Browsing by Subject "ähky"

Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä ähkyleikkauksiin liittyvistä komplikaatioista, johon sairastuu noin 10-37 % ähkyleikatuista potilaista. Se voi paitsi hidastaa potilaan paranemista, myös aiheuttaa omistajalle lisäkuluja sekä altistaa hevosen pitkittyneille ja vaihtuville mikrobilääkekuureille, jotka taas edistävät moniresistenttien mikrobikantojen syntymistä. Tämä tutkimus on ajankohtainen paitsi siksi, että vuosina 2013-2020 ei ole tehty vastaavaa tutkimusta leikkaushaavainfektioista Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa, mutta myös koska tälle välille sijoittuu sekä vuoden 2013 ESBL-epidemia että vuoden 2019 MRSA-epidemia. Tavoitteena oli kartoittaa laajasti leikkaushaavainfektiolle altistavia riskitekijöitä ja tutkia niiden vaikutusta leikkaushaavainfektioiden muodostumiseen. Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa leikattiin vuoden 2013 ja syksyn 2020 välillä 297 ähkypotilasta, joista 225 täytti tutkimuksen valintakriteerit. Tutkimuksessa tarkasteltiin pre-, intra- ja postoperatiivisia tekijöitä, joiden on havaittu kirjallisuudessa yhdistyvän ähkyleikkaushaavainfektioihin ja muihin ähkyleikkauksen komplikaatioihin kuten preoperatiivisia antibiootteja, leikkaushaavan sulkuun käytettyjä ommelaineita, stentin ja vastavyön käyttöä, postoperatiivisen kuumeen ja komplikaatioiden kestoa. Aineisto koostettiin Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta sekä anestesiakaavakkeista ja leikkauskirjanpidosta. Hevospotilaista 21,8 % (49/225) sai leikkaushaavainfektion postoperatiivisena komplikaationa. Muita postoperatiivisia komplikaatioita sairaalassaoloaikana ilmeni 64,4 %:lla leikatuista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin pidentyneen vatsavyön käytön (p=0,010, OR:1,10, CI95%: 1,022-1,179) ja sairaalassa havaittujen komplikaatioiden (p=0,021, OR:1,12, CI95%: 1,017-1,227) pitkän keston olevan riskitekijä leikkaushaavainfektioille. Lisäksi leikkaushaavainfektioon yhdistyi korkea postoperatiivinen fibrinogeeniarvo (p<0,001, OR:2,49, CI95%: 1,728-3,588) ja pidentynyt kuume (p=0,001, OR:1,16, CI95%: 1,060-1,271), jotka ovat yleisiä tulehduksen indikaattoreita. Mikrobiologisten viljelyiden tuloksena saatiin laaja kirjo taudinaiheuttajia, joista Staphylococcus-, Streptococcus-, Enterobacter-sukujen lajit sekä Escherichia coli olivat yleisimpien joukossa. Mikrobilääkeresistenssi oli hyvin yleistä näillä taudinaiheuttajilla ja infektoituneilta hevosilta eristettiin usein sekä haavanäytteistä, että seulontanäytteistä sekä ESBL että MRSA. Preoperatiivisista antibiooteista useimmin käytetty yhdistelmä oli Ruokaviraston mikrobilääkesuosituksen mukaisesti bentsyylipenisilliini ja gentamisiini, joita käytettiin 83,6 % tapauksista. Lopuissa tapauksissa käytettiin erilaisia yhdistelmiä, joihin lukeutui muun muassa trimetopriimi-sulfa, metronidatsoli, enrofloksasiini ja marbofloksasiini. Leikkaushaavainfektioihin riskitekijäksi tunnistettiin trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhdistelmä (p=0,048, OR:3,667, CI95%: 1,010-13,309), mikä saattaisi johtua niiden tehottomuudesta anaerobisia suolistobakteereja vastaan. Tuloksista voidaan päätellä, että leikkaushaavainfektioiden ilmenemisessä on tapahtunut lievää positiivista kehitystä ja epidemioista huolimatta infektioiden esiintyvyys on aiempien tutkimusten tulosten perusteella vaihtelun keskivaiheilla. Lisäksi tunnistetut riskitekijät olivat pääsääntöisesti kirjallisuuden kanssa yhteneviä. Kerättyä aineistoa voitaisiin käyttää jatkossa esimerkiksi mikrobilääkkeiden vaikutusten tarkempaan tutkimiseen. Käytännössä tuloksia voidaan käyttää paitsi tukemassa leikkaushaavainfektioiden diagnostiikkaa, myös edesauttamassa mahdollisten riskipotilaiden tunnistamista. On myös hyvä arvioida kriittisesti trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhteiskäytön hyödyllisyyttä preoperatiivisena antibioottina.

Tämän lisensiaatin työn tarkoituksena oli perehtyä kirjallisuuskatsauksella "grass sickness" – taudin esiintyvyyteen, etiologiaan, patogeneesiin, kliinisiin löydöksiin, diagnostiikkaan, hoitoon, ennusteeseen ja ennaltaehkäisyyn sekä tehdä tutkielmana yhteenveto Suomessa esiintyneistä tapauksista. "Grass sickness" on merkittävä hevosten kuolleisuutta aiheuttava tauti. Tautia on tavattu ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten, vuonna 1909 Skotlannin itäosissa. Tällä hetkellä tautia tavataan Iso-Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Laajasta levinneisyydestä huolimatta taudin esiintyvyys on suurinta Iso-Britanniassa ja sen läheisyydessä. "Grass sickness" – taudin aiheuttajaa ei edelleenkään tiedetä. Viimeaikaisten tutkimustulosten perusteella taudin oletetaan olevan C. botulinum tyyppi C:n aiheuttama toksikoinfektiivinen tauti. Itse taudin syntymisen epäillään olevan monen eri tekijän summa, jossa suoliston mikrobiflooran toiminnan häiriintyminen olisi tärkeässä roolissa. "Grass sickness" – taudille on ominaista neuronien rappeumamuutokset erityisesti suoliston hermokimpuissa sekä autonomisen hermoston ganglioissa. Tauti voidaan jakaa keston ja oireiden vakavuuden perusteella kolmeen eri muotoon: akuutti, subakuutti ja krooninen muoto. Akuutti ja subakuutti muoto johtavat hevosen kuolemaan tai lopettamiseen. Molempien muotojen oireet ovat melko epäspesifisiä ja ne voidaan helposti yhdistää ähkyyn. Tauti luokitellaan krooniseksi oireiden kestettyä yli 7 päivää. Krooniselle muodolle on ominaista hevosen huomattava laihtuminen sekä "vinttikoiramainen" ulkonäkö, eriasteiset nielemisvaikeudet, huonontunut tai puuttuva ruokahalu ja ähkyoireet. Krooniseen muotoon sairastuneista noin 49% selviää. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä, vaan hoito perustuu oireiden mukaiseen tukihoitoon. Tutkimuksen aineistona käytettiin Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidettuja "grass sickness" – tautiin sairastuneita hevosia. Suomessa on todettu vuosien 1999-2012 aikana 8 tautitapausta. Tapauksia on esiintynyt kahdella eteläsuomalaisella tilalla. Sairastuneista suurin osa on ollut lämminverisiä ja sukupuoleltaan tammoja. Potilaiden ikä on vaihdellut välillä 1-13 vuotta. Tapauksia on esiintynyt eniten heinäkuussa. Potilaista 5 sairastui taudin krooniseen muotoon ja 3 subakuuttiin muotoon. Tyypillisimpiä oireita olivat lihasvärinä, kohonnut sydämen lyöntitiheys ja hiljaiset suolistoäänet. Kaikki tautiin sairastuneet jouduttiin lopettamaan. Diagnoosit varmistettiin post mortem tehdyllä hermosolmukkeiden histopatologisella tutkimuksella. Johtopäätelmänä "grass sickness" – tautia on myös Suomessa. Tautitapauksia esiintyy, mutta ei ole selvää, kuinka usein ja säännöllisesti tautia toistaiseksi maassamme ilmenee. "Grass sickness" – tautiin sairastunut hevonen voidaan kliinisten oireiden perusteella helposti sekoittaa ähkyyn. Tauti tulisi erityisesti pitää mielessä ähkyhevosten erotusdiagnostiikassa. Taudin esiintyvyydestä pidetään rekisteriä Iso-Britanniassa Animal Health Trustissa, jonne kaikki tautitapaukset olisi hyvä kirjata.

Hiekkaähky on yleinen ongelma suomalaisilla hevosilla maaperän runsaan hiekkapitoisuuden takia. Hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon käytetään yleisesti joko magnesiumsulfaattia tai psylliumia, mutta aiheesta on saatavilla vain muutamia laadukkaita tutkimuksia. Hoitojen tehokkuutta ei myöskään ole vertailtu keskenään. Magnesiumsulfaatin ja psylliumin vaikutusmekanismit hiekan poistoon ovat hyvin erilaiset, joten niiden yhteiskäytöllä voitaisiin saada tehokkaampi hiekan poistuminen hevosen suolistosta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään lyhyesti läpi hiekkaähkyn etiologia, oireet ja diagnosointi, sekä käsitellään tämän hetkinen kirjallisuudesta saatava tieto magnesiumsulfaatin ja psylliumin toimintamekanismeista ja käytöstä hevosen hiekkaähkyn hoitoon. Tässä tutkimuksessa vertailtiin magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuutta hiekan poistamiseen sekä tarkastellaan, onko valmisteiden yhteiskäyttö tehokkaampi tapa poistaa hiekkaa hevosen suolistosta. Tutkimus oli ensimmäinen magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuuksia hevosella vertaileva tutkimus sekä ensimmäinen, jossa magnesiumsulfaatin ja psylliumin yhteiskäyttöä kokeiltiin hiekan poistamiseen. Tutkimuksessa oli 34 vuosina 2004–2005 ja 2009–2010 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa hoidettua potilasta, joilla oli vatsaontelon röntgenkuvauksessa havaittu yli 2500 mm2:n kokoinen ala hiekkaa. Potilaat jaettiin kolmeen hoitoryhmään (magnesiumsulfaatti 10 potilasta, psyllium 12 potilasta, yhdistelmähoito 12 potilasta), ja niitä hoidettiin viikon ajan antamalla käytettyä lääkeainetta kerran päivässä veteen sekoitettuna nenämahaletkun kautta kunnes hiekka oli poistunut suolistosta tai tutkimus päättyi. Hiekan poistumista seurattiin radiologisesti päivinä 4 ja 7. Hoito lopetettiin jos röntgenkuvissa ei havaittu enää hiekkaa. Röntgenkuvassa näkyvän hiekan pinta-ala määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja ryhmien hiekkamäärien välisiä eroja päivinä 4 ja 7 tutkittiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testien avulla. Yhdistelmähoidolla keskimääräinen hiekkamäärä oli merkitsevästi pienempi päivänä 4 kuin magnesiumsulfaatilla (p = 0,003) tai psylliumilla (p = 0,012). Hoitojen välillä ei ollut merkitsevää eroa päivän 7 hiekkamäärissä, ja magnesiumsulfaatin ja psylliumin välillä ei ollut merkittävää eroa päivän 4 hiekkamäärissä. 11 hevosella hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta. Yhdistelmähoidolla hiekan määrä väheni nopeammin kuin käyttämällä magnesiumsulfaattia tai psylliumia erikseen. Tämä alentaa hoitokustannuksia erityisesti sairaalahoitoa vaativissa hiekkaähkyissä vähentämällä tarvittavien sairaalahoitopäivien määrää. Samalla hoidosta aiheutuvan stressin ja suolistossa liikkuvan hiekan aiheuttamien sivuvaikutusten riski alentuu. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että joillakin hevosilla hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta, myös yhdistelmähoitoa käytettäessä. Syytä tähän ei tiedetä, mutta taustalla epäillään olevan yksilölliset vaihtelut suoliston liikkeessä. Hiekan syönnin estäminen pysyy edelleen tärkeänä hoitona erityisesti hevosilla, joilla kaikkea hiekkaa ei lääkehoidolla saada poistettua.

