Browsing by Subject "ympäristöoikeus"
Now showing items 1-18 of 18
-
(2021)Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
-
(2021)Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
-
(2022)Suomen kansallisvarallisuudesta yli kaksi kolmasosaa on rakennetussa ympäristössä. Rakentaminen sekä rakennukset tuottavat noin 40 prosenttia vuotuisista päästöistä. Tutkielmassani tutkin jätteiden hyödyntämistä maarakentamisessa yhtäältä oikeusdogmaattisen tutkimuksen keinoin systematisoidakseni oikeustilaa ja toisekseen sääntelyteoreettisesta näkökulmasta arvioidakseni, vastaako sääntely sääntelytavoitteisiin tehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla. Jätteellä tarkoitetaan jätelainsäädännössä ainetta tai esinettä, joka on poistettu tai on määrä poistaa käytöstä. Jätteitä hyödynnettäessä on lähtökohtaisesti noudatettava jätelain etusijajärjestystä, jonka mukaan ensisijaisesti on vähennettävä syntyvän jätteen määrää ja toissijaisesti se on valmisteltava uudelleenkäyttöön tai kierrätettävä. Mikäli jokin mainituista ei tule kyseeseen, on jäte hyödynnettävä muulla tavoin. Jätteen loppusijoittaminen on keinoista viimesijaisin. Maarakentamisessa tapahtuvaan jätteiden hyödyntämiseen kohdistuu moniportaista sääntelyä: pienimuotoinen jätemateriaalin, kuten tiilimurskeen tai kumirouheen, hyödyntäminen työmaalla voi edellyttää ainoastaan ilmoitusta kunnalliselle ympäristönsuojeluviranomaiselle siinä missä suurempi mittakaava edellyttää lähtökohtaisesti ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa. Tietyissä tilanteissa sovelletaan nk. MARA-asetusta (843/2017). Tarkastelen myös end of waste -menettelyitä, joiden seurauksena materiaalin hyödyntäminen voi mahdollistua jäteluokituksen päättymisen seurauksena. Jäteluokituksen päättyminen on mahdollista joko jätelajikohtaisten EU-tasoisten EoW-asetusten perusteella, kansallisten EoW-asetusten perusteella tai tapauskohtaisen ympäristölupaprosessin yhteydessä tehtävän harkinnan nojalla. Jäteluokituksen päättyessä aine tai esine siirtyy tuotesääntelyn piiriin. Kansallisen ja unionitason oikeuskäytäntö aiheesta on vielä varsin kehittymätöntä, sillä unionin EoW-asetuksia on voimassa vain muutama ja kansallisia yksi. Toiminnanharjoittajien näkökulmasta oikeustila on pirstaleinen ja vaikeatulkintainen siinä määrin, että sääntelytavoitteiden toteutuminen vaarantuu. Etenkin kunnalliset ympäristönsuojeluviranomaiset käyttävät harkintavaltaansa tavalla, joka vaarantaa oikeusturvaa ja on luottamuksensuojan periaatteen kanssa ristiriidassa. Sääntelyä voi keventää vaarantamatta sääntelytavoitteiden toteutumista, mutta tällöin on huomioitava ennen muuta jätehierarkian toteutuminen ja terveydelle ja turvallisuudelle asetetut vaatimukset. Huomionarvoista on myös se, että toiminnanharjoittajilla voi olla taloudellinen insentiivi naamioida tosiasiassa jätteen loppusijoittamiseksi luokiteltava toiminta näyttämään jätemateriaalin hyödyntämiseltä. Valvonnan on oltava riittävää sekä sääntelyn tarkkarajaista ja täsmällistä. Jätehierarkiankin mukaan tulee ensisijaisesti vähentää jätteen syntymistä. Osaltaan jätteen syntymistä voi vähentää hyödyntämällä EoW-menettelyitä laajemmin. Kehitys unionitasolla on ollut hidasta, joten kansallista toimeenpanoa tulee nopeuttaa. EoW-asetukset tarjoavat väylän edistää rakentamisen kiertotaloutta tavalla, joka huomioi varsin kattavasti yleiset ympäristöpoliittiset tavoitteet, erityisesti jätehuollon alaa leimaavat sääntelytavoitteet sekä toiminnanharjoittajien intressit. Toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa sääntelykuormitusta sekä sääntelyn pirstaleisuuden aiheuttamia haittoja voisi vähentää myös keskittämällä jätteiden hyödyntämiseen ja EoW-menettelyihin liittyvät asiat suuruusluokasta riippumatta yhdelle viranomaiselle, joka tarvittaessa pyytäisi lausuntoja relevanteilta tahoilta. Toiminnot olisi luontevinta keskittää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille. Tämä palvelisi paitsi toiminnanharjoittajien yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa yleisemminkin, niin myös esimerkiksi tilastointia ja informaatio-ohjausta.
-
(2022)Suomen kansallisvarallisuudesta yli kaksi kolmasosaa on rakennetussa ympäristössä. Rakentaminen sekä rakennukset tuottavat noin 40 prosenttia vuotuisista päästöistä. Tutkielmassani tutkin jätteiden hyödyntämistä maarakentamisessa yhtäältä oikeusdogmaattisen tutkimuksen keinoin systematisoidakseni oikeustilaa ja toisekseen sääntelyteoreettisesta näkökulmasta arvioidakseni, vastaako sääntely sääntelytavoitteisiin tehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla. Jätteellä tarkoitetaan jätelainsäädännössä ainetta tai esinettä, joka on poistettu tai on määrä poistaa käytöstä. Jätteitä hyödynnettäessä on lähtökohtaisesti noudatettava jätelain etusijajärjestystä, jonka mukaan ensisijaisesti on vähennettävä syntyvän jätteen määrää ja toissijaisesti se on valmisteltava uudelleenkäyttöön tai kierrätettävä. Mikäli jokin mainituista ei tule kyseeseen, on jäte hyödynnettävä muulla tavoin. Jätteen loppusijoittaminen on keinoista viimesijaisin. Maarakentamisessa tapahtuvaan jätteiden hyödyntämiseen kohdistuu moniportaista sääntelyä: pienimuotoinen jätemateriaalin, kuten tiilimurskeen tai kumirouheen, hyödyntäminen työmaalla voi edellyttää ainoastaan ilmoitusta kunnalliselle ympäristönsuojeluviranomaiselle siinä missä suurempi mittakaava edellyttää lähtökohtaisesti ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa. Tietyissä tilanteissa sovelletaan nk. MARA-asetusta (843/2017). Tarkastelen myös end of waste -menettelyitä, joiden seurauksena materiaalin hyödyntäminen voi mahdollistua jäteluokituksen päättymisen seurauksena. Jäteluokituksen päättyminen on mahdollista joko jätelajikohtaisten EU-tasoisten EoW-asetusten perusteella, kansallisten EoW-asetusten perusteella tai tapauskohtaisen ympäristölupaprosessin yhteydessä tehtävän harkinnan nojalla. Jäteluokituksen päättyessä aine tai esine siirtyy tuotesääntelyn piiriin. Kansallisen ja unionitason oikeuskäytäntö aiheesta on vielä varsin kehittymätöntä, sillä unionin EoW-asetuksia on voimassa vain muutama ja kansallisia yksi. Toiminnanharjoittajien näkökulmasta oikeustila on pirstaleinen ja vaikeatulkintainen siinä määrin, että sääntelytavoitteiden toteutuminen vaarantuu. Etenkin kunnalliset ympäristönsuojeluviranomaiset käyttävät harkintavaltaansa tavalla, joka vaarantaa oikeusturvaa ja on luottamuksensuojan periaatteen kanssa ristiriidassa. Sääntelyä voi keventää vaarantamatta sääntelytavoitteiden toteutumista, mutta tällöin on huomioitava ennen muuta jätehierarkian toteutuminen ja terveydelle ja turvallisuudelle asetetut vaatimukset. Huomionarvoista on myös se, että toiminnanharjoittajilla voi olla taloudellinen insentiivi naamioida tosiasiassa jätteen loppusijoittamiseksi luokiteltava toiminta näyttämään jätemateriaalin hyödyntämiseltä. Valvonnan on oltava riittävää sekä sääntelyn tarkkarajaista ja täsmällistä. Jätehierarkiankin mukaan tulee ensisijaisesti vähentää jätteen syntymistä. Osaltaan jätteen syntymistä voi vähentää hyödyntämällä EoW-menettelyitä laajemmin. Kehitys unionitasolla on ollut hidasta, joten kansallista toimeenpanoa tulee nopeuttaa. EoW-asetukset tarjoavat väylän edistää rakentamisen kiertotaloutta tavalla, joka huomioi varsin kattavasti yleiset ympäristöpoliittiset tavoitteet, erityisesti jätehuollon alaa leimaavat sääntelytavoitteet sekä toiminnanharjoittajien intressit. Toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa sääntelykuormitusta sekä sääntelyn pirstaleisuuden aiheuttamia haittoja voisi vähentää myös keskittämällä jätteiden hyödyntämiseen ja EoW-menettelyihin liittyvät asiat suuruusluokasta riippumatta yhdelle viranomaiselle, joka tarvittaessa pyytäisi lausuntoja relevanteilta tahoilta. Toiminnot olisi luontevinta keskittää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille. Tämä palvelisi paitsi toiminnanharjoittajien yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa yleisemminkin, niin myös esimerkiksi tilastointia ja informaatio-ohjausta.
-
Kohti puhtaampaa Eurooppaa: päästökauppasääntely Euroopan Unionin ilmastostrategian instrumenttina (2022)Käsillä oleva maisterintutkielma käsittelee Euroopan Unionin (EU:n) päästökauppaa 2000- luvulla. Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan päästökauppaprosessin syntyhistoriaa ja kehitystä sen eri vaiheiden kautta sekä päästökaupan roolia EU:n yleisessä ilmastostrategiassa. Erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat päästökaupan neljäs vaihe EU:n ilmastostrategian instrumenttina koskien energiasektoria. Vaikka neljännen vaiheen prosessi on kesken ‒ eikä todennäköisesti ole aivan valmis lähivuosinakaan ‒ voidaan pohtia kuitenkin sitä, miten päästökauppasääntely on tähän mennessä toiminut unionin tavoitteiden puitteissa pyrkiessään hillitsemään ilmastonmuutoksesta ihmiskunnalle aiheutuvia haitallisia seuraamuksia. Avainkäsitteitä tässä yhteydessä ovat Euroopan Unionin päästökauppasääntely, ilmastostrategia ja energiasektori sekä ilmasto-oikeus. Tutkielma on osa kansainvälisesti laajenevaa ja tulevaisuuteen suuntaavaa ympäristöoikeudellista tutkimusgenreä, joka sivuaa kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja EU:n poliittistaloudellisen päätöksenteon tutkimusta. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä työssä on käytetty niin sanottua sääntelyanalyysiä ja arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen lähestymistapaa. Lisäksi on viitteellisesti hyödynnetty lainopin ja oikeushistorian metodeja. Tutkielmassa arvioidaan oikeusnormeja ja niiden tulkintaa empiirisesti ja hyödynnetään näin ollen myös muodollista eli formaalia oikeuslähdeoppia. Päälähteenä ovat EU:n ympäristöoikeudelliseen sääntelyyn liittyvät direktiivit sekä EU:n eri orgaanien tuottamat aihepiiriä koskevat asiakirjat, kansalliset lait sekä aikaisempi oikeustieteellinen avaintutkimus, kuten Weishaarin et al. (2016), Ekroosin et al. (2014) ja Woerdmanin et al. (2021) esitykset sekä muut aihepiiriä sivuavat metodiset ja tieteelliset artikkelit. Lopputulemana voidaan sanoa, että EU:n ilmastostrategia päästökauppasääntelyineen on määrätietoistunut, monimutkaistunut ja -kerrostunut vuosien 2005‒2022 aikana merkittävästi. Päästökauppajärjestelmän avulla on pystytty edesauttamaan myönteistä kehitystä muun muassa päästöjen vähentämisessä, hiiliriippuvuuden hillitsemisessä, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönotossa sekä väärinkäytösten sanktioinnissa. Prosessin haasteet liittyvät erityisesti solidaarisuuden ja kustannustehokkuuden edistämiseen sekä byrokratian haluttuun keventämiseen. Suurin uhka on kuitenkin yhä globaalisti etenevä ilmastonmuutos
-
(2022)Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella maaperän saastumista virheenä. Aiheessa yhdistyvät ympäristövastuuseen kytkeytyvä maaperän suojelu ja siihen liittyvät varallisuusoikeudelliset kysymykset. Aihe on merkityksellinen, koska sopimusperusteinen korvausvastuu on ympäristövahinkolaissa rajattu sen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä vuoksi myös saastuneeseen maaperään liittyvien virheiden korvausvastuun määrittymiselle ei ole selkeitä sääntöjä. Yleensä maaperän saastumiseen liittyvään korvausvastuuseen sovelletaan ympäristövahinkolakia, mutta jos korvausvastuu liittyy sopimussuhteeseen ei ympäristövahinkolaki sovellu rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi. Maaperän saastumiseen liittyvät sopimussuhteessa tapahtuvat virhetilanteet ovat ympäristövahinkolain rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi lainsäädännöllisesti harmaalla alueella, eikä lainsäätäjä ole ottanut asiaan kantaa lainvalmisteluaineistoissakaan. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, millaisissa tilanteissa korvausvastuu ympäristövahingosta voisi syntyä sopimuksen perusteella. Lisäksi selvitetään, mikä on sopimukseen perustuvan korvausvastuun ja ympäristövahinkolain suhde tämänhetkisen oikeustilan perusteella. Aihetta tarkastellaan myös oikeusvertailun kautta tarkastelemalla, miten korvausvastuu ympäristövahingoissa sopimustilanteissa on toteutettu muiden maiden oikeusjärjestelmissä, etenkin muissa Pohjoismaissa. Lopuksi otetaan vielä kantaa siihen, selkeyttäisikö tarkempi sääntely ja vastuiden jako maaperän saastumiseen liittyvien virheiden oikeustilaa.
-
(2022)Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella maaperän saastumista virheenä. Aiheessa yhdistyvät ympäristövastuuseen kytkeytyvä maaperän suojelu ja siihen liittyvät varallisuusoikeudelliset kysymykset. Aihe on merkityksellinen, koska sopimusperusteinen korvausvastuu on ympäristövahinkolaissa rajattu sen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä vuoksi myös saastuneeseen maaperään liittyvien virheiden korvausvastuun määrittymiselle ei ole selkeitä sääntöjä. Yleensä maaperän saastumiseen liittyvään korvausvastuuseen sovelletaan ympäristövahinkolakia, mutta jos korvausvastuu liittyy sopimussuhteeseen ei ympäristövahinkolaki sovellu rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi. Maaperän saastumiseen liittyvät sopimussuhteessa tapahtuvat virhetilanteet ovat ympäristövahinkolain rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi lainsäädännöllisesti harmaalla alueella, eikä lainsäätäjä ole ottanut asiaan kantaa lainvalmisteluaineistoissakaan. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, millaisissa tilanteissa korvausvastuu ympäristövahingosta voisi syntyä sopimuksen perusteella. Lisäksi selvitetään, mikä on sopimukseen perustuvan korvausvastuun ja ympäristövahinkolain suhde tämänhetkisen oikeustilan perusteella. Aihetta tarkastellaan myös oikeusvertailun kautta tarkastelemalla, miten korvausvastuu ympäristövahingoissa sopimustilanteissa on toteutettu muiden maiden oikeusjärjestelmissä, etenkin muissa Pohjoismaissa. Lopuksi otetaan vielä kantaa siihen, selkeyttäisikö tarkempi sääntely ja vastuiden jako maaperän saastumiseen liittyvien virheiden oikeustilaa.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
-
