Browsing by Subject "äännesymboliikka"

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella onomatopoeettisten ja deskriptiivisten ääntä ilmaisevien verbien ja niiden johdoksien käyttöä Hannele Huovin kirjoissa Urpo ja Turpo, Urpo, Turpo ja Ihanaa sekä Urpon ja Turpon joulu ja verrata niitä Mare Ollisaaren vironnoksiin. Tutkimusotteeni on vertaileva. Päätehtäväni on ottaa selvää, ovatko verbien käännökset myös onomatopoeettisia tai deskriptiivisiä. Sen lisäksi tarkastelen, millaisia vaihtoehtoja sanakirjat antavat. Käytän ennen kaikkea Nykysuomen sanakirjaa ja sieltä olen saanut varmistuksen sille, onko sana onomatopoeettinen tai deskriptiivinen. Sen jälkeen olen katsonut Suomi-viro-suursanakirjasta vironkielisen vastineen ja Viro-suomi sanakirjasta viron sanan suomenkielisen vastineen. Olen jakanut verbit ja niiden johdokset kolmeen ryhmään: ihmisen äänet, eläinten äänet ja luonnon ja muun ympäristön äänet. Jokaisesta ryhmästä olen muodostanut alaryhmiä äänen tuottajan tai ominaisuuksien perusteella. Analyysikappaleessa käytän sanakirjoja ja teen johtopäätöksiä ja kommentteja jokaisen sana-artikkelin lopussa. Arvioin käännöksen sopivuutta ja selvitän, onko kääntäjä käyttänyt sanakirjan vastinetta. Kolmesta teoksesta löytyi yhteensä 34 onomatopoeettista ja kaksi deskriptiivistä verbiä, yhteensä 36 verbiä. Mukana ovat myös verbien johdokset. Urpo ja Turpo -kirjoissa on tutkimani ilmiön esiintymiä kaiken kaikkiaan 52, joista yhdeksällä kerralla on kyseessä verbin johdos. Onomatopoeettisia verbejä on 39 ja deskriptiivisiä neljä kaikista esiintymisistä. Tutkimukseni päätavoitteena on selvittää, ovatko verbien vironnokset myös onomatopoeettiset tai deskriptiiviset. Tähän voin vastata myöntävästi, koska 36 verbistä vain kaksi kadotti onomatopoeettisuuden. Tutkimukseni osoittaa, että onomatopoeettisten ja deskriptiivisten verbien ja niiden johdoksien kääntäminen ei ole helppoa ja yksinkertaista, koska tulee ottaa huomioon monta asiaa. Esimerkiksi se, että sanan pitäisi sopia lauseeseen ja oikean sanan löytäminen saattaa olla työläistä prosessia, koska sanakirjat antavat monta vastinetta yhdelle verbille. Sanat voivat olla polyseemisiä, mutta niitä käytetään eri tapauksissa ja niillä on eri merkitys.

Tutkielma käsittelee suomen kielen äänteellisesti motivoituneiden hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeiden merkityksiä. Näihin pesy-eisiin kuuluvia sanoja ovat esimerkiksi hyrsky, hyrskytä, hyrskähtää; tyrsky, tyrskytä, tyrskähtää; pyrskiä, pyrskähtää ja myrsky, myrskytä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia merkitysryhmiä pesyeiden sisällä muodostuu, miten merkitysryhmät jakautuvat pesyeiden kesken ja minkälaiset piirteet yhdistävät Cyrsk-pesyeiden merkitysryhmiä. Aineisto on kerätty Suomen murteiden sana-arkistosta. Aineisto ajoittuu pääasiassa 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Tutkielmassa käytetään murreaineistoa, koska se tuo odotetusti esille yleiskieltä enemmän lekseemejä ja laajemman merkityskirjon. Aineistona ovat Suomen murteiden sana-arkiston hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-alkuiset sanat, sanojen esimerkkilauseet ja merkityksenselityk-set. Tutkielmassa havaitaan, että hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeissä muodostuu melko selkeitä merkitysryhmiä ja että osa Cyrsk-pesyeiden merkitysryhmistä jakautuu useamman pesyeen kesken. Hyrsk- ja tyrsk-pesyeet jakavat keskenään eniten samoja merki-tyksiä ja myrsk-pesyeellä on vähiten yhteisiä merkityksiä muiden pesyeiden kanssa. Kaikissa Cyrsk-pesyeissä ilmaistaan veteen liittyviä merkityksiä, kuten veden, vesialueen tai aaltojen liikettä ja/tai ääntä. Lisäksi kaikissa pesyeissä ilmaistaan äänimerkityksiä, jotka eivät liity veteen. Muita keskeisiä useammassa kuin yhdessä pesyeessä toteutuvia merkitysryhmiä ovat esimerkiksi hyrsk- ja tyrsk-pesyeiden heilut-tamista ja nesteen käsittelyä ilmaisevat ryhmät sekä hyrsk-, tyrsk- ja pyrsk-pesyeiden ihmisen ilmaukset. Hyrsk-, tyrsk- ja pyrsk-pesyeissä ilmaistaan itkemiseen ja nauramiseen liittyviä merkityksiä, tyrsk- ja pyrsk-pesyeissä myös aivastamiseen ja yskimiseen liittyviä merkityksiä. Tutkielmassa osoitetaan, että on olemassa tiettyjä piirteitä, jotka usein yhdistävät hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeiden merkitys-ryhmiä. Cyrsk-alkuisilla sanoilla ilmaistaan suomen kielessä tyypillisesti sellaisia ilmiöitä, joihin liittyy jokin tai jotkin seuraavista piir-teistä: veden ääni ja/tai liike, katkonaisuus ja/tai edestakaisuus, rikkoutuminen, roiskuminen tai sinkoileminen, voimakkuus ja/tai vihaisuus. Lisäksi tutkielmassa tehdään huomioita Cyrsk-alkuisten sanojen äänteellisestä motivoituneisuudesta ja äännesymboliikasta. Huo-mioita tehdään muun muassa liikettä ilmaisevien merkitysten äänimotivaatiosta sekä [h]-, [t]- ja [p]-konsonanttiäänteiden ilmaise-mista merkitysvivahduksista.

