Vertaislainat ovat yksityishenkilöiden välille tehtäviä lainasopimuksia. Modernissa Internet-verkossa toimii välittäjäyhtiöitä, jotka tarjoavat palveluitaan potentiaalisten sijoittajien ja lainanottajien intressien yhdistämiseksi ja näiden välisten lainasopimusten solmimiseksi. Vertaislainaosapuolten oikeudellinen asema on toistaiseksi mm. oikeuskäytännön puuttumisen vuoksi epäselvä ja kansallisen lainsäädännön tulkinta vaihtelee oikeusjärjestyksittäin. Tutkielmalla on pyritty oikeusvertailun metodologiaa käyttäen selvittämään ja paremmin ymmärtämään millaisesta oikeudellisesta ilmiöstä vertaislainoissa on kyse.
Tutkielman metodologinen tausta on oikeusdogmatiikan ohella praktinen ja teoreettinen oikeusvertailu, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä tutkimuskohteesta. Oikeusvertailun kohdemaina ovat USA ja UK, joilla molemmilla markkinoilla toimii maanosien merkittävimmät vertaislainavälittäjät ja joissa vertaislainavälitys on toisistaan poikkeavalla tavalla otettu lainsäädännössä huomioon. Vertailun tarkoituksena on ollut löytää kohdemaista elementtejä, joiden avulla olisi mahdollista arvioida Suomen oikeustilaa suhteessa vertaislainoihin ja hyödyntää saatavaa tietoa avointen kysymysten ratkaisemiseksi.
Oikeudellisia kysymyksiä herättää kolmikantainen sopimuskonstruktio, jossa elinkeinonharjoittajana toimiva välittäjä solmii sopimussuhteet sijoittajan ja lainanottajan kanssa tarjoamistaan palveluista, jotka koskevat koko lainaprosessia markkinoinnista perintään mutta ei itse tule lainasopimusten osapuoleksi. Palvelussa on siis kysymys kuluttajasopimuksista mutta konstruktiossa näyttää siltä, ettei kuluttajansuojalaki sovellu kaikilta osin tutkielman kohteena olevaan kolmikantamuodostelmaan. Tätä muodostelmaa on näin ollen pyritty paremmin ymmärtämään sopimusoikeuden edustukseen liittyvien oppien – valtuutuksen, komissiokaupan ja välittäjäopin – avulla. Perinteisiin sopimussuhteisiin ajatellut opit eivät kuitenkaan yksiselitteisesti sovellu vertaislainojen kolmikantaiseen sopimusmuodostelmaan, vaikka tunnusmerkkejä jokaisesta opista on mahdollista löytää. Tutkielman edetessä ilmeni, että vertaislainoja oikeudellisesti määriteltäessä tulisi ajattelua laajentaa totutusta ja hyödyntää esimerkiksi sopimusoikeuden prosessikäsitystä. Prosessikäsityksen ajatus murtaa yleisen käsityksen, ettei kenelläkään, joka ei ole sopimuksen osapuoli, voi olla sopimuksen suhteen oikeuksia eikä tälle voida kohdistaa velvollisuuksia. Vertaislainavälityksessä on kyseessä prosessi, jossa välittäjällä on sopimukset sijoittajan ja lainanottajan kanssa, jotka liittyvät läheisesti näiden väliseen lainasopimukseen. Tähän näyttäisi olevan perusteltua soveltaa sopimusoikeuden prosessikäsitystä.
Vertaislainvälittäjän palvelusopimukset ovat kiistatta kuluttajasopimuksia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä ja näin ollen niihin sovelletaan kuluttajansuojalakia. Lain kuluttajaluottoja koskeva 7 luku ei kuitenkaan sovellu lainojen välittäjiin. Sen vuoksi tutkielmassa etsittiin näkemystä arvopaperimarkkinoiden sääntelystä ex analogia sekä oikeusvertailun metodein. USA:n lainsäätäjä on suhtautunut vertaislainoihin kaikkein tiukimmin ja määritellyt lainasopimukset yksiselitteisesti Securities Actin mukaisiksi arvopapereiksi, joille laki määrää samat velvoitteet, kuin esimerkiksi pörssiosakkeiden välitykselle. Tämä murentaa vertaislainavälityksen perusajatuksen transaktiokustannusten minimoimisesta. UK:ssa oikeustila on vertailuvaltioista selkein ja vertaislainavälitystä säännellään kuluttajaluottoja koskevalla erityislailla. Sekä USA:ssa että UK:ssa on finanssikriisien ja kuluttajaluottomarkkinoiden muutosten johdosta perustettu uudet kuluttajien finanssisopimuksiin erikoistuneet valvontaviran-omaiset. Vertailtaessa kohdemaiden oikeustilaa Suomeen, ero on sekä lainsäädännön että valvonnan suhteen merkittävä. Suomessa finanssialan lainsäädäntö on perinteisestikin pirstaleinen ja myös sen viranomaisvalvonta on hajautettu Finanssivalvonnan, Etelä-Suomen aluehallintoviranomaisen ja kuluttajaviranomaisen kesken. Lainsäädännön ja valvonnan keskittäminen ei ole itseisarvoisesti tärkeää mutta nykyinen oikeustila ei välttämättä anna riittävästi suojaa uusille innovatiivisille kuluttajasopimuksille ja niiden osapuolille. Toisaalta viranomaisellakin tulisi olla riittävä ammattitaito usein monimutkaisