Browsing by Subject "verotusmenettely"

Verohallinto tekee vuosittain yli 15 miljoonaa verotusta koskevaa päätöstä. Näistä päätöksistä valtaosa tehdään automaattisesti ilman ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Vuonna 2019 eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksen, jonka mukaan Verohallinnon automatisoitu päätöksenteko ei täytä perustuslain vaatimuksia. Päätöksen jälkeen Suomessa on ryhdytty lainsäädäntöhankkeisiin, joilla pyritään turvaamaan Verohallinnon toiminnan edellytykset perustuslain edellytykset täyttäen. Tämä tutkielma esittää kattavan kuvan viranomaisten harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon vaikuttavasta moninaisesta ja monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, Verohallinnon automaattisen päätöksenteon hyödyntämiseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista sekä uudesta suomalaisesta sääntelystä, jolla pyritään korjaamaan automaattisen päätöksenteon ongelmakohtia. Tutkielmassa käsitellään Verohallinnon automaattiseen päätöksentekoon välillisesti vaikuttavaa sääntelyä ihmis- ja perusoikeuksien, julkisen vallan ja hyvän hallinnon, tietosuojan sekä verotusmenettelyn kannalta. Taustasääntelyä ja verotuksen aineellista sääntelyä peilataan Verohallinnon käytännössä harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon ja siinä havaittuihin oikeudellisiin puutteisiin. Puutteet liittyvät erityisesti hallinnon lakisidonnaisuuteen, virkavastuun toteutumiseen, hyvän hallinnon ja oikeusturvan toteutumiseen sekä tietosuojaan. Tutkielma esittelee uuden automaattista päätöksentekoa koskevan lainsäädännön ja arvioi korjaako lainsäädäntö aiemmat puutteet. Johtopäätöksenä uuden sääntelyn arvioidaan korjaavan enimmän osan toimintaan liittyneistä puutteista mutta esiin nostetaan myös mahdollisia aukkoja uudessa sääntelyssä, joiden osalta Verohallinnon automaattisen päätöksenteon lainmukaisuutta voidaan joutua arvioimaan vielä uudemman kerran.

Tutkielman näkökulma on veroprosessioikeudellinen. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön näkökulmasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltumista verotusmenettelyssä. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää verovelvollisen ilmoitusvelvollisuuteen liittyvää oikeustilaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan ja erityisesti itsekriminointisuojan soveltamisen näkökulmasta. Nykyään itsekriminointisuojalla tarkoitetaan sitä, että kenenkään ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tähän kuuluu olennaisena osana myös oikeus vaikenemiseen, mutta muutoin itsekriminointisuojan sisältö ja tarkkuus jättää auki kysymyksiä verotusmenettelyn näkökulmasta. Itsekriminointisuoja on alun perin kehitetty rikosprosessissa, joka on EIT:n tulkinnan vuoksi saanut jalansijaa myös muissa prosessilajeissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että siviiliprosessissa tai hallinnollisessa menettelyssä annetut lausumat tai niissä hankitut selvitykset voivat tulla itsekriminointisuojan soveltamisen piiriin. Euroopan ihmisoikeussopimus ei nimenomaisesti sisällä määräystä koskien itsekriminointisuojan soveltamista vaan itsekriminointisuojan nykyinen määritelmä on omaksuttu Suomeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu itsekriminointisuojan soveltaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lähtökohta päätettäessä siitä, sovelletaanko 6 artiklaa kyseiseen verotusasiaan, on ollut selvittää verotusasian laatu kysymällä ensinnäkin, onko kyseessä ”oikeudenkäyntiasia” (dispute/engl. contestation/ranska) ja onko asia määräävästi rikosoikeudellinen tai siviilioikeuksia ja velvollisuuksia koskeva. Autonomisen tulkinnan periaatteella tarkoitetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kohdalla