(2021)Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalista toimilupaa (social license to operate, SLO), joka on etenkin kaivosalan toimijoiden hyödyntämä työkalu sosiaalisen vastuullisuuden arviointiin. Tällä ympäristöoikeudellisella käsitteellä kuvataan paikallisyhteisön suhtautumista sen lähialueella toteutettavaan hankkeeseen. Sillä on yhteys legitimiteettiin ja siihen, missä määrin ja millaisin mittapuin luonnonvarojen käyttäminen voi saavuttaa yleisön hyväksynnän. Sosiaalinen toimilupa ei ole hallinnollinen lupa, eikä sillä siten ole vahvaa institutionaalista asemaa Suomen oikeusjärjestyksessä. Näin ollen se on pikemminkin syytä nähdä yrityksen sidosryhmäsuhteissa vaikuttavana itsesääntelynä kuin tavallisena lupana tai vakiintuneena oikeudellisena käytäntönä, jonka säätäjänä toimii ennalta määrätty taho ja jota esimerkiksi kaivosyhtiöt noudattavat sanktioiden uhalla. Kyseessä on ympäristöoikeudelle tyypillinen, abstraktimpi sääntelyinstrumentti, jonka tosiasiallisten vaikutusten tarkastelu hyödyttää sen yhteiskunnallisten päämäärien toteuttamista ja voi mahdollistaa myös sen lähialueelle sijoittuvan sääntelyn kehittämisen. Hyvää hallintoa koskevat normit, ympäristönsuojelusäännökset sekä esimerkiksi vakiintuneet oikeusperiaatteet luovat raamit yritystoiminnan vastuullisuudelle. Sidosryhmien vaatimukset menevät kuitenkin usein pidemmälle kuin säädännäinen oikeus ja formaalien lupamenettelyiden edellyttämä vähimmäistaso. Jotta sosiaalisen toimiluvan vaikuttavuutta voitaisiin arvioida, tutkielmassa käsitellään myös yleisempää keskustelua yritysvastuusta sekä kaivostoimintaan kohdistuvista odotuksista sosiaalisen vastuullisuuden osalta. Sosiaalinen toimilupa linkittyy myös rahoittajien tarpeisiin saada tietoa vastuullisuusteemoista riskianalyysejään varten. Tutkielmassa käsitellään kysymystä rahoittajan ja paikallisyhteisön välisestä suhteesta. Tutkielman yhtenä tavoitteena on selvittää, millaisia rakenteita rahoittajilla on käytössään sosiaalisen vastuun arvioinnissa ja miten niitä hyödynnetään suhteessa paikallisyhteisöihin. Tutkielman aihepiiriä tarkastellaan sääntelytutkimuksen näkökulmasta. Sääntelytutkimuksessa kyse on sääntelyn tavoitteiden toteutumisen ja vaikutusten arvioinnista. Aihetta käsitellään oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten, yritysten yhteiskuntavastuuta ja kaivosalaa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ja tavoitteiden sekä rahoittajan näkökulman kautta. Lähteenä käytetään myös kolmen asiantuntijan teemahaastatteluita. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko sosiaalinen toimilupa konseptina tehokas täyttämään sille asetetut tavoitteet ja tukevatko rakenteet Suomessa yritysrahoituksen suuntaamista sosiaalisesti kestävällä tavalla.
-
(2011)Tutkimuksessa tarkastellaan niitä muutoksia, joita suomalaisten yritysten ympäristöraportoinnissa 1980-luvulta eteenpäin on tapahtunut, ja uusinstitutionaalisen taloushistorian sekä legitimaatioteorian käsityksiin nojautuen pyritään selvittämään syitä näille muutoksille. Tutkimusaineiston muodostavat kolmen toimialaltaan erilaisen suomalaisen teollisuusyrityksen (KONE, Rautaruukki ja Metsäliitto) vuosikertomukset sekä erilliset yritysvastuuraportit vuosilta 1980-2009. Aineiston avulla tarkastellaan sitä määrällistä ja laadullista muutosta, joka ympäristöraportoinnissa kolmen vuosikymmenen aikana tapahtui, ja muun lähdeaineiston avulla etsitään selityksiä näille muutoksille. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällön analyysia. Tutkimuksen taustalla on ajatus, että institutionaalinen paine on saanut yritykset julkaisemaan ympäristöä koskevaa informaatiota enemmän kuin lainsäädännöllinen ohjaus tai perinteiset liike-elämän vaatimukset. Institutionaalisen paineen muodostumiseen puolestaan ovat vaikuttaneet muun muassa ympäristötietoisuuden lisääntyminen, liiketoiminnan kansainvälistyminen, ympäristöasioiden huomiointi mediassa, muutokset lainsäädännössä ja erilaisissa suosituksissa sekä muut liiketoimintaympäristön muutokset. Tässä työssä tarkasteltujen yritysten ympäristöraportoinnin kehitys on ollut hyvin paljon samansuuntaista, mutta jonkin verran eroja myös esiintyy. Pääasiassa ympäristöraportoinnin määrä lisääntyi nopeasti 1990-luvun alun jälkeen, jolloin ympäristöasioista alettiin raportoida monipuolisemmin, tavoitteena ilmeisesti oman yrityksen toiminnan puolustaminen. Vuosituhannen vaihteessa ympäristöraportointi omaksuttiin osaksi laajempaa yhteiskuntavastuun raportointia, ja raportoinnin teemoiksi nousivat muun muassa kestävän kehityksen tavoitteet, koko yrityksen sitoutuminen tavoitteisiin sekä ympäristöasioiden huomiointi yhtenä yrityksen perusarvoista. Tässä tutkimuksessa näitä tuloksia arvioidaan DiMaggion ja Povvellin organisaatioteorian käsittein, ja raportoinnin muutokseen vaikuttava institutionaalinen paine jaetaan kolmeen tämän teorian mukaiseen ryhmään: pakottava paine (lainsäädäntö ja pakottavat normit), mimeettinen paine (yritysten pyrkimys samanlaisuuteen muiden toimintaa matkimalla) sekä normatiivinen paine (ammattimaistuminen, asiantuntijoiden vallan kasvu). Kolmen tapausesimerkin tarkastelu osoittaa, että pakottava paine on koko ajan ollut tärkeä raportointiin vaikuttanut tekijä, mimeettinen paine korostui ympäristöraportoinnin lisääntymisen alkuaikoina ja normatiivisen paineen merkitys puolestaan on korostunut tarkasteluajanjakson loppupuolella.
