Browsing by Subject "välimiesmenettely"

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten rakennusalalla hyödynnettyjen FIDIC-mallisopimusehtojen mukaista Dispute Board -asiantuntijapaneelin (jäljempänä “riidanratkaisupaneeli”) sisältävää riidanratkaisulauseketta on täsmennetty vuoden 2017 versiossa vuoden 1999 versioon verrattuna. Sopimusehtojen täsmentymistä tutkitaan siitä näkökulmasta, miten riidanratkaisupaneelin ratkaisut voidaan saattaa välimiesmenettelyyn FIDIC-mallisopimusehtojen mukaisesti. Lisäksi asiaa analysoidaan myös Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä (“ICC välimiesmenettely”) annettujen välitystuomioiden perusteella. Tarkastelun kohteena ovat FIDIC-mallisopimusehtojen käytetyimmän niin sanotun ”sateenkaarisarjan” sopimustyypit (“punainen”, ”keltainen” ja ”hopea kirja”, jäljempänä “FIDIC-sopimusehdot”). Riidanratkaisupaneelit ovat vähitellen yleistymässä. Sopimusperusteinen riidanratkaisupaneeli perustetaan usein pitempiaikaisiin riitaherkkiin rakennushankkeisiin niiden koko keston ajaksi. Riidanratkaisupaneeli voi avustaa osapuolia urakan aikana ilmenevien riitaisuuksien epämuodollisessa välttämisessä sekä antaa osapuolia väliaikaisesti sitovia ratkaisuja hankkeen aikana syntyviin riitoihin. Näitä ratkaisuja voidaan jälkikäteen uudelleen arvioida ja ratkaista lopullisesti välimiesmenettelyssä. Riidanratkaisupaneelin ratkaisusta tulee osapuolia lopullisesti sitova, mikäli kumpikaan osapuolista ei ilmoita tyytymättömyyttä ratkaisuun määräaikaan mennessä. Mikäli osapuoli kieltäytyy noudattamasta riidanratkaisupaneelin antamaa molempia osapuolia sitovaa ratkaisua, voi toinen osapuoli myös tässä tapauksessa hyödyntää välimiesmenettelyä ja pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun molempia osapuolia sitovaksi joko väliaikaisin vaikutuksin tai lopullisesti sitovana. Riidanratkaisupaneelien käytön taustalla on niin kutsuttu ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaate (engl. “pay now, argue later”). Periaatteen tausta-ajatuksena on turvata hankkeen ja sen kassavirran jatkuminen urakkasuunnitelmien mukaisesti riitaisuuksista huolimatta. Tutkielmassa keskitytään FIDIC-sopimusehtojen moniportaisen ja varsin monimutkaiseksi rakennetun riidanratkaisulausekkeen kahteen portaaseen: riidanratkaisupaneelin ratkaisuun sekä välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona. Yrityksen riidanratkaisukeinojen valintaan vaikuttavat muun muassa ratkaisun lopullisuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. Lisäksi uusien vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien valitseminen kansainvälisesti tunnustetun ja täytäntöönpanokelpoisen välimiesmenettelyn rinnalle edellyttää, että niihin ei liity suuria riskejä. Muuten laajasti omaksutusta välimiesmenettelystä poikkeamiselle ei välttämättä ole riittäviä perusteita yrityksen riskien hallinnan kannalta. Riidanratkaisupaneelien ratkaisujen heikkoutena voidaan kuitenkin pitää niiden täytäntöönpanokelvottomuutta. Ratkaisujen välitön noudattaminen on osapuolten sopimusoikeudellinen velvollisuus, eikä ratkaisujen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon ole vastaavaa kansainvälisesti tunnustettua instrumenttia kuin välimiesmenettelyyn soveltuva New Yorkin yleissopimus (1985). Tämän vuoksi riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona onkin tärkeää prosessin ennakoitavuuden säilyttämiseksi, ja ilman näiden prosessien välistä selkeää yhteyttä vaarantuu myös hankkeen jouheva eteneminen. FIDIC-sopimusehtojen vuosien 1999 ja 2017 versioiden vertailussa havaitaan, että FIDIC-sopimusehtojen mukaisesti riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn on mahdollista kahta eri reittiä pitkin: i) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun välittömästi osapuolia sitovaksi, ja ii) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta uudelleen arvioimaan ja ratkaisemaan asian lopullisesti. Vuoden 1999 versiossa sopimusehdoista havaitaan puutteita molempiin reitteihin liittyen, joita on selkeytetty vuoden 2017 FIDIC-sopimusehdoissa. Merkittävimpänä 1999 vuoden version puutteena mainittakoon epäselvyys siitä, voidaanko osapuolia väliaikaisesti sitova ratkaisu vahvistaa välimiesmenettelyssä. Vuoden 2017 versio sopimusehdoista sisältää myös muilta osin yksityiskohtaisempaa sääntelyä, minkä vuoksi niiden tulkinnanvaraisuus on vähentynyt vuoden 1999 sopimusehtoihin verrattuna. Lisäksi riidanratkaisupaneelin ratkaisujen saattamista