Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiön johdon vastuuta liiketoimintapäätöksistä ja yhdysvaltalaista business judgment rule -doktriinia oikeudellisena siirrännäisenä Suomessa. Osakeyhtiöille on yleismaailmallisesti tyypillistä erityisen hallintorakenteen avulla toteutettu johdon ja omistuksen erillisyys. Omistuksen ja vallan erillisyyden johdosta osakkeenomistajien ja johdon välille syntyy osakeyhtiössä päämies-agenttisuhde, jonka ytimessä ovat osakkeenomistajien ja johdon välinen informaatioepäsymmetria sekä intressiristiriidat. Osakeyhtiöoikeus pyrkii ratkaisemaan näitä päämies-agenttisuhteesta aiheutuvia ongelmia erilaisilla oikeudellisilla keinoilla, kuten johdolle asetettavalla huolellisuusvelvollisuudella ja sen rikkomisesta seuraavalla vahingonkorvausvelvollisuudella. Suomessa osakeyhtiön johdon huolellisuusvelvollisuus on nykyään määritelty OYL 1:8:ssa. Huolellisuusvelvoitteen vastaisesti aiheutettuja vahinkoja koskevasta johdon vahingonkorvausvelvollisuudesta yhtiötä kohtaan säännellään OYL 22:1.1:ssa. Johdon vahingonkorvausvelvollisuuteen liittyy myös tiettyjä, esimerkiksi syy-yhteyttä ja vahingon ennalta-arvattavuutta koskevia, yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita.
Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti katsottu riskien kuuluvan liiketoimintaan, ja että osakeyhtiön johdolla ei tule olla vahingonkorvausvelvollisuutta normaaliin liiketoimintaan kuuluvan riskin aiheuttamasta vahingosta. Kyseessä on eräänlainen suomalainen liiketoimintapäätösperiaate. 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa yhtiöoikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa ruvettiin kuitenkin viittaamaan nimenomaisesti yhdysvaltalaiseen business judgment ruleen ja doktriini on viimeistään 2010-luvun alussa saavuttanut sellaisen aseman, että voidaan puhua oikeudellisesta siirrännäisestä. OYL 22:1.1:tä koskevassa hallituksen esityksen (109/2005 vp) kohdassa todetaan, että korvausvastuun perustavasta tuottamuksellisesta menettelystä ei ole kysymys tilanteissa, joissa yhtiön johdon tekemät olosuhteisiin nähden asianmukaiseen harkintaan ja selvitykseen perustuvat liiketoimintapäätökset jälkikäteen osoittautuvat yhtiön kannalta liiketaloudellisesti epäonnistuneiksi. Hallituksen esityksessä 109/2005 vp viitataan nimenomaisesti angloamerikkalaiseen business judgement ruleen. Hallituksen esityksessä arvopaperimarkkinoita koskevaksi lainsäädännöksi (HE 32/2012 vp) business judgment rulesta puhutaan jo Suomessa voimassa olevana oikeutena.
Business judgment rule on kehittynyt Yhdysvalloissa johdon huolellisuusvelvollisuutta käsitelleessä oikeuskäytännössä. Delawaren tuomioistuimet rupesivat viittaamaan doktriiniin nimenomaisesti 1960-luvulla ja sen asema perustavanlaatuisena yhtiöoikeudellisena periaatteena vakiintui viimeistään 1980-luvulla, jolloin vihamieliset ostotarjoukset ja niihin liittyvät oikeustapaukset olivat hyvin yleisiä Yhdysvalloissa. Viimeaikaisessa yhdysvaltalaisessa oikeuskirjallisuudessa on korostettu business judgment rulen prosessioikeudellista luonnetta: soveltuessaan, sääntö tarkoittaa asiallisesti tuomioistuimille asetettua kieltoa arvioida liiketoimintapäätösten sisältöä. 2000-vuosikymmenen lopussa alkaneen finanssikriisin jälkeinen delawarelainen oikeuskäytäntö osoittaa, että business judgment rule elää ja voi hyvin.
Oikeudellinen siirrännäinen (legal transplant) voidaan määritellä jossakin oikeusjärjestyksessä käytössä olevaksi tai tunnetuksi oikeudelliseksi ilmiöksi, joka on sittemmin siirtynyt toiseen oikeusjärjestykseen. Oikeudellisten siirrännäisten taustalla voi olla niiden käytännöllinen hyödyllisyys, poliittinen tai symbolinen selitys, tai lainsäätäjän suorittama mekaaninen kopiointi. Transplantti voidaan määritellä onnistuneeksi silloin, kun vastaanottavan järjestelmän juristikunta ottaa sen käyttöön. Siirrännäisen onnistumiseen vaikuttaa sen motiivin ohella myös transplantin ja vastaanottavan järjestelmän mikro- ja makrotason yhteensopivuus. Business judgment rulen siirtymistä Suomeen selittänee symboliset syyt (yhdysvaltalaisen yhtiöoikeuden prestiisi), mutta kyse voi olla myös lainsäätäjän suorittamasta mekaanisesta kopioinnista. Muu suomalainen juristikunta on joka tapauksessa ottanut doktriinin käyttöön, ja siirrännäisen voidaan tässä mielessä katsoa olevan onnistunut. Tästä huolimatta transplantti kokee aina jonkinlaisia muutoksia – onnistuneellakin siirrännäisellä lienee aina jonkinlaisia kasvukipuja uudessa ympäristössä.
Vuoden 2006 osakeyhtiölakiuudistuksen myötä suomalainen yhtiöoikeus erkani pohjoismaisesta traditiosta ja siirtyi kohti angloamerikkalaista sääntelymallia. Onkin odotettavissa, että business judgment rulen ohella Suomeen rantautuu ennemmin tai myöhemmin myös muita yhtiöoikeudellisia transplantteja Yhdysvalloista. Yhtiöoikeuden yhdysvaltalaistuminen on yleismaailmallinen kehityssuunta, ja sitä on perinteisesti selitetty konvergenssiteorian näkökulmasta. Vaihtoehtona transplanttikeskustelulle on esitetty teoriaa polkuriippuvuudesta (path depence), jonka mukaan kulloinkin voimassa oleva sääntelyjärjestelmä riippuu aikaisemmasta sääntelyjärjestelmästä ja omistusrakenteista. Angloamerikkalaisten doktriinien siirtymisessä ei tällöin olisi kyse transplanteista, vaan kansallisen osakeyhtiöinstituution lokaalisesta sopeutumisesta läpimarkkinaistuneeseen rahoitusympäristöön. Konvergenssi- ja polkuriippuvuusteorioiden väliin sijoittuu yhdistely- ja kasaamisteoria, jonka mukaan yhtiöoikeudelliset siirrännäiset liittyvät monimutkaiseen ja ennalta arvaamattomaan valikoimisprosessiin, jossa yli kahden vuosisadan aikana kehittynyttä Delawaren yhtiö-oikeutta yhdistellään kansallisten instituutioiden kanssa ja kasataan näiden päälle. Joka tapauksessa on selvää, että suomalaisessa yhtiöoikeudessa on tilausta laajemmalle oikeudelliselle tutkimukselle yhtiöoikeudellisista siirrännäisistä.