-
(2020)Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on aluksilta veteen päästettävistä öljypäästöistä määrättävä hallinnollinen öljypäästömaksu. Erityisenä tarkastelun kohteena on öljypäästömaksujärjestelmän toimivuus silloin, kun maksu määrätään ulkomaiselle alukselle talousvyöhykkeellä. Tutkielma tarkastelee ja selvittää Suomen edellytyksiä ja toimivaltaa rantavaltiona määrätä merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 3 luvun mukainen hallinnollinen öljypäästömaksu Suomen talousvyöhykkeellä kauttakulussa olevalle ulkomaiselle alukselle, joka on luvattomasti päästänyt öljyä mereen. Öljypäästömaksusta hallinnollisena sanktiona säädettiin alun perin vuonna 2006 lailla aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (ns. alusjätelaki 300/1979) muuttamisesta, ja se on tällä hetkellä ainoa merenkulussa ympäristönsuojelusäädösten rikkomisesta määrättävä hallinnollinen sanktio. Lainsäätäjä asetti maksulle vahvan preventiiviset ympäristönsuojelulliset tarkoitusperät ja siihen kohdistetaankin näistä lähtökohdista varsin suuria odotuksia, sillä rikosoikeudellinen järjestelmä ei toiminut öljypäästöistä sanktioimisessa riittävän tehokkaasti. Oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ulkomaista alusta ja sen toimintaa talousvyöhykkeellä kohtaan sääntelee muun ohella YK:n merioikeusyleissopimus, UNCLOS, ja erityisesti sen 220 artikla. Tämä tutkielma selvittää, mitä tarkoitetaan UNCLOS:n kontekstissa ”oikeudelliseen toimenpiteeseen” ryhtymisellä, ja mitkä toimenpiteet mahdollisesti jäävät UNCLOS:ssa tarkoitettujen oikeudellisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Tutkielma selventää, mikä on UNCLOS:n suhde muihin kansainvälisiin merenkulun ja meriympäristön suojelusopimuksiin sekä asema suhteessa kansalliseen oikeuteen. Tutkielma etsii myös perusteita sille, miksi UNCLOS 220 artiklassa asetettua korotettua vaatimusta ulkomaisen aluksen toimiin puuttumiseksi olisi Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tulkittava siten, että Itämeren erityispiirteisiin perustuen Suomen viranomaisille muodostuisi toimivalta puuttua nykyistä herkemmin erityisesti talousvyöhykkeellä tapahtuviin ulkomaisten alusten öljypäästöihin. Tutkielman taustalla oleva problematiikka hallinnollisesta öljypäästömaksusta ja sen tehokkuudesta ja toimivuudesta juontavat juurensa vuonna 2011 tapahtuneeseen Bosphorus Queen –nimisen aluksen tekemään öljypäästöön. Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2019:61 ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin. Koska öljypäästömaksun perusteiden taustalla vaikuttaa YK:n merioikeusyleissopimus, on vastaavia sanktiojärjestelmiä käytössä myös muualla. Tutkielman oikeusvertailevassa osiossa tutkitaan Ruotsin, Saksan ja Belgian vastaavaa sääntelyä ja etsitään niiden avulla ratkaisua Suomen järjestelmän kehittämiseksi. Suomen öljypäästömaksujärjestelmän laatimisessa on aikanaan otettu mallia Ruotsista ja Ruotsin korkein oikeus on tulkinnut merioikeusyleissopimusta eri tavoin kuin Suomen korkein oikeus tapauksessa 2019:61. Saksa ja Belgia puolestaan ovat Suomen tavoin kunnianhimoisia meriympäristön suojelussa ja siksi kiinnostavia vertailuoikeusjärjestyksiä. Lisäksi Saksassa on vahva perinne hallintorikosoikeudesta (Ordnungswidrigkeiten). Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:61 on viranomaisten mukaan luonut lainsäädäntöön selvän epäkohdan. Tämän de lege ferenda –tyyppisen tutkielman tavoitteena on antaa suosituksia öljypäästömaksua koskevien säädösten päivittämiseksi, jotta öljypäästömaksun tehokkuus hallinnollisena sanktiona paranisi nykyisestä ja sen säätämisen alkuperäiset ympäristönsuojelulliset preventiiviset tavoitteet toteutuisivat myös tulevaisuudessa. Tutkielman johtopäätösosiossa annetaan konkreettisia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi, joiden tavoitteena on Bosphorus Queen -tapauksen osoittaman oikeustilan epäkohdan korjaaminen.