välimiesmenettelyyn tarkastellaan ICC välimiesmenettelyn välitystuomioiden valossa. ICC välitystuomioita tarkastellaan, koska ICC välimiesmenettely on FIDIC-sopimusehtojen mukainen suositus. Valitut välitystuomiot koskevat vuoden 1999 FIDIC-sopimusehtoja, joita on julkaistu ja näin ollen saatavilla. Valikoitujen ratkaisujen perusteella havaitaan, että osittain annetut ratkaisut ja niiden perustelujen sisältö vaihtelevat saman tyyppisissä kysymyksissä. Välitystuomioista johdettuja havaintoja peilataan lisäksi 2017 FIDIC-sopimusehtojen muutoksiin ja havaitaan, että tapausten ratkaisuista voidaan hakea ainakin osittain johtoa niin 1999 kuin 2017 vuoden FIDIC-sopimusehtojen soveltamisessa. FIDIC-sopimusehtojen vertailun ja ICC välimiesmenettelyn ratkaisukäytännön perusteella johtopäätöksenä todetaan, että FIDIC-sopimusehtoihin voitaisiin tehdä edelleen täsmennyksiä. Esimerkiksi sitovien riidanratkaisupaneelin maksuvaatimuksia koskevien ratkaisujen väliaikaisessa vahvistamisessa voitaisiin välimiesoikeudelle lisätä nimenomainen valta edellyttää mahdollisen vakuuden asettamista vahvistamista pyytävältä osapuolelta. Lisäksi täsmennyksiä voitaisiin tehdä kuittausvaatimuksen esittämisestä välimiesmenettelyssä sekä välimiesmenettelyn kustannustenjaossa huomioon otettavista seikoista. Nämä kaikki täsmennykset edistäisivät osaltaan ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaatteen toteutumista. Tutkielman yhteenvetona väitetäänkin, ettei riidanratkaisupaneelien käyttäminen välttämättä yleisty, mikäli riidanratkaisupaneelin ratkaisujen vahvistaminen ja niiden lopullinen arvioiminen välimiesmenettelyssä ei toteudu sopimusehtojen hengen mukaisesti.

Esteellisyys on välimiesmenettelyssä dispositiivista. Asianosainen voi hyväksyä esteellisenkin kokoonpanon riidanratkaisijaksi ja esteellisyys otetaan huomioon vain asianosaisen väitteestä. Käytännössä esteettömyyttä edellytetäänkin vain asianosaisen niin vaatiessa. Oikeus saada asiansa puolueettoman ja riippumattoman elimen ratkaistavaksi on kuitenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvattu oikeus, josta ei tulisi joutua tinkimään välimiesmenettelyssäkään. Oikea-aikainen esteellisyyteen vetoaminen onkin välimiesmenettelyn kontektissa tärkeää asianosaisten prosessuaalisten oikeuksien toteuttamiseksi. Esteellisyysväitteen tekemistä säännellään välimiesmenettelystä annetun lain (967/1992, jäljempänä VML) 11 ja 41 §:ssä. Mikäli asianosainen haluaa esteellisyyteen vedota, siihen tulee VML 11.2 §:n mukaisesti vedota 15 päivän kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut tiedon esteellisyyden aiheuttavasta perusteesta ja välimiesten asettamisesta. Väitteen tekeminen on edellytys myös moiteoikeuden käyttämiselle VML 41.1 §:n 3 kohdan mukaisesti. VML 41.2 §:n perusteella moiteoikeutta ei kuitenkaan ole, jos asianosaisen voidaan pääasiaan vastaamalla tai muulla tavoin katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten ja milloin esteellisyyteen tulee vedota, jotta asianosainen säilyttää oikeutensa moittia välitystuomiota esteellisyyden perusteella. Tämän selvittämiseksi on määriteltävä, milloin väitteen tekemiselle varattu aika alkaa juosta ja milloin asianosaisen voidaan katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan prosessin eri vaiheiden vaikutusta esteellisyysväitteen esittämiselle. Väitteen esittämistä tarkastellaan ennen varsinaisen prosessin käynnistymistä, varsinaisen prosessin aikana ja välitystuomion antamisen jälkeen. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että väitteen tekemiselle varatun ajan alkamista on arvioitava säännösten sanamuodon valossa. Vaikka esimerkiksi prosessiekonomiset syyt puoltaisivatkin väitteen tekemistä aiemmin, velvollisuutta siihen ei voida katsoa olevan VML 11.2 §:n asettamaa tietoisuusvaatimusta aiemmin oli kyse minkä tyyppisestä esteellisyysperusteesta tahansa. Edes riidanratkaisun moniportaisuuden ei voida suoranaisesti katsoa vaikuttavan väitteen tekemiselle varatun ajan alkuhetkeen, joskin sopimuksen sisällöstä riippuen tehdyillä sopimuksilla saattaa olla vaikutusta väite- ja moiteoikeuden olemassaoloon. Reagoimisajan alkaminen ja väiteoikeus aktualisoituvatkin vasta varsinaisessa prosessissa, kun asianosainen tuntee esteellisyyden aiheuttavat yksilöidyt tosiseikat ja välimiehet on nimetty. Periaatteessa moiteoikeuden säilyttääkseen VML 41.2 §:n sanamuodon valossa tulisikin riittää, että asianosainen tekee esteellisyyden perusteella väitteen prosessin aikana.

Kansainvälisen välimiesmenettelyn oikeudellisen tutkimuksen eksponentiaalisesta kasvusta huolimatta, välimiesten syytesuojaan siviilikanteilta on kiinnitetty oikeuskirjallisuudessa ja –tutkimuksessa hyvin vähän huomiota. Välimiesten syytesuojaa käsittelevän akateemisen kirjallisuuden nykytila on edelleen heikko ja rajallinen - huomattava osa siitä on peräisin useiden vuosikymmenten takaa. Oikeuskäytäntö on myös vähissä ja rajallista. Tämän seurauksena suuri määrä välimiesten syytesuojaa koskevia kysymyksiä on edelleen kiistanalaisia. Tästä johtuen aihe on jätetty melkein kokonaan kansallisten tuomioistuinten ja paikallisten lainsäätäjien vastuulle, mikä puolestaan on johtanut merkittäviin eroihin lähestymistavoissa kansainvälisellä tasolla. Suurimmassa osassa kansallisista ja ylikansallisista (esim. UNCITRAL-mallilaki) välimiesmenettelylaeista ei oteta kantaa välimiesten asemaan eikä osapuolten ja välimiesten välisiin suhteisiin - itse asiassa useimmassa laeissa ei viitata osapuolten ja välimiesten väliseen sopimukseen tai muuhun oikeussuhteeseen millään tavoin. Tällainen tutkimuksen ja tiedon tyhjiö on ongelmallista ja yllättävää, kun otetaan huomioon aiheen merkitys ja sen kokonaisvaikutus kansainvälisen välimiesmenettelyn käytäntöön. Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että välimiesten syytesuojan osalta on olemassa laaja kirjo vaihtoehtoja. Toisessa päässä on tarjolla lähes absoluuttisen syytesuojan malli ja toisessa epäsuoran vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden malli. Niiden välimaastosta löytyy myös tietynlainen nimenomainen syytesuoja (engl. express immunity), joka löytyy erityisesti Englannista. Tältä osin Yhdysvaltojen ja Englannin mallit myös eroavat selvästi toisistaan, joten niistä ei yleisesti voida puhu common law –maiden mallina. Kaiken kaikkiaan useimmissa maissa välimiehet nauttivat jonkintasoisesta syytesuojasta toimiensa suhteen. Näin on etenkin Yhdysvalloissa, jossa välimiehille myönnetään melkein ehdoton vapaus siviilikanteista, siitäkin huolimatta, että he toimisivat vilpillisesti, korruptoituneesti tai välinpitämättömästi. Hieman kevyempi versio tästä syytesuojasta löytyy Englannista, jossa välimies menettää syytesuojansa vain, jos osapuolet voivat osoittaa, että välimies on toiminut vilpillisesti tai kohtuuttomasti keskeyttänyt toimensa välimiehenä välimiesmenettelyprosessissa. Koska vilpillisyyttä on vaikea todeta, englantilaiset välimiehet pysyvät melko immuuneina myös tilanteissa, joissa välimies on saattanut toimia tahallisesti. Toisessa ääripäässä on puolestaan pohjoismainen malli, joka ei vain laajenna välimiehen vastuuta tahallisuuteen, mutta myös törkeään huolimattomuuteen. Niinpä voidaankin todeta, että vaikka pohjoismainen malli onkin oikeudellisten ennakkotapausten tai kirjattujen lakien kannalta vähiten kehittynyt malli, se on välimiesten vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden kannalta tiukin malli. Siksi se luo osapuolille parhaimman turvan välimiehen vastuuseen saattamisesta tilanteissa, joissa välimies on mahdollisesti käyttäytynyt epäasiallisesti. Tämän lisäksi se myös tehokkaasti suodattaa pois pätemättömät henkilöt, jotka saattaisivat muissa maissa hyväksyä nimityksen välimieheksi kevyemmin perustein. Tämä johtuu siitä, että oletus Pohjoismaissa on, että sen sijaan, että välimiehet olisivat automaattisesti vapaita siviilioikeudellisesta vastuusta, välimiehiä arvioidaan ensin hyvän uskon ja törkeän huolimattomuuden kansallisten normien mukaisesti ennen kuin heille voidaan myöntää syytesuoja siviilikanteilta. Näin ollen voidaan päätellä, että pohjoismainen malli todellakin tarjoaa uuden ja tiukemman välimiesten syytesuojaa koskevan mallin, joka eroaa täten merkittävästi Yhdysvaltojen ja Englannin malleista.

OECD:n BEPS-hanke voidaan nähdä käytäntöjen ja tulkintojen merkittävänä kiristyksenä kansainvälisen verotuksen alalla. Hankkeen johdosta myös kaksinkertaisen verotuksen ja veroriitojen odotetaan lisääntyvän merkittävästi. Kaksinkertainen verotus ja veroriitojen uhka on omiaan vaikuttamaan negatiivisesti kansallisvaltioiden rajat ylittävään liiketoimintaan. Rajat ylittävän liiketoiminnan toimintaedellytyksistä huolehtiakseen sekä EU että OECD ovat pyrkineet parantamaan kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten sekä yksityisten henkilöiden oikeussuojakeinoja. Toimenpiteistä merkittävimpänä voitaneen pitää pakottavan välimiesmenettelyn käytön laajenemista EU:n jäsenvaltioiden keskuudessa unohtamatta kuitenkaan OECD:n toimesta tehtyjä uudistuksia. Historiallisesti Euroopan unionin alueella pakottava välimiesmenettely on ollut osa kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismeja ainoastaan ns. arbitraatioyleissopimuksen (90/436/ETY) soveltamisalalla. Yleissopimusta ei voida pitää onnistuneena ratkaisuna mm. soveltamisalaansa ja määräaikoihin liittyvien puutteidensa johdosta. Kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismit näkivät 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla merkittäviä kehitysaskelia OECD:n BEPS-hankkeen mukaisten toimenpiteiden seurauksena. Marraskuussa 2016 julkaistu ns. monenkeskinen yleissopimus, jolla innovatiivisesti muutettiin koko laajaa verosopimusverkostoa yksittäisten (kahden-välisten) verosopimusten muokkaamisen sijaan, sisälsi myös verovelvollisten oikeusturvan parantamiseksi myös ns. pakottavan välimiesmenettelyn. Myös EU:ssa säädettiin vuonna 2017 ns. veroriitadirektiivi eli direktiivi veroriitojen ratkaisumekanismeista Euroopan unionissa (2017/1852). EU-oikeuden mukaista riidanratkaisumekanismia voidaan pitää monin paikoin kunnianhimoisempana ja innovatiivisempana instrumenttina kuin OECD:n vastaavaa. Suomessa direktiivi implementoitiin lailla kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyistä (530/2019). Edellä kuvatut ratkaisumekanismit eroavat toisistaan mm. soveltamisalaltaan ja pakottavuudeltaan. Käytännössä kuitenkin verovelvollisten käytettävissä on laajat oikeussuojakeinot kaksinkertaisen verotuksen poistamiseksi. Toimivaltaiset viranomaiset ovat velvollisia poistamaan verosopimusten vastainen kaksinkertainen verotus joko keskinäisten sopimusneuvotteluiden (MAP-menettely) seurauksena tai viimekädessä pakottavassa välimiesmenettelyssä. Menettelyihin liittyy kuitenkin omia erityispiirteitään ja ominaisuuksiaan, joiden tunteminen on verovelvollisen oikeusturvan kannalta tärkeää. Tutkielmassa vertaillaan menettelyitä toisiinsa sekä hahmottamaan kunkin menettelyn vahvuudet ja heikkoudet. Tutkielmassa selvitetään lisäksi mahdollisuutta ns. pysyvän riidanratkaisutoimikunnan perustamiseksi. Erityisesti EU:n veroriitadirektiivi vaikuttaa mahdollistavan hyvinkin laajan kansainvälisten yhteistyön veroriitojen ratkaisemiseksi ns. kansainvälisessä verotuomioistuimessa.

