Browsing by Subject "vuodenajat"

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään hevosen hengitysteiden anatomiaa ja fysiologiaa, sekä COPD:n patogeneesiä, histopatologiaa ja kliinistä kuvaa. Lisäksi esitellään erilaisia COPD-potilaan tutkimuksessa käytettaviä; menetelmiä. Tutkimusosassa oli tarkoituksena selvittää, kuinka suuria vuodenaikaisvaihteluita yksittäisen hevosen hengitysteissä tapahtuu, sekä selvittää, mitkä tutkimusmenetelmät soveltuvat parhaiten COPD:n asteen arviointiin. Erityisesti kiinnitettiin huomiota trakealimanäytteiden entsyymiarvoihin. Tutkimusosuus suoritettiin Ypäjän Hevostaloudentutkimusasemalla. Kokeessa oli mukana 19 hevosta, joita seurattiin vuoden ajan n. kuuden viikon välein. Jokaisella tutkimuskerralla hevosille suoritettiin kliininen yleistutkimus, intrapleuraalisen paineen mittaus sekä endoskopointi. Endoskopoinnin yhteydessä hevosilta otettiin trakealimanäytteet, joista tutkittiin solukuva sekä tietyt entsyymipitoisuudet (NAGaasi, beeta-glukuronidaasi, trypsiini-inhibiittori, plasmiini ja plasminogeeni ). Verinäytteistätutkittiin mm. yleisimmät tulehdusparametrit (fibrinogeeni, leukosyytit ) sekä happiosapainearvot. COPD-oireiden vuodenaikaisvaihtelu oli selvästi havaittavissa. Sekä kliiniset oireet, että erilaiset COPD:n määrityksessä käytettävät parametrit olivat korkeimmillaan kevättalvella. Entsyymeistä beeta-glukuronidaasi osoittautui lupaavaksi parametriksi hevosten hengitystiesairauksien asteen määrityksessä. Beeta-glukuronidaasiarvot olivat merkitsevästi kohonneet silloin, kun hevonen oli intrapleuraalipaineen, veri-alveolieron ja trakealiman neutrofiilimäärän perusteella määritelty sairaaksi.

Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät on laaja kokonaisuus, jonka eri osa-alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa tiiviisti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen oleellisinta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hevosen hedelmällisyystulokset sekä niiden tilastointi ovat heikkoja muihin kotieläimiin verrattuna. Hevosten hedelmällisyyttä mitataan usein varsomisprosentin avulla. Varsomisprosentti kuvaa takautuvasti edellisen siitoskauden onnistumista ja siihen vaikuttaa itse hedelmällisyyden lisäksi ilmoitettujen tulosten luotettavuus. Paras hedelmällisyyttä kuvaava mittari hevosilla olisikin tiinehtymisprosentti ensimmäistä astutettua kiimaa kohden, jolloin saadaan arvokasta tietoa siittolatoiminnan tehokkuudesta heti kauden alussa. Ensimmäisen kiiman tiinehtymistuloksiin eivät myöskään vaikuta moneen kiimaan siemennettävät ongelmatammat. Suomalaisten hevosten hedelmällisyystulokset ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Hevosten lisääntymistä heikentävät monet tekijät. Hevosjalostus on etenkin Suomessa vielä harrastelijamaista, suurin osa siitostammojen omistajista astuttaa vain yhden tamman vuodessa. Hevoset valitaan jalostukseen kilpailunäyttöjen, rakenteen ja sukupuun perusteella, eikä hedelmällisyyteen kiinnitetä huomiota. Hevosten siitosura alkaa siis yleensä vasta kilpauran jälkeen, jolloin siitoshevoset ovat usein iäkkäitä. Vanheneminen vaikuttaa etenkin tamman hedelmällisyyteen negatiivisesti, suurimpana syynä pidetään vanhojen tammojen korkeaa alkiokuolleisuutta. Tammalla myös aikaisempi lisääntymishistoria, ns. tammatyyppi, on merkittävä tekijä, etenkin tyhjäksi jääneiden ja vanhojen neitseellisten tammojen hedelmällisyys on usein heikentynyt. Hevonen on pitkän päivän kausilisääntyjä. Tammojen kiimat loppuvat syksyllä ja alkavat uudestaan keväällä päivän pidentyessä. Hevosten virallinen syntymäpäivä pohjoisella pallonpuoliskolla on tammikuun ensimmäinen päivä. Tämä on aiheuttanut painetta tuottaa mahdollisimman aikaisin syntyviä varsoja, joiden oletetaan pärjäävän ikäluokkien