-
(2020)Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on aluksilta veteen päästettävistä öljypäästöistä määrättävä hallinnollinen öljypäästömaksu. Erityisenä tarkastelun kohteena on öljypäästömaksujärjestelmän toimivuus silloin, kun maksu määrätään ulkomaiselle alukselle talousvyöhykkeellä. Tutkielma tarkastelee ja selvittää Suomen edellytyksiä ja toimivaltaa rantavaltiona määrätä merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 3 luvun mukainen hallinnollinen öljypäästömaksu Suomen talousvyöhykkeellä kauttakulussa olevalle ulkomaiselle alukselle, joka on luvattomasti päästänyt öljyä mereen. Öljypäästömaksusta hallinnollisena sanktiona säädettiin alun perin vuonna 2006 lailla aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (ns. alusjätelaki 300/1979) muuttamisesta, ja se on tällä hetkellä ainoa merenkulussa ympäristönsuojelusäädösten rikkomisesta määrättävä hallinnollinen sanktio. Lainsäätäjä asetti maksulle vahvan preventiiviset ympäristönsuojelulliset tarkoitusperät ja siihen kohdistetaankin näistä lähtökohdista varsin suuria odotuksia, sillä rikosoikeudellinen järjestelmä ei toiminut öljypäästöistä sanktioimisessa riittävän tehokkaasti. Oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ulkomaista alusta ja sen toimintaa talousvyöhykkeellä kohtaan sääntelee muun ohella YK:n merioikeusyleissopimus, UNCLOS, ja erityisesti sen 220 artikla. Tämä tutkielma selvittää, mitä tarkoitetaan UNCLOS:n kontekstissa ”oikeudelliseen toimenpiteeseen” ryhtymisellä, ja mitkä toimenpiteet mahdollisesti jäävät UNCLOS:ssa tarkoitettujen oikeudellisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Tutkielma selventää, mikä on UNCLOS:n suhde muihin kansainvälisiin merenkulun ja meriympäristön suojelusopimuksiin sekä asema suhteessa kansalliseen oikeuteen. Tutkielma etsii myös perusteita sille, miksi UNCLOS 220 artiklassa asetettua korotettua vaatimusta ulkomaisen aluksen toimiin puuttumiseksi olisi Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tulkittava siten, että Itämeren erityispiirteisiin perustuen Suomen viranomaisille muodostuisi toimivalta puuttua nykyistä herkemmin erityisesti talousvyöhykkeellä tapahtuviin ulkomaisten alusten öljypäästöihin. Tutkielman taustalla oleva problematiikka hallinnollisesta öljypäästömaksusta ja sen tehokkuudesta ja toimivuudesta juontavat juurensa vuonna 2011 tapahtuneeseen Bosphorus Queen –nimisen aluksen tekemään öljypäästöön. Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2019:61 ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin. Koska öljypäästömaksun perusteiden taustalla vaikuttaa YK:n merioikeusyleissopimus, on vastaavia sanktiojärjestelmiä käytössä myös muualla. Tutkielman oikeusvertailevassa osiossa tutkitaan Ruotsin, Saksan ja Belgian vastaavaa sääntelyä ja etsitään niiden avulla ratkaisua Suomen järjestelmän kehittämiseksi. Suomen öljypäästömaksujärjestelmän laatimisessa on aikanaan otettu mallia Ruotsista ja Ruotsin korkein oikeus on tulkinnut merioikeusyleissopimusta eri tavoin kuin Suomen korkein oikeus tapauksessa 2019:61. Saksa ja Belgia puolestaan ovat Suomen tavoin kunnianhimoisia meriympäristön suojelussa ja siksi kiinnostavia vertailuoikeusjärjestyksiä. Lisäksi Saksassa on vahva perinne hallintorikosoikeudesta (Ordnungswidrigkeiten). Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:61 on viranomaisten mukaan luonut lainsäädäntöön selvän epäkohdan. Tämän de lege ferenda –tyyppisen tutkielman tavoitteena on antaa suosituksia öljypäästömaksua koskevien säädösten päivittämiseksi, jotta öljypäästömaksun tehokkuus hallinnollisena sanktiona paranisi nykyisestä ja sen säätämisen alkuperäiset ympäristönsuojelulliset preventiiviset tavoitteet toteutuisivat myös tulevaisuudessa. Tutkielman johtopäätösosiossa annetaan konkreettisia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi, joiden tavoitteena on Bosphorus Queen -tapauksen osoittaman oikeustilan epäkohdan korjaaminen.
-
(2019)This is a study on the Flint water crisis and lead poisoning and its effects for the city residents. It focuses on the relationship between the locals and the state and explores how that relationship was formed and transformed during the crisis. It examines the historical and economic background of the water crisis, suggesting that the situation should be seen as a man-made disaster caused by the state of Michigan. The main research questions revolve around the twofold process of the state – citizen interaction and the state’s role in the crisis: How do the residents of Flint perceive the state during the water crisis? How did the city’s history of economic difficulties affect in the background of the water crisis’ emergence? This study contributes to the growing anthropological discussion about the role of the state and its governance, proposing a tragic example of what can happen when financial stability is placed above everything else, democratic decision-making disregarded and when the adopted neoliberal governance forms exacerbate local injustice and marginalization. The study also contributes to the discussions of water management, disasters and environmental injustice. The study is based on ethnographic fieldwork conducted in Flint, Michigan between February and April of 2018. It is based on participant observation and semi-structured interviews with locals, supplemented by following the local media, reading historical accounts and attending events in the city. The interviews were conducted with a total of 15 core research participants (8 male, 7 female) and they came from a variety of social and economic backgrounds. The thesis suggests that the residents perceive the state as an unjust force from the above, systematically disregarding the struggling city. They see the state as having a role of historically producing poverty, vulnerability and abandonment through economic mismanagement, deindustrialization and neoliberal policies. The residents blame the state for governing the city as if it was a business, thus focusing on cutting costs and placing economic interests above human safety. After the state adopted undemocratic policies such as emergency management and stripped the city of its voice, the residents lost their trust in the integrity of the officials and the protection the state is supposed to offer its citizens. This thesis demonstrates how a focus on state processes and state-citizen interaction can provide useful insights for understanding both natural and human-made disasters and the unequal living conditions produced by them.