Tutkielmassa käsitellään materiaalista prosessinjohtoa Suomessa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä. Välimiesten keskeisenä velvollisuutena on antaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Materiaalisella prosessinjohdolla tarkoitetaan välimiesten tekemiä toimia asian selvittämiseksi. Välimiesten myötävaikutusta asian selvittämisessä on pidetty käytännön kannalta tärkeänä. Kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty erisuuntaisia näkemyksiä välimiesten roolista asian selvittämisessä. Tutkielmassa tutkitaan, miten niin yleiset prosessioikeudelliset periaatteet kuin välimiesmenettelyssä noudatettavat periaatteet vaikuttavat välimiesten harjoittamaan materiaaliseen prosessinjohtoon. Oikeuskäytännön avulla perehdytään siihen, millaista prosessinjohtoa välimiehiltä voidaan katsoa edellytettävän. Tutkielman lopuksi pohditaan, miten välimiesten tulisi harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa. Tutkielma on lainopillinen tutkielma, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassaolevaa oikeutta. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan rinnakkain niin välimiesmenettelylain (967/1992, VML) kuin Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen näkökulmasta. Yleisillä prosessioikeudellisilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa oikeudenkäymiskaaressa (4/1734, OK) säädettävistä periaatteista, jotka vaikuttavat materiaaliseen prosessinjohtoon. Näitä ovat vaatimistaakka, väittämistaakka ja jura novit curia -periaate. Periaatteiden tarkka sisältö esitellään siviiliprosessuaalisessa kontekstissa. Lisäksi OK:ssa on nimenomaisia säännöksiä materiaalisen prosessinjohdon keinoista. Tutkielmassa pohditaan OK:n säännösten merkitystä välimiesmenettelyssä. Periaatteita on käsitelty välimiesoikeudellisessa kontekstissa ratkaisussa KKO 2008:77, joka muodostaa keskeisen lähteen tutkielmassa. Välimiesmenettelyssä noudatettavilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa asianosaisautonomiaa, kontradiktorista periaatetta, menettelyn joutuisuutta, menettelyn lopullisuutta ja välimiesten puolueettomuutta. Nämä kaikki periaatteet yhdessä yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden kanssa muodostavat sen viitekehyksen, jonka valossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti välimiesten prosessinjohtoa suhteessa asianosaisten prosessitoimiin. Välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1 kohta) tai jos asianosaisille ei ole varattu tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen (VML 41.1 §:n 4 kohta). Tutkielmassa käsitellään laajasti näitä kumoamisperusteita koskevaa kotimaista ja ulkomaista oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytäntö ei edellytä välimiehiltä aktiivista roolia asian selvittämisessä. Välimiesten aktiivista roolia kuitenkin puoltavat menettelyn kustannustehokkuus ja se, ettei välimiesmenettelyssä ratkaisu saa tulla asianosaiselle yllätyksenä. Vaikka oikeuskäytäntö ei edellyttäkään välimiesten aktiivista prosessinjohtoa, niin tutkielmassa päädytään suosittamaan edellä mainituista syistä välimiesten aktiivista prosessinjohtoroolia.

Vastauksena elinkeinoelämässä alati kasvavalle tehokkuuden tarpeelle useat välitysinstituutit ovat viime vuosikymmeninä ottaneet käyt-töön välimiesprosessia virtaviivaistavia nopeutetun menettelyn sääntöjä. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella VML 22 §:ssä tarkoitettua tarpeellista asianajotilaisuutta ja sen toteutumista FAI:n sääntöjen mukaisessa nopeutetussa välimiesmenettelyssä. Tavoittee-na on selvittää erityisesti, miten tarpeellisen asianajotilaisuuden vaatimus suhteutuu joutuisaan prosessiin tähtääviin todistelun rajaamista käsitteleviin sääntökohtiin. Aihetta käsitellään ensisijaisesti lainopillisen tutkimuksen keinoin. Pääasiallinen aineisto koostuu niin suomalaisesta kuin kansainvälises-täkin oikeuskirjallisuudesta, minkä lisäksi aihetta tarkastellaan soveltuvilta osin kotimaisten tuomioistuinten ja EIT:n oikeuskäytännön avulla. Lainopillisen tutkimuksen lisäksi tutkielman osana on toteutettu välimiehille suunnattu empiirinen kyselytutkimus, jonka avulla on pyritty kartoittamaan, miten