sitä, että sopimustekstissä käytetyillä käsitteillä on itsenäinen merkityksensä, joka ei ole yhteneväinen vastaavalla käsitteellä kansallisessa oikeudessa olevan merkityksen kanssa. EIT on arvioinut rikossyytteen käsitteen 6 artiklan soveltamisalan kannalta itsenäisesti antamatta ratkaisevaa merkitystä kansallisen oikeuden määritelmille. EIT on käyttänyt rikossyytteen määrittelyyn ns Engel-kriteereitä, joiden mukaan arvioidaan menettelyn laatua kansallisessa oikeudessa, syytteessä tarkoitetun teon luonnehdintaa sekä langetettavan seuraamuksen laatua ja ankaruutta. Arviointi siitä, sisältyykö asiaan määritelmä rikossyytteestä, ei riipu ainoastaan siitä, sisältyykö määritelmä kunkin jäsenmaan omaan kansalliseen rikoslakiin. Rikossyyte - määritelmällä on oma yleissopimukseen perustuva merkityksensä. Lähtökohta EIT:n oikeuskäytännössä itsekriminointisuojan soveltamiselle on se, milloin viranomaisen katsotaan käyttäneen pakkoa. Itsekriminointisuojan suojaamana syytetyltä ei voida pakkokeinoin hankkia todisteita vastoin hänen tahtoaan. Kysymys on täten syytettyä suojaavasta periaatteesta, mutta perusteiltaan sillä ehkäistään oikeuden väärinkäyttöä viranomaisten taholta ja turvataan muiden 6 artiklan periaatteiden toteutumista. Tutkielman johtopäätöksissä nojaudutaan siihen, että nykyinen oikeustila ei suojaa rehellistä verovelvollista, joka pyrkii täyttämään ilmoitusvelvollisuutensa, eikä verovelvollisen oikeusturva toteudu legaliteettiperiaatteen mukaisesti, koska tämä ei ole oikeutettu 6 artiklan suojaan. Tämän vuoksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen tulee tehdä lisäpöytäkirja, jossa 6 artiklan sovellettavuutta verotusmenettelyyn selvennetään ja jotta verovelvollisen oikeusturvakeinoja voitaisiin tasapainottaa suhteessa veroviranomaisen toimivaltuuksiin.

Verohallinnon toimivaltaan kuuluvat verotus- ja veronkantomenettelyt sekä muutoksenhaku- ja seuraamusjärjestelmät on uudistettu laajalla uudistushankkeella vuosien 2017–2021 aikana. Uudistushankkeen ensimmäisessä vaiheessa säädettiin laki oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä (768/2017), johon koottiin oma-aloitteisia veroja koskevat verotusmenettely- ja muutoksenhakusäännökset. Samalla seuraamusjärjestelmä – mukaan lukien veronkorotukset – uudistettiin. Uudistushankkeen seuraavissa vaiheissa myös muiden Verohallinnon kantamien verojen seuraamusjärjestelmät on uudistettu. Veronkorotus on hallinnollinen seuraamusmaksu verovelvollisen ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnistä. Veronkorotuksella kannustetaan verovelvollisia antamaan oikean sisältöinen veroilmoitus. Verolainsäädäntö asettaa verovelvolliselle laajan ilmoittamisvelvollisuuden. Arvonlisävero on oma-aloitteinen vero, joka verovelvollisen tulee itse laskea, ilmoittaa ja maksaa verokausittain. Mikäli verovelvollinen havaitsee antamissaan veroilmoituksissa puutteita tai virheitä, tulee puutteet ja/tai virheet korjata oma-aloitteisesti antamalla verokaudelle oikaisuilmoitus. Verovelvolliselle on asetettu myös laaja velvollisuus antaa lisätietoja ja selvityksiä Verohallinnon pyynnöstä. Tällaisia pyyntöjä tehdään tyypillisesti veroilmoituksen antamisen jälkeen verovalvonnan yhteydessä. Uudet veronkorotussäännökset on tehty kaavamaisiksi ja vähemmän viranomaisharkintaa vaativiksi. Veronkorotuksissa on siirrytty subjektiivisesta moitearviosta objektiiviseen arviointiin, jossa veronkorotuksen määräämisen perusteena on yksinkertaistetusti puute tai virhe veroilmoituksella. Veronkorotuksen suuruus on porrastettu siten, että lähtökohtaisesti veronkorotus määrätään ns. perustason mukaisena (10 %), mutta veronkorotuksen tasoa voidaan tapauskohtaisesti korottaa tai alentaa, mikäli lakisääteiset edellytykset täyttyvät. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia uusia veronkorotussäännöksiä. Erityisesti sitä, millä edellytyksillä Verohallinto voi määrätä veronkorotuksen korotettuna eli perustasoa suurempana sekä sitä, vaikuttaako verovelvollisen toiminta tai toimimattomuus veroilmoituksen antamisen jälkeen veronkorotuksen tasoon. Veronkorotuksen määrääminen korotettuna soveltuu lähinnä vakavimpiin ja/tai toistuviin ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönteihin. Vaikka verolainsäädäntö asettaa verovelvolliselle laajan selvitys- ja lisätietojen antovelvollisuuden, Verohallinto ei käytännössä voi rangaista verovelvollista korkeamman veronkorotuksen muodossa esimerkiksi veroilmoituksen antamisen jälkeen annettujen harhaanjohtavien tietojen johdosta. Veronkorotus määrätään, koska veroilmoitus on tietosisällöltään puutteellinen ja/tai virheellinen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten verovelvollisten oikeusturva ja hyvän hallinnon periaatteet toteutuvat arvonlisäverotuksen osalta oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisessa seuraamusmaksujärjestelmässä. Tutkielman tavoitteena on tunnistaa verovelvollisten oikeusturvan toteutumiseen liittyviä ongelmakohtia seuraamusmaksusääntelyssä ja esittää tältä osin vaihtoehtoja nykymuotoiselle sanktiojärjestelmälle. Arvonlisäverotus on osa oma-aloitteista verotusta, jossa verovelvollinen itse tekee tulkinnan verovelvollisuudestaan monimutkaisten substanssisäännösten pohjalta ja vastaa veron oikeasta ilmoittamisesta ja maksamisesta veroviranomaiselle sekä mahdollisten ilmoituksella olleiden virheiden korjaamista koskevan oikaisuilmoituksen antamisesta. Mikäli verovelvollinen tekee tässä ilmoittamisessa virheen, voi virheen seurauksena olla mittava seuraamusmaksu eli oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisesti määrättävä myöhästymismaksu tai veronkorotus. Kun oma-aloitteisten verojen verotusmenettelyt uudistettiin ja yhdenmukaistettiin vuonna 2016 voimaan tulleella lailla oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä, oli uudistuksen tavoitteena tehdä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönneistä määrättävistä seuraamuksista aiempaa yhtenäisemmät ja kaavamaisemmat sekä vähentää seuraamusten määräämiseen liittyvää viranomaisharkintaa. Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että tosiasiallisesta ilmoitusvirheestä – eli ilmoituksen antamisesta myöhässä taikka siinä olevasta sisältövirheestä – määrätään lähtökohtaisesti automaattisesti laissa kaavamaisesti eritellyn suuruinen myöhästymismaksu tai veronkorotus ilman verovelvollisen tuottamuksen arviointia. Sääntelyn kaavamaisuus ja viranomaisharkinnan vähäinen merkitys tekee siitä hyvin yhteensopivan automaation hyödyntämisen kanssa, ja myöhästymismaksuista suuri osa määrätäänkin automaatiossa. Nämä näkökohdat edistävät osaltaan hallinnollisen tehokkuuden toteutumista. Hallinnollisten sanktioiden järjestelmällä ei kuitenkaan voida tavoitella pelkästään hallinnollista tehokkuutta, vaan hallinnollisia sanktioita koskevan sääntelyn on turvattava myös verovelvollisten perusoikeuksien ja oikeusturvan sekä hyvän hallinnon periaatteiden toteutuminen. Perustuslakivaliokunta on todennut, ettei verotuksen kaltaisessa massaluontoisessakaan toiminnassa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai verovelvollisen oikeusturvaa. Tutkimustuloksena havaitaan, että oma-aloitteisten verojen seuraamusmaksuja koskeva sääntely ei arvonlisäverovelvollisten osalta täysin toteuta hyvän hallinnon periaatteita ja verovelvollisten oikeusturvaa, ja sääntelyn täsmentämiselle tai tulkinnanvaraisten seikkojen paremmalle ilmoittamismahdollisuudelle on tarvetta.