-
(2019)This is a study on the Flint water crisis and lead poisoning and its effects for the city residents. It focuses on the relationship between the locals and the state and explores how that relationship was formed and transformed during the crisis. It examines the historical and economic background of the water crisis, suggesting that the situation should be seen as a man-made disaster caused by the state of Michigan. The main research questions revolve around the twofold process of the state – citizen interaction and the state’s role in the crisis: How do the residents of Flint perceive the state during the water crisis? How did the city’s history of economic difficulties affect in the background of the water crisis’ emergence? This study contributes to the growing anthropological discussion about the role of the state and its governance, proposing a tragic example of what can happen when financial stability is placed above everything else, democratic decision-making disregarded and when the adopted neoliberal governance forms exacerbate local injustice and marginalization. The study also contributes to the discussions of water management, disasters and environmental injustice. The study is based on ethnographic fieldwork conducted in Flint, Michigan between February and April of 2018. It is based on participant observation and semi-structured interviews with locals, supplemented by following the local media, reading historical accounts and attending events in the city. The interviews were conducted with a total of 15 core research participants (8 male, 7 female) and they came from a variety of social and economic backgrounds. The thesis suggests that the residents perceive the state as an unjust force from the above, systematically disregarding the struggling city. They see the state as having a role of historically producing poverty, vulnerability and abandonment through economic mismanagement, deindustrialization and neoliberal policies. The residents blame the state for governing the city as if it was a business, thus focusing on cutting costs and placing economic interests above human safety. After the state adopted undemocratic policies such as emergency management and stripped the city of its voice, the residents lost their trust in the integrity of the officials and the protection the state is supposed to offer its citizens. This thesis demonstrates how a focus on state processes and state-citizen interaction can provide useful insights for understanding both natural and human-made disasters and the unequal living conditions produced by them.
-
(2020)Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi ovat Euroopan unionin (EU) politiikan keskiössä. EU:n ilmasto- ja energiapaketin mukaisesti EU:n kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990, ja EU:n pidemmän aikavälin tavoite on olla ilmastoneutraali vuoteen 2050 mennessä. Yleistason tavoitteiden lisäksi kutakin jäsenvaltiota koskevat sitovat päästövähennysvelvoitteet. Koska valtiontuki on yksi keskeisimmistä keinoista edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, on tärkeää, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaisen kielletyn valtiontuen arviointi on linjassa jäsenvaltioita sitovien velvoitteiden kanssa. Valtiontukisääntelyn tulisi tarjota jäsenvaltioiden viranomaisille tarkoituksenmukaiset puitteet, jotka tukevat ympäristötavoitteiden saavuttamista tehokkaalla tavalla. Tämä tutkielma käsittelee ympäristötavoitteiden asemaa SEUT 107(1) artiklan mukaisen kielletyn verotuen arvioinnissa ja valtiontukea valikoivan ympäristöverotuksen ja ympäristöverojen alennuksen tai vapautuksen muodossa. Tutkielman viitekehys on siten EU:n vero- ympäristö- ja valtiontukipolitiikan risteyskohdassa. Verotus kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jota on kuitenkin käytettävä EU:n perussopimusten mukaisesti. Kilpailusääntöjen vahvistaminen taas kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, minkä johdosta jäsenvaltioiden on ilmoitettava SEUT 108(3) artiklan mukaisesti komissiolle kaikki toimet, jotka voivat pitää sisällään SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea. Kielletty valtiontuki tarkoittaa julkisista varoista myönnetty tukea, joka antaa tuensaajalle valikoivaa taloudellista etua sekä vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä samanaikaisesti, jotta kyseessä on kielletty tukitoimi. Verotuen osalta keskeisin tunnusmerkki on tuen valikoivuus, jonka arvioinnissa sovelletaan niin sanottua kolmivaiheista testiä (”three-step test”). Oikeudellisessa kirjallisuudessa on havaittu, että verotukien arviointi on tiukentunut viime vuosina, minkä seurauksena suuri osa komissiolle ilmoitetuista kansallisista toimista on katsottu kielletyksi verotueksi. Näin ollen useat verotoimet käyvät läpi arvioinnin sekä SEUT 107(1) että SEUT 107(3) artiklan alla, jonka mukaisesti kielletyksi todettua tukitoimea voidaan pitää sisämarkkinoille soveltuvana, mikäli sen myönteinen vaikutus yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseen ylittää sen mahdolliset kielteiset vaikutukset kauppaan ja kilpailuun. Tilanne on ongelmallinen paitsi siksi, että se rajoittaa jäsenvaltioille perussopimusten mukaan kuuluvaa päätäntävaltaa verotuksellisissa asioissa, myös siksi, että siitä aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka sekä jäsenvaltioiden että komission viranomaisille. Ennen kaikkea on pohdittava, onko ympäristötoimien tiukka valtiontukikontrolli tarkoituksenmukainen vallitsevien sitovien päästövähennysvelvoitteiden valossa. Ympäristöä koskevien tavoitteiden asema kielletyn verotuen arvioinnissa on perinteisesti ollut hyvin rajallinen, sillä Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan kielletyn valtiontuen arvioinnissa ei tule huomioida toimenpiteen tarkoitusta tai muotoa, vaan ainoastaan sen vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, pitäisikö vaikutuksiin keskittyvästä arvioinnista joustaa erityisesti verotuen valikoivuuden arvioinnissa, eli tulisiko tuen ympäristötavoitteilla olla merkittävämpi rooli SEUT 107(1) artiklan tulkinnassa. Kysymykseen vastaaminen edellyttää myös yleistason pohdintaa siitä, tulisiko ympäristöoikeuden vaatimuksia ylipäätään huomioida valtiontukioikeudessa, vai tulisiko eri oikeudenaloja arvioida toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Tässä yhteydessä pohditaan erityisesti SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen soveltamisalaa ja mahdollista merkitystä kunkin kielletyn valtiontuen tunnusmerkin arvioinnissa. Tutkielmassa kuvataan, miten ympäristöverotoimia arvioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen ja komission viimeisimmässä ratkaisukäytännössä, sekä esitetään monipuolisesti vaihtoehtoisia arviointitapoja, joiden perusteella useampi toimi voisi välttää luokittelun kielletyksi valtiontukitoimeksi ympäristötavoitteidensa takia. Painopiste on valikoivuuden kolmivaiheisen testin arvioinnissa ja erityisesti siinä, miten jäsenvaltiossa sovellettava yleinen verojärjestelmä tulisi määrittää ja miten siitä poikkeamista tulisi arvioida sen tavoiteltuun päämäärään nähden.