FAI:n sääntöjen todistelun rajaamista koskevia sääntökohtia käytännön tasolla sovelletaan. Tutkimusaihetta lähestytään käsittelemällä välimiesmenettelyn keskeisiä taustaperiaatteita ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaati-muksen soveltumista välimiesmenettelyyn. Tarkastelun tarkoituksena on tältä osin luoda pohja tarpeellisen asianajotilaisuuden mitoitta-misen arvioimiselle tutkimalla yhtäältä, miksi ja miten asianosaisen oikeus asiansa ajamiseen on tullut osaksi välimiesmenettelyä ja toisaalta sitä, minkälainen asema tarpeellisen asianajotilaisuuden vaatimukselle on annettava suhteessa muihin välimiesmenettelyn keskeisiin periaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan, miten asianajotilaisuus on mitoitettava käytännössä, jotta sen voidaan katsoa olevan välimiesmenettelylaissa tarkoitetulla tavalla tarpeellinen. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kontradiktorisen periaatteen merkityssisältöä ja toteuttamista, minkä jälkeen käsittely tuodaan käytännönläheisemmälle tasolle tarkastelemalla oikeuskir-jallisuudesta ja -käytännöstä johdettavia tulkintoja siitä, minkälaisen arvioinnin perusteella tarpeellinen asianajotilaisuus on mitoitettava. Tarpeellisen asianajotilaisuuden käsitteen tultua selvennetyksi tutkielmassa tarkastellaan sen toteutumista FAI:n sääntöjen mukaisessa nopeutetussa välimiesmenettelyssä. Aiheen käsittely keskittyy tältä osin kyselytutkimukseen annettujen vastausten analysoimiseen. Ensin tarkastelu kohdistuu todistelun rajaamiseen prekluusiouhkaisen määräpäivän asettamisen keinoin, minkä jälkeen luvussa arvioidaan tarpeellisen asianajotilaisuuden suhdetta suullisen käsittelyn pitämiseen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, ettei nopeutettuihin välimiesmenettelyihin itsessään liity haasteita tarpeellisen asianajotilaisuuden näkökulmasta. Ongelmia voi kuitenkin syntyä, mikäli käsillä oleva riita osoittautuu nopeutettuun menettelyyn sopimattomaksi. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, ettei suullisen käsittelyn epäämistä koskevaa FAI:n nopeutetun menettelyn sääntöjen 35.1 §:ä sovelleta käytän-nössä kovinkaan tehokkaasti. Tältä osin ratkaisuksi esitetään välimiesmenettelylain uudistamista siten, että oikeus suulliseen käsittelyyn erotettaisiin selkeämmin oikeudesta tarpeelliseen asianajotilaisuuteen.

Kansainvälistyminen on merkittävä osa suomalaisten arkea eikä mikään oikeudenala ole varsinaisesti immuuni kansainvälistymiselle. Kansainvälistyminen on johtanut lisäksi entistä suurempaan määrään kansainvälisluonteisia velkasuhteita, joissa osapuolet ovat sijoittuneet eri maihin. Jokaiseen velkasuhteeseen liittyy kiinteänä osana vanhentuminen. Suomen oikeudessa vanhentumista yleislakina sääntelevässä velan vanhentumisesta annetussa laissa ei ole säännöksiä kansainvälisten tilanteiden varalta. Tämän työn tarkoituksena on tutkia sitä, miten ulkomainen menettely katkaisee sellaisen velan vanhentumisen, johon sovelletaan Suomen lakia. Tutkielman tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva siitä tilanteessa, joka Suomen oikeusjärjestyksessä tällä hetkellä vallitsee ulkomaisten menettelyjen katkaisuvaikutuksen osalta. Tavoitteena on lisäksi muodostaa käsitys siitä, minkälainen oikeustila tältä osin vallitsee Ruotsin, Norjan ja Tanskan laeissa ja yhdessä näiden ja eräiden muiden kansainvälisten lainsäädäntöinstrumenttien kanssa tehdä johtopäätökset siitä, minkälainen tilanne Suomen lain mukaan olisi kannattavin. Työn aihepiiristä ei ole kirjoitettu merkittävästi Suomen oikeuskirjallisuudessa. Tutkiminen pohjautuu olemassa olevan kirjallisuuden lisäksi muiden Pohjoismaiden oikeuden voimassa olevaan sisältöön, niiden esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi työssä tarkastellaan kahta kansainvälistä periaatekokoelmaa ja yhtä vanhentumista koskevaa yleissopimusta. Metodina työssä on käytetty lainopillista metodia ja praktista oikeusvertailua. Nämä metodit yhdessä muodostavat parhaan mahdollisen pohjan aiheen tutkimiselle. Työn tarkoituksena on keskittyä vanhentumislain tulkintaan ja systematisoimiseen eikä kattavaan oikeusvertailuun Pohjoismaiden