Browsing by Subject "ympäristövahingot"

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten ympäristöulottuvuudet voisivat tulla paremmin huomioiduksi ryhmäkanteisiin liittyvässä sääntelyssä. Kysymyksenasettelu on merkityksellinen, sillä ympäristötietoisuuden kasvaessa ja toisaalta ympäristöongelmien kärjistyessä on odotettavaa, että ympäristöön liittyvä kollektiivisen oikeussuojan tarve tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Tutkimus tuottaa lisää ymmärrystä niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita voisi liittyä ensinnäkin ryhmäkanteen soveltamisalan laajentamiseen ympäristövahinkoihin ja toiseksi kuluttajansuojaan liittyvien ryhmäkanteiden ympäristöulottuvuuksien kokonaisvaltaisempaan huomioimiseen. Tutkimuksen menetelmänä on oikeusvertailu. Tutkimuksessa vertaillaan pääasiallisesti Suomen ja Kanadan ryhmäkannemekanismeja. Tutkimuksen aineistona on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Ympäristövahinkoihin liittyvien ryhmäkanteiden soveltamisalan laajentaminen parantaisi monilta osin kansalaisten oikeussuojaa. Ryhmäkannemekanismien olemassaololla voidaan tehokkaasti ohjata käyttäytymistä. Tämä olisi omiaan edistämään ympäristön suojelun tilaa Suomessa, mikä myös puoltaa soveltamisalan laajentamista. Vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että vahinkojen määrittäminen ympäristövahinkoihin liittyvissä ryhmäkanteissa voi olla varsin haastavaa. Työn johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet määrittävät lopulta pitkälti ympäristökysymyksiin liittyvän kollektiivisen oikeussuojan rajoja. Etenkin rangaistusluonteisten vahingonkorvauksien kielto vaikeuttaa ympäristöön liittyvien ryhmäkanteiden edistämistä, joskaan ei tee sitä mahdottomaksi.

Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.