Tämä tutkielma käsittelee konsonanttien äännesymboliikkaa. Äännesymboliikka on ilmiö, jossa yksittäisillä äänteillä kieli pyrkii muistuttamaan kielenulkoista maailmaa, kuten ääntä, esineiden muotoa tai väriä, ja usein samat äänteet yhdistetään samoihin ilmiöihin maailmanlaajuisesti. Aiemmin erityisesti vokaalien laadulla on havaittu olevan yhteyksiä valoon ja kirkkauteen, mutta konsonanttien kohdalla tulokset ovat olleet epävarmempia. Tässä tutkielmassa selvitetään, onko konsonanteilla mahdollista ilmaista äännesymbolisesti valon määrää tai puutetta ja mihin se mahdollisesti perustuu. Analyysi perustuu kuuteen sanaan/affiksiin (musta/valkoinen, yö/päivä ja tumma/vaalea), jotka on kerätty maailmanlaajuisesta areaalisesti ja geneettisesti tasapainotetusta 95 kielen otoksesta. Merkityspareja tarkastellaan paitsi yksittäisten konsonanttien, myös äänteiden rajat ylittävien distinktiivisten piirteiden ja sonorisuuden kautta sekä koko aineiston näkökulmasta että makroalueita vertaillen. Tavoitteena oli selvittää, esiintyykö semanttisesti tummien tai vaaleiden merkitysten ryhmissä yliedustettuja äänteitä tai piirteitä. Tilastoanalyyseissä on hyödynnetty logistista regressiota sekä Studentin t-testiä. Aineisto osoittaa, että tietyt äänteet korostuvat sekä tummien ([m], [ŋ]) että vaaleiden ([r], [h]) merkitysten ryhmissä, mutta sen sijaan sonorisuuden tai distinktiivisten piirteiden pohjalta ei voi tehdä maailmanlaajuisia yleistyksiä. Todennäköisemmin kyseessä ovat monien eri tekijöiden äännekohtaiset yhdistelmät, joita pohditaan tulosten ja aiemman tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkielma huomioi myös äännesymboliikan monitieteisen luonteen.

Onomatopoeettiset interjektiot ovat huudahduksenomaisia, ääntä jäljitteleviä sanoja, jotka ovat monessa kielessä suhteellisen marginaaliseksi koettu ilmiö eikä sitä ole siten kovin laajalti tutkittu. Tutkimuksen vähyyttä korostaa terminologian epäyhtenäisyys, sillä tutkimuksesta riippuen sanoja saatetaan kutsua ideofoneiksi, imitatiiveiksi tai ääniefekteiksi. Onomatopoeettiset interjektiot ovat erityisesti sarjakuvista tuttu sanaluokka. Sarjakuvissa esiintyviä onomatopoeettisia interjektioita on kuitenkin aiemmin tutkittu lähinnä käännösratkaisullisista näkökulmista yhden tai kahden kielen osalta laajemman äännesymbolisen vertailun sijaan. Tässä tutkimuksessa vertaillaan onomatopoeettisten interjektioiden käyttöä neljässä Fenno-Baltian alueen kielessä: suomessa, virossa, latviassa ja liettuassa. Aineistona käytetään paralleelikorpusta, joka koostuu suomen-, viron-, latvian- ja liettuankielisistä Aku Ankka -sarjakuvista. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää interjektioiden ominaispiirteitä ja äännesymboliikkaa niin yleisesti kuin kielikohtaisella tasolla ja identifioida niistä semanttisen luokittelun avulla äännesymbolisia yksiköitä eli fonesteemejä. Tutkimuksen analyysiosuus koostuu fonologisesta ja semanttisesta osasta. Fonologisessa analyysissä verrataan interjektiosanaston grafeemifrekvenssiä neutraalin asiatekstin grafeemifrekvenssiin sekä tutkitaan kielten keskinäistä korrelaatiota sekä kieltenvälisiä eroja interjektioiden fonologian ja tavurakenteen osalta kielipareittain. Semanttisessa analyysissä interjektiot luokitellaan 15 eri luokkaan semanttisin perustein. Tämän avulla interjektioista identifioidaan tiettyyn semanttiseen käyttöalueeseen rajautuvia fonologisia piirteitä tai fonesteemejä niin kielikohtaisella tasolla kuin yleisesti. Tuloksista selviää, että erityisesti tremulantit ja klusiilit ovat yleisempiä onomatopoeettisissa interjektioissa kuin neutraalissa asiatekstissä. Sen sijaan grafeemi ⟨e⟩ on interjektioissa huomattavasti harvinaisempi, sillä suomen- ja vironkielisessä aineistossa sitä ei esiinny lainkaan. Kieliparien fonologinen korrelaatio interjektioaineistossa on odotettua sattumanvaraisempaa, mikä toisaalta tukee käsitystä äännesymboliikan universaaliudesta. Samaa kielii myös se, että interjektioista identifioidut fonesteemit ovat kielistä riippumatta hyvin samankaltaisia. Toisaalta jokaisesta kielestä löytyi myös yksittäisiä äännesymbolisia piirteitä, joita muissa kielissä ei esiintynyt.