kesken. Vanhentumislainsäädännöt Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (pl. Islanti) ovat melko yhtenevät. Pääperiaatteet ovat samat ja eroja on ainoastaan yksityiskohtien tasolla. Kansainväliset tilanteet on nimenomaisesti huomioitu lain tasolla Ruotsissa ja Norjassa. Näissä maissa ulkomainen menettely tunnustetaan kuin kansallinen edellyttäen, että menettelylle on ollut olemassa pätevä syy. Kansainväliset instrumentit perustavat pääpiirteiltään Pohjoismaiden oikeutta vastaavan systematiikan, jossa merkittävimpänä erona on vanhentumisen katkaiseminen velkojan puolelta. Velan vanhentumisen tavoitteiden ja funktioiden sekä Pohjoismaiden kansallisen oikeuden ja kansainvälisten instrumenttien sisällön vertailun myötä johtopäätöksenä esitetään, että ulkomainen menettely tulisi tunnustaa Suomessa tiettyjen edellytysten vallitessa. Ulkomaiselle menettelylle tulisi olla perusteltu syy, joka voi olla sopimuksesta tai laista tuleva pakottava tai vapaaehtoinen oikeuspaikkasäännös tai välityssopimus. Ulkomainen menettely keskeyttää vanhentumisen kuitenkin vasta silloin kun asiassa on toimitettu tiedoksianto velalliselle, eikä silloin kun menettely tulee vireille, vaikka lain sanamuodon mukaan näin tulisi olla. Velkojan tulisi katkaista vanhentuminen vapaamuotoisesti siihen saakka, kunnes tiedoksianto tapahtuu. Vanhentumisnormiston periaatteiden ja tarkoitusten nojalla tällaista lain sanamuodosta poikkeavaa menettelyä voidaan pitää hyväksyttävänä. Kansainvälisiä tilanteita varten tulisi lisätä vanhentumislakiin nimenomaiset säännökset. Vanhentumislaissa tulisi määritellä tuomioistuinkäsite siten, että se kattaisi myös ulkomaiset tuomioistuimet sekä lakiin tulisi lisätä menettely, jossa velkojalla on velvollisuus ilmoittaa ulkomaisen menettelyn aloittamisesta velalliselle. Tällöin oikeudellisen katkaisemisen vanhentumisen keskeyttävä oikeusvaikutus syntyisi jo tällä ilmoituksella, eikä vasta tuomioistuimen tiedoksiannolla.

Välimiesmenettely luetaan yleensä niin sanottuun vaihtoehtoisen riidanratkaisun kategoriaan. Vaikka kotimaisia välimiesmenettelyjä käynnistyy vain reilu satakunta vuodessa, käydään iso osa taloudellisesti merkittävistä ja monimutkaisista kaupallisista riidoista juurikin välimiesmenettelyssä. Välimiehellä on suuri harkintavalta prosessin järjestämisestä silloin, kun asianosaiset eivät ole sopineet siitä keskenään prosessisopimuksin. Välimiehen materiaalinen prosessinjohto, eli oikeudenkäyntiaineiston järjestäminen sekä asian selvittäminen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, on tärkeää välimiesmenettelyn toimivuuden ja välitystuomioiden pysyvyyden kannalta. Sekä tuomarin että välimiehen materiaalinen prosessinjohto on paljon keskustelua herättänyt aihe. Muutoksenhaun puuttuminen välimiesmenettelyssä korostaa välimiehen materiaalisen prosessinjohdon merkitystä. Välimiesmenettelylakiin sisältyvän kumoamisperusteen nojalla nostettu kanne ei ole muutoksenhakua perinteisessä merkityksessä, sillä välimiesmenettelyssä ei voida hakea muutosta aineellisten virheiden takia. Tutkielmassa tarkastellaan, miltä osin välimiehen materiaalisen prosessinjohdon laiminlyönti voi johtaa moitekanteen menestymiseen tuomioistuimessa. Välimiehen aktiivinen prosessinjohto ei per se voi johtaa välitystuomion kumoamiseen, mutta vain toista asianosaista suosiva prosessinjohto voi aiheuttaa puolueettomuusepäilyjä välimiestä kohtaan. Tasapuolisesti molempia asianosaisia kohtaan kohdistuva aktiivinen materiaalinen prosessinjohto on jopa suotavaa. Keskeinen kysymys tutkielmassa on myös se, muodostaako yllättävä lainsoveltaminen välitystuomion kumoamisperusteen. Väittämistaakan voidaan sanoa olevan riita-asian oikeudenkäyntiä laajempi, sillä väittämistaakka kohdistuu välimiesmenettelyssä myös lainsoveltamiskysymyksiin. Liian passiivista prosessinjohtoa harjoittava välimies laiminlyö lain mukaisen velvollisuutensa riidan asianmukaiseen selvittämiseen, ellei hän informatiivista prosessinjohtoa harjoittaen anna asianosaisille tilaisuutta lausua välitystuomion perustaksi asetettavasta oikeussäännöksestä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että välimiehen prosessinjohtoa olisi tarpeen selventää laissa.