välisissä kilpailuissa paremmin. Lisääntymiskauden alussa hedelmällisyystulokset ovat kuitenkin heikkoja pitkien ja epämääräisten kiimojen takia, jolloin oikean astutushetken valinta hankaloituu. Tamman ensimmäinen kiima varsomisen jälkeen, niin kutsuttu varsakiima, on ovulatorinen ja hedelmällinen. Tiinehtyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin muissa kiimoissa ja varsakiimaan astutetuilla tammoilla on myös muita enemmän tiineyden menetyksiä. Ylipäätään tiineyden menetyksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä tekijöistä hevosen alhaiseen hedelmällisyyteen. Tammat saavat osallistua kilpailuihin neljän ensimmäisen tiineyskuukauden ajan ja myös oriit saattavat kilpailla aktiivisesti siitoskauden aikana. Aktiivinen kilpaileminen voi kuitenkin heikentää hedelmällisyystuloksia fyysisen rasituksen aiheuttaman stressin ja ruumiinlämmön nousun kautta. Erityisesti siittiötuotanto saattaa merkittävästi häiriintyä, jos kivesten lämpötila kohoaa liian korkeaksi. Siittolatoiminnan tehokkuudella voidaan merkittävästi vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin. Oleellisimpia asioita ovat kiimantarkkailu, siemennyksen ajoittaminen ovulaatioon nähden sekä tammojen määrä oria kohden. Optimaalisesti siemennyksiä tulisi olla kiimaa kohden mahdollisimman vähän, jotta vältyttäisiin ylimääräisiltä siemennyskustannuksilta ja toisaalta tamman kohtu ei tällöin turhaan altistu siemennyksen jälkeiselle kohtutulehdukselle. Siitostavalla on myös suuri merkitys, pakastespermalla saavutetaan yleisesti huonompia tiinehtyvyystuloksia etenkin kohtutulehdusherkillä ongelmatammoilla ja vanhoilla neitseellisillä tammoilla. Luonnollisesti siemennesteen käsittelyllä ja säilytyksellä on suuri vaikutus oriin hedelmällisyystuloksiin. Ongelmana kuitenkin on, ettei oriin hedelmällisyyttä voida toistaiseksi luotettavasti arvioida sen tuottaman siemennesteen perusteella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on pohdittu tärkeimpiä hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Hyvä kokonaiskäsitys tästä laajasta kentästä on oleellista, kun huonoja hedelmällisyystuloksia pyritään parantamaan käytännössä. Siittolatoiminnan tehostamisella onkin mahdollista saavuttaa loistavia tuloksia.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään S.dublin-infektioidenesiintymistä ja epidemiologiaa ulkomailla. Tutkimusosassa kartoitetaan S.dublin-infektioiden esiintymistä Suomessa. S.dublin-tartuntoja esiintyy Suomessa muista maista poiketen nautojen lisäksi huomattavasti myös ketuilla. Ketuilla ensimmäinen tartunta todettiin vuonna 1979. Sen jälkeen havaintoja kettutartunnoista on tehty vuosittain koko 80-luvun ajan. Esiintymishuippu ajoittui vuoteen 1984 (43 tarhaa). Infektiot ovat olleet pääsääntöisesti rehuperäisiä. Muutamina kesinä on esiintynyt laajoja epidemioita, jotka ovat keskittyneet yhden tai kahden rehukeskuksen alueelle. Ensimmäiset tartunnat naudoilla havaittiin vuonna 1981. Eniten tartuntoja tuli ilmi vuonna 1986 (30 karjaa). Sen jälkeen tapaukset vähenivät eikä vuoden 1990 aikana ole toistaiseksi tullut ilmi yhtään tapausta. Useina vuosina nautakarjatartunnat ovat ryvästyneet ajallisesti ja paikallisesti samoille seuduille kuin kettutartunnat. Tartunta leviää ilmeisesti ketuista nautoihin ja päinvastoin. Leviämistä tapahtuu myös karjasta toiseen ja kettutarhasta toiseen. Tartunnan muodostavat reservoaareina toimivat latentisti infektoituneet naudat, joita ei pystytä karjasta diagnosoimaan ja poistamaan. Toisen reservoaarin muodostavat oireettomiksi tartunnankantajiksi jääneet ketut. Tartunta voi säilyä kettutarhalla useita vuosia ilman kliinisiä oireita. Maantieteellisesti S.dublin-tartuntojen esiintyminen on rajoittunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Vaasan lääniin.