Tämän lisensiaatin tutkielman kirjallisuuskatsaus käsittelee hevosen paksusuolen asennonmuutoksia. Tutkimusosa on retrospektiivinen tutkimus hevosen paksusuolen oikeanpuoleisesta asennonmuutoksesta. Hypoteesinä oli, että Suomessa paksusuolen oikeanpuoleinen asennonmuutos joudutaan hoitamaan useammin kirurgisesti kuin muualla maailmassa. Tutkimuksen tavoitteena oli myös selvittää leikkaushoidon tarpeeseen viittaavia tekijöitä, selviämisprosentteja ja mahdollisia vuodenaikaisvaihteluja esiintyvyydessä. Tutkimusaineisto kerättiin Helsingin yliopistollisen hevossairaalan potilastietojärjestelmän avulla. Kaikki paksusuolen oikeanpuoleisen asennonmuutoksen vuosina 2008-2013 sairastaneet potilaat sisällytettiin tutkimukseen. Potilaista saadut tiedot koottiin Open Office Databasen tutkimuslomakkeelle ja analysoitiin SPSS:n avulla. Tutkimusotanta koostui yhteensä viidestäkymmenestä kahdeksasta hevosesta, joista 30,8% hoidettiin konservatiivisesti ja 69,2% kirurgisesti. Potilaista 63% sairastui syys- ja tammikuun välisenä aikana. Vetosuhde hiekan havaitsemiselle syksyllä verrattuna kevääseen oli 18 (khiin neliö10,3, p=0,0014) Kirurgisesti hoidetuista potilaista 83,3% kotiutettiin. Konservatiivisesti hoidetuilla vastaava luku oli 81,2%. Tässä tutkimusotannassa suurempi osuus hevosista päädyttiin hoitamaan kirurgisesti verrattuna aiempiin julkaisuihin aiheesta. Paksusuolen oikeanpuoleista asennonmuutosta esiintyi eniten syksyllä. Vetosuhde (odds-ratio) hiekan esiintymiselle paksusuolen oikeanpuoleista asennonmuutosta sairastavilla hevosilla oli huomattavasti korkeampi syksyllä kuin keväällä. Tämä ei vielä todista hiekan olevan altistava tekijä paksusuolen oikeanpuoleiselle asennonmuutokselle, mutta se antaa viitettä mahdollisesta korrelaatiosta. Tämä ongelmakenttä vaatii jatkotutkimuksia.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään SDH:n ominaisuuksia, viitearvoja ja säilyvyyttä sekä aktiivisuuden muutoksia erilaisissa patologisissa tiloissa. Tutkimusosassa esitetään aluksi säilytyksen ja narkoosin vaikutus SDH-aktiivisuuteen. Seerumin säilytys huoneenlämmössä laski SDH:a selvästi 24 tunnissa (0,05<p<0,10) kun taas jääkaapissa aktiivisuus säilyi muuttumattomana vähintään 24 tuntia. Narkoosi nosti SDH-aktiivisuutta vain lievästi eikä nousu ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen varsinaisena tarkoituksena oli selvittää SDH:n määrittämisen hyödyllisyyttä ähkyhevosilla. Kolmestatoista ähkyhevosesta yhdeksän hoidettiin konservatiivisesti. Niiden SDH-tasot eivät poikenneet tilastollisesti merkitsevästi terveiden hevosten SDH-aktiivisuuksista. Operaatioon joutuneiden ähkyhevosten tulonäytteiden SDH-taso poikkesi terveiden hevosten arvoista (0,05 < p < 0,10). Leikkauksen jälkeen otetuissa verinäytteissä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja normaali hevosiin verrattuna. Suuret erot ähkyhevosten SDH-aktiivisuudessa johtuvat todennäköisesti suolistovaurioiden eri vakavuusasteesta ja laajuudesta sekä verenkiertoon päässeen endotoksiinin määrästä. Yhteistä kahdelletoista ähkyhevoselle oli SDH-arvojenlasku normaalitasolle 1 - 3 vuorokaudessa ähkynparanemisen myötä.