Välimiesmenettelyssä on tiivistetysti kysymys yleiselle tuomioistuinmenettelylle vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, jossa tietty riitakysymys luovutetaan yhden tai useamman yksityishenkilön eli välimiehen lopullisesti ratkaistavaksi. Vaikka välimiesmenettelystä on kirjoitettu viime aikoina pitkähkön suvantovaiheen jälkeen taas runsaasti, ei sen historialliseen puoleen ole edelleenkään juuri perehdytty kotimaisessa oikeustieteessä. Tämän tutkielman tarkoituksena on täyttää tätä tutkimuksellista aukkoa syventymällä kotimaisen välimiesmenettelyn pitkän aikavälin kehitykseen. Monivivahteisen aiheen sekä laajan tarkasteluajanjakson vuoksi tutkielmassa keskitytään erityisesti suuriin muutoksiin välimiesmenettelyn sääntelyhistoriassa sekä välimiesmenettelyn viimeaikaiseen kehitykseen. Tutkielman pääasiallinen tarkastelutapa on oikeushistoriallinen eli tutkielmassa analysoidaan välimiesmenettelyä koskevaa oikeudellista muutosta kytkemällä se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Välimiesmenettelyn viimeaikaisen kehityksen hahmottamiseksi tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välimiesmenettelyn nykytilaa ja osin tulevaisuutta. Yksi tutkielman keskeinen tavoite on tutkimusaineistoon perustuen hahmottaa, minkälaisia oppeja voimme ammentaa historiasta nykyisen välimiesmenettelylain (967/1992) uudistamisesta käytävään keskusteluun. Välimiesmenettelyn korostuneen kansainvälisen luonteen vuoksi tutkielmassa esiintyy lisäksi oikeusvertailun elementtejä verratessa välimiesmenettelyn suomalaista kehityskulkua relevantein osin samanaikaiseen ruotsalaiseen sekä muuhun kansainväliseen kehitykseen eräiden selityshypoteesien testaamiseksi. Tutkielman varsinaiset pääluvut etenevät johdanto-osan sekä teoreettisen viitekehyksen jälkeen kronologisesti siten, että välimiesmenettelyn kehityskaudet on jaettu kolmeen eri periodiin välimiesmenettelyn sääntelyhistorian murroskausien mukaan: välimiesmenettelyn varhaisempaan kehitykseen eli aikaan ennen ensimmäistä välimiesmenettelylakia (–1928), välimiesmenettelyn myöhäisempään kehitykseen eli ensimmäisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1928–1992) sekä välimiesmenettelyn jälkimoderniin kehitykseen eli nykyisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1992–). Kunkin kronologisesti etenevän pääluvun lopussa välimiesmenettelyn oikeudellista muutosta pyritään selittämään laajemmilla yhteiskunnallisilla syillä. Tutkielman lopuksi esitetään yhteenveto ja johtopäätökset murroskausien päälinjoista. Tutkielmassa havaitaan, että alun perin olemattoman sääntelyn varaan rakentunut puhtaan sopimusoikeudellinen ja maallikkovetoinen instituutio on sittemmin kehittynyt myös meillä eräänlaiseksi palveluteollisuuden muodoksi, josta on muodostunut hiljaiseen tietotaitoon vihkiytyneen ammattiryhmän leipälaji. Sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut ovat olleet omiaan ruokkimaan tätä kehityskulkua.

Välimiesmenettely on etenkin elinkeinoelämässä käytetty riidanratkaisun muoto, joka tarjoaa vaihtoehdon riidan ratkaisemiselle tuomioistuinmenettelyssä. Oikeudenkäymiskaaren säännökset riita-asian oikeudenkäynnistä eivät pääsääntöisesti koske välimiesmenettelyä, sillä oikeudenkäymiskaaren sääntely on lähtökohtaisesti sekä tuomioistuinta että riidan osapuolia sitovaa, kun taas välimiesmenettely rakentuu osapuolten autonomian ja menettelyn joustavuuden ympärille. Näin ollen välimiesmenettelyn osapuolilla on melko pitkälle menevä valta sopia siitä, miten he haluavat välimiesmenettelynsä järjestää, joten menettely voidaan räätälöidä vastaamaan asianosaisten toiveita ja ratkaistavana olevan riitakysymyksen erityistarpeita. Vaikka välimiesmenettely tapahtuu pääsääntöisesti oikeudenkäymiskaaren menettelysääntöjen ulottumattomissa, on välimiesmenettelystä annettuun lakiin (967/1992) otettu välimiesmenettelyn kustannusten jakoa koskevaan 49 §:ään viittaus soveltuvin osin koko oikeudenkäymiskaaren 21 lukuun. Tässä tutkimuksessa selvitän, missä määrin tämä viittaussäännös voi aiheuttaa epäselvyyttä tai ainakin epävarmuutta kansallisessa välimiesmenettelyssä. Hypoteettisia tilanteita lähestytään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun relevantin sääntelyn tutkimisella, jonka jälkeen tutkimuksesta saatuja havaintoja sovitetaan välimiesmenettelyn viitekehykseen ja analysoidaan niiden yhteensopivuutta. Lopuksi tutkimuksessa tehdään lyhyt katsaus oikeudenkäyntirahoitukseen, sillä se kansainvälisenä ilmiönä saattaa sivuuttaa suomalaisessa välimiesmenettelyssä tapahtuvan riidanratkaisun kansallisen välimiesmenettelylainsäädännön ennustamattomuuden vuoksi.