheistä keskeisiä ovat erityisesti eräät työväestöä ja vähemmissä määrin työnjohtajatasoa edustaneet perheet, joista suuri osa muutti Ensoon 1880- ja 1890-lukujen taitteessa Sippolasta. Kummeina suosituimmista perheistä moni sai vähintään kohtalaisen suuren määrän omia lapsia, minkä lisäksi enemmistö näistä perheistä oli mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa käynnistyneessä Enson yhdistystoiminnassa. Osoitan tutkielmassani, että ensolaiset perheet yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta tapasivat valita lastensa kummeiksi korostuneesti oman luokkansa edustajia, mikä osaltaan kuvastaa yhdyskunnan hierarkkisuutta. Enson paikalliseliittiin kuuluneilla perheillä oli niukasti kummisuhteita muihin ensolaisiin, ja nämä perheet muodostivat kummisuhteita enemmänkin tehdasyhdyskunnan ulkopuolelle. Havaitsen myös, että kummisuhteilla oli Ensossa taipumusta muodostua vastavuoroisiksi eli vanhemmat tapasivat valita lapsilleen kummeja sellaisista perheistä, joiden lasten kummeina he itse olivat. Vastavuoroisia suhteita rakensivat erityisesti kummisuhdeverkostossa keskeiset perheet, jotka muodostavat mallintamani verkoston ytimen. Vastavuoroisia kummisuhteita solmittaessa omaa luokkaa edustavat perheet korostuivat kummivalinnoissa, mutta eivät enempää kuin muitakin kummisuhteita muodostettaessa.

Moderni biolääketiede luo jatkuvasti uusia lupauksia sekä toivoa paremmista hoidoista ja lääkkeistä. Potilaat ovat tutkimustoiminnalle tärkeä resurssi, sillä usein tutkimuksia varten tarvitaan vapaaehtoisia osallistujia ja ihmisperäisiä näytteitä. Tutkimustoiminta on sekä Suomessa että kansainvälisesti kulkemassa yhä enemmän biopankkitoimintaa kohti. Tämä asettaa kysymyksen tutkimusosallistumisista uuteen valoon, sillä tulevaisuuteen suuntautuneessa biopankkitoiminnassa ei samalla tavalla kuin perinteisissä näytekokoelmissa ole lähtökohtaisesti selvää, mihin kaikkeen tutkimukseen kokoelmaa mahdollisesti tullaan käyttämään. Siksi onkin tärkeää selvittää, miten potilaat ovat nähneet ja kokeneet tähänastiset tutkimusosallistumisensa, ja miten he suhtautuvat biopankkitoimintaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan potilaiden näkemyksiä lääketieteellisiin tutkimuksiin osallistumisesta. Haastateltujen potilaiden näkemykset suhteessa biopankkitoimintaan tulevat ajankohtaisiksi erityisesti siksi, että heidän tautiinsa liittyen perustettiin vuonna 2011 biopankki. Yhteiskuntatieteellisessä ja bioeettisessä keskustelussa on viime vuosina kirjoitettu paljon esimerkiksi tietoisen suostumuksen käytäntöön liittyvistä kysymyksistä. Tässä työssä huomio kiinnitetään kuitenkin enemmän osallistumisiin liittyviin odotuksiin ja näin työ liittyy siihen laajempaan keskusteluun, jossa potilaiden osallistumista tutkimuksiin on aiemmin pidetty lähinnä altruismina. Työn tavoitteena on osoittaa, että potilaiden ja lääketieteen suhteessa vastavuoroisuus on kiinteä osa tutkimustoimintaa. Laadullisin menetelmin toteutetun työn pääaineistona on yhteensä kymmenen haastattelun aineisto (7 kroonista myelooista leukemiaa sairastavaa potilasta sekä heidän potilasverkostonsa edustaja, tutkimushoitaja ja tutkijalääkäri). Lisäksi kokonaiskuvan muodostamista on palvellut monipuoliseen tausta-aineistoon tutustuminen. Tällaista aineistoa ovat olleet erilaiset verkkomateriaalit (esimerkiksi KML-potilaan opas, kansallisen veritautien biopankin kotisivut potilaan suostumusasiakirjoineen) sekä osallistumiset kansallisen veritautien biopankin tiedotustilaisuuteen, vierailuun biopankin tiloissa sekä potilaiden verkostopäivään. Aineiston pohjalta pyritään etnografista tutkimusperinnettä hyödyntäen esittämään analyysi osallistumisiin liittyvästä vastavuoroisuudesta sekä kontekstoimaan sen huolellisesti. Työssä kuvataan Marcel Maussin vastavuoroisen lahjan teorian avulla potilaiden biososiaalisuuden kentälle paikantuvia tutkimusosallistumisia ja niihin liittyvää moninaisuutta. Potilaiden näkökulmasta on tärkeää, että lääketieteellinen tutkimus