Tämän tutkielman aiheena on laki ympäristövahinkojen korvaamisesta (ympäristövahinkolaki, YVL 19.8.1994/737) ja sen mukainen toiminnanharjoittajan ja siihen rinnastettavan toimijan vastuu. Ympäristönäkökulmien tärkeys ja ympäristöarvojen huomioon ottaminen ovat voimistuneet huomattavasti viime aikoina. Tämän myötä myös ympäristövahinkoja koskeva sääntely on kasvanut. Yleinen vahingonkorvauslaki (VahL 31.5.1974/412) ei kata ympäristövahinkojen aiheuttamia menetyksiä tarpeeksi kattavasti, joten niitä varten on luotu oma erityissääntelynsä.
Ympäristövahinkolain merkittävin lisä vahingonkorvauslakiin verrattuna on se, että se perustuu ankaralle vastuulle. Perinteinen vahingonkorvausoikeus perustuu tuottamusvastuulle, joten tutkielmassa esitellään ankaran vastuun käyttöalaa varsin kattavasti. Ympäristövahinkolailla nimenomaan haluttiin parantaa vahingonkärsijän asemaa, joten tähän kiinnitetään huomiota mm. oikeustapausten yhteydessä.
Koska ympäristövahinkolaki on osa vahingonkorvausoikeudellista järjestelmää, esittelee tutkielma vahingonkorvauslain pääpiirteet ja periaatteet sekä hieman tarkemmin ankaran vastuun ja isännänvastuun perusteet ja soveltamiskäytännön. Ympäristöoikeudellisena säädöksenä tutkimus sisältää myös ympäristönsuojelulain (YSL 4.2.2000/86) pääpiirteisen esittelyn. Ympäristönsuojelulaki on yleislaki pilaantumisen torjunnassa ja se sisältää tiettyjä kansainvälisesti vakiintuneita periaatteita, joiden tehtävänä on ohjata ympäristöoikeudellista päätöksentekoa.
Ennen vastuunjakokysymyksiä tutkielma esittelee yleisesti ympäristövahinkolain soveltamisalaa (YVL 1 §) ja sitä, minkälaisia vahinkoja sen perusteella korvataan. Merkityksellistä on myös selostaa ympäristövahinkolain suhde muuhun lainsäädäntöön ja siihen liittyvät linkkisäännökset etenkin vahingonkorvauslain osalta. Lisäksi oman tilansa saa syy-yhteysvaatimuksen merkityksen selostaminen sekä sietämisvelvollisuuden sisältö.
Vastuunjakokysymyksillä on ympäristövahinkolaissa merkittävä asema. Tutkielma keskittyy pääasiassa YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukaiseen toiminnanharjoittajan vastuu sekä YVL 7.1 §:n 2 kohdan mukaiseen toiminnanharjoittajaan rinnasteisen tahon vastuuseen. Ylipäänsä YVL 7 §:n mukaista vastuuta on pidetty epäselvänä, vaikka aiheesta on annettu jo neljä korkeimman oikeuden ratkaisua. Tutkielmassa pyritään löytämään selkeitä oikeusohjeita sille, milloin esim. rakennuttaja on vastuussa toiminnasta ja milloin taas rakennuttajan tilaama urakoitsija. Samoin etsitään oikeusohjeita vastuun rinnastamisen soveltamiseksi. Oikeuskäytäntö esitellään tutkielmassa perusteellisesti ja etsitään siitä tulkintaohjeita toiminnanharjoittajan vastuun selvittämiseksi.
Varsinkin oikeuskäytännön ohella tutkielma esittelee korkeimman oikeuden ratkaisujen merkitystä ja niiden teoreettista sisältöä. Tuomiot on perusteltava kunnollisesti, jotta oikeuskäytäntö täyttää vaadittavat oikeusturvaodotukset. Tähän päästään rationaalisella perustelulla, mikä luo ennakoitavuutta yhteiskuntaan.
Lopuksi tutkimus esittelee olennaisilta osin muuta pohjoismaalaista, lähinnä ruotsalaista oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä.
Vastuun kohdentumiseen liittyvistä lainkohdista tutkielman ulkopuolelle on jätetty YVL 7.1 §:n 3 kohdan mukainen toiminnan luovutuksen saaja ja YVL 8 §:n mukainen yhteisvastuu.
Tutkielman metodi on pääosin oikeusdogmaattinen. Tutkielma perustuu pääosin kotimaiseen lainsäädäntömateriaaliin ja suomalaiseen oikeuskirjallisuuteen sekä kuten jo on mainittu, oikeuskäytäntöön.