-
(2020)Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi ovat Euroopan unionin (EU) politiikan keskiössä. EU:n ilmasto- ja energiapaketin mukaisesti EU:n kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990, ja EU:n pidemmän aikavälin tavoite on olla ilmastoneutraali vuoteen 2050 mennessä. Yleistason tavoitteiden lisäksi kutakin jäsenvaltiota koskevat sitovat päästövähennysvelvoitteet. Koska valtiontuki on yksi keskeisimmistä keinoista edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, on tärkeää, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaisen kielletyn valtiontuen arviointi on linjassa jäsenvaltioita sitovien velvoitteiden kanssa. Valtiontukisääntelyn tulisi tarjota jäsenvaltioiden viranomaisille tarkoituksenmukaiset puitteet, jotka tukevat ympäristötavoitteiden saavuttamista tehokkaalla tavalla. Tämä tutkielma käsittelee ympäristötavoitteiden asemaa SEUT 107(1) artiklan mukaisen kielletyn verotuen arvioinnissa ja valtiontukea valikoivan ympäristöverotuksen ja ympäristöverojen alennuksen tai vapautuksen muodossa. Tutkielman viitekehys on siten EU:n vero- ympäristö- ja valtiontukipolitiikan risteyskohdassa. Verotus kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jota on kuitenkin käytettävä EU:n perussopimusten mukaisesti. Kilpailusääntöjen vahvistaminen taas kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, minkä johdosta jäsenvaltioiden on ilmoitettava SEUT 108(3) artiklan mukaisesti komissiolle kaikki toimet, jotka voivat pitää sisällään SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea. Kielletty valtiontuki tarkoittaa julkisista varoista myönnetty tukea, joka antaa tuensaajalle valikoivaa taloudellista etua sekä vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä samanaikaisesti, jotta kyseessä on kielletty tukitoimi. Verotuen osalta keskeisin tunnusmerkki on tuen valikoivuus, jonka arvioinnissa sovelletaan niin sanottua kolmivaiheista testiä (”three-step test”). Oikeudellisessa kirjallisuudessa on havaittu, että verotukien arviointi on tiukentunut viime vuosina, minkä seurauksena suuri osa komissiolle ilmoitetuista kansallisista toimista on katsottu kielletyksi verotueksi. Näin ollen useat verotoimet käyvät läpi arvioinnin sekä SEUT 107(1) että SEUT 107(3) artiklan alla, jonka mukaisesti kielletyksi todettua tukitoimea voidaan pitää sisämarkkinoille soveltuvana, mikäli sen myönteinen vaikutus yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseen ylittää sen mahdolliset kielteiset vaikutukset kauppaan ja kilpailuun. Tilanne on ongelmallinen paitsi siksi, että se rajoittaa jäsenvaltioille perussopimusten mukaan kuuluvaa päätäntävaltaa verotuksellisissa asioissa, myös siksi, että siitä aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka sekä jäsenvaltioiden että komission viranomaisille. Ennen kaikkea on pohdittava, onko ympäristötoimien tiukka valtiontukikontrolli tarkoituksenmukainen vallitsevien sitovien päästövähennysvelvoitteiden valossa. Ympäristöä koskevien tavoitteiden asema kielletyn verotuen arvioinnissa on perinteisesti ollut hyvin rajallinen, sillä Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan kielletyn valtiontuen arvioinnissa ei tule huomioida toimenpiteen tarkoitusta tai muotoa, vaan ainoastaan sen vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, pitäisikö vaikutuksiin keskittyvästä arvioinnista joustaa erityisesti verotuen valikoivuuden arvioinnissa, eli tulisiko tuen ympäristötavoitteilla olla merkittävämpi rooli SEUT 107(1) artiklan tulkinnassa. Kysymykseen vastaaminen edellyttää myös yleistason pohdintaa siitä, tulisiko ympäristöoikeuden vaatimuksia ylipäätään huomioida valtiontukioikeudessa, vai tulisiko eri oikeudenaloja arvioida toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Tässä yhteydessä pohditaan erityisesti SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen soveltamisalaa ja mahdollista merkitystä kunkin kielletyn valtiontuen tunnusmerkin arvioinnissa. Tutkielmassa kuvataan, miten ympäristöverotoimia arvioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen ja komission viimeisimmässä ratkaisukäytännössä, sekä esitetään monipuolisesti vaihtoehtoisia arviointitapoja, joiden perusteella useampi toimi voisi välttää luokittelun kielletyksi valtiontukitoimeksi ympäristötavoitteidensa takia. Painopiste on valikoivuuden kolmivaiheisen testin arvioinnissa ja erityisesti siinä, miten jäsenvaltiossa sovellettava yleinen verojärjestelmä tulisi määrittää ja miten siitä poikkeamista tulisi arvioida sen tavoiteltuun päämäärään nähden.
Now showing items 1-18 of 18