toimii potilaiden eduksi. Kaupallinen tutkimus näyttäytyy ristiriitaisena, sillä se koetaan välttämättömäksi uusien lääkkeiden kehittämiseksi, mutta samaan aikaan pidetään hyvänä, että potilaiden ja kaupallisen tahon välissä on yliopisto tai muu julkiseksi koettu taho välittämässä toimintaa. Vaikka paremmista lääkkeistä ja hoidoista pääsisivät vastavuoroisen lahjan muodossa nauttimaan vasta tulevat potilassukupolvet, saavat tänä päivänä tutkimuksiin osallistuvat potilaat myös osallistumisestaan palkinnon. Lääketutkimuksiin osallistuminen ja sitoutuminen tarjoaa potilaille pääsyn tiiviimpään potilas-lääkäri-suhteeseen. He saavat hyvää hoitoa, mahdollisuuden muodostaa luottamuksellinen suhde tiettyyn lääkäriin, paljon tuoreinta tietoa samalla kun osallistuminen itsessään pitää konkreettisesti toivoa yllä. Potilaiden osallistuminen tutkimuksiin ei palaudu pelkästään haluun auttaa eikä toisaalta myöskään oman edun tavoitteluun. Sen sijaan nämä näkökulmat sulavat yhteen vastavuoroisen lahjan välityksellä.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella vapaaehtoistyötä Ecuadorissa yhden järjestön ja sen vapaaehtoistyöntekijöiden ja yhteistyöprojektien kautta. Kiinnostuksen kohteina ovat vapaaehtoistyöhön osallistumisen syyt ja työn vaikutukset niin hyötyineen kuin haasteineenkin. Haasteisiin liittyvät myös vapaaehtoistyön kehittämisen näkökulmat, jotka perustuvat vapaaehtoisten ja projektihaastateltavien esittämiin ehdotuksiin. Tutkimuskysymysteni tarkasteluun olen valinnut kansainvälisyyskasvatuksen näkökulman, johon liitän myös Marcel Maussin ajatuksia vaihtosuhdejärjestelmästä. Tutkimusaineisto kerättiin kesällä 2011 vapaaehtoisilta (N=29) lomakkein ja projektihenkilökunnalta (N=7) strukturoiduin haastatteluin sisältäen asteikollisia ja avoimia kysymyksiä. Tulokset analysoitiin määrällisesti asteikollisten kysymysten osalta ja laadullisesti sisältöanalyysillä avointen kysymysten osalta. Tutkielmassa havaittiin, että vapaaehtoistyöhön osallistumisen motiivit kytkeytyvät vahvasti myös siitä saataviin hyötyihin. Tutkimani sosiaaliset hankkeet vastaanottavat kansainvälisiä vapaaehtoisia pääosin lisäavuksi ja kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen takia. Lisäksi projektit saavat uusia ideoita ja kokemuksia sekä tietotaitoa esimerkiksi jonkin erityisaineen opetukseen (musiikki, ATK). Vapaaehtoisten osallistumisen motiiveissa ja työstä saatavissa hyödyissä korostuvat halu saada uusia kokemuksia, kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen ymmärtäminen, ulkomailla asuminen, oppiminen, sosiaaliset verkostot, auttaminen ja kielitaidon kehittyminen. Näin kansainvälisen vapaaehtoisuuden keskiössä ovat verkostojen lisääntyminen ja oppiminen, joita Bourdieu kutsui sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman käsitteillä. Maussin vastavuoroisuuden ja vaihtosuhteen näkökulmasta jokainen vapaaehtoistyön osapuoli saa jotakin osallistuessaan vapaaehtoistyöhön. Puhdasta altruistista antamista ja auttamista ei ole, vaan kansainväliseen vapaaehtoistyöhön ajaa halu saavuttaa jotakin myös itselle. Jos haluttua ei saavuteta, se voi johtaa pettymyksiin, joista osa vapaaehtoistyön ongelmista kertoo. Vapaaehtoisten mainitsemissa ongelmissa korostuvat piirteet, jotka keskittyvät kulttuuriin, turvallisuuteen, terveyteen, asumisjärjestelyihin, projekteissa esiintyviin ongelmiin, motivaatioon ja vuorovaikutukseen. Kansainvälisyyskasvatuksen valossa tarkasteltuna voidaan sanoa, että kansainvälinen vapaaehtoistyö kytkeytyy siihen, mitä globaalikasvatukselta ensisijaisesti halutaan Maastrichtin julistuksessa: avata silmiä maailman eri todellisuuksille. Vapaaehtoistyö siis luo kulttuurista vuorovaikutusta sosiaalisine verkostoineen ja henkilökohtaista kasvua tiedon lisääntymisen ja taitojen kehittymisen myötä. Tämä puolestaan kannustaa omaan osallistumiseen ja keskinäiseen oppimiseen, ja edelleen sosiaaliseen kestävään kehitykseen – asioihin, jotka kuuluvat keskeisesti kansainvälisyyskasvatukseen.

Pro gradu -tutkielmassani analysoin suvaitsemista toimintana, vaikuttamisena ja osana vastavuoroista tunnustamista. Tutkimuksen tavoitteena on antaa perusteltu vastaus kahteen kysymykseen: minkälaista toimintaa suvaitseminen on sekä mihin suvaitsemista tarvitaan. Tutkimuskysymyksen muotoilun taustalla on tarve selkeyttää suvaitsemisen käsitettä aikana, jona suvaitsemisesta puhuminen on trendikästä. Suvaitsemisen trendikkyys on johtanut käsitteen käytön monitulkintaisuuteen ja epäselvyyteen. Tutkimuksen metodi on käsiteanalyysi. Käsiteanalyysin avulla voidaan tarkastella käsitteiden merkityksiä ja niiden välisiä suhteita. Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut suvaitsemisen ehtoja, sen perusteita toimintana ja vaikuttamisena sekä suvaitsemisen suhdetta muutamiin sitä lähellä oleviin käsitteisiin käsiteanalyysin avulla. Yhtenä osana työtäni käsittelen suvaitsemista osana vastavuoroista tunnustamista. Tunnustaminen on persoonan ominaisuuksien ja kykyjen positiivista vahvistamista. Käsittelen tunnustamisen teoriaa siltä osin, mikä on relevanttia tutkimuskysymysten suhteen. Suvaitsemisen käsitteen vertaaminen vastavuoroisuuden sekä tunnustamisen käsitteisiin paljastaa oleellisia huomioita suvaitsemisen heikkouksista ja vahvuuksista toimintana. Johdannon jälkeisessä luvussa tarkastelen suvaitsemisen ehtoja ja suvaitsemista toimintana. Toiminnan analyysi perustuu Jaana Hallamaan vielä julkaisemattomaan teokseen Yhteistoiminnan etiikka. Yhteistoiminnan etiikka tarjoaa kattavan käsitteellisen välineistön toiminnan, yhteistoiminnan ja vaikuttamisen tarkastelemiselle. Yhteistoiminnan etiikan tarjoamia työkaluja hyödyntäen analysoin tutkimuskirjallisuuteen perustuvaa suvaitsemisen määritelmää, puran sen osiin ja kokoan jälleen yhteen. Kolmas luku keskittyy suvaitsemisen tarkastelemiseen vaikuttamisena ja yhteistoimintana. Yhteistoiminnan etiikan vallan ja vaikuttamisen analyysi mahdollistaa suvaitsemisen ymmärtämisen vastavuoroiseksi yhteistoiminnaksi. Tämä on peruste käsittää suvaitseminen osaksi vastavuoroista tunnustamista, jota analysoin neljännessä luvussa. Tutkimuksen neljäs luku perustuu pääosin Axel Honnethin tunnustamisen teoriaan. Suvaitseminen osana vastavuoroista tunnustamista on toimintana merkityksellistä. Suvaitseminen ei ole itseisarvoista toimintaa, mutta se voi mahdollistaa tunnustamisen erimielisyyksistä huolimatta. Lisäksi vastavuoroinen tunnustaminen on eettinen periaate, jonka pohjalta suvaitsemista ja suvaitsemattomuutta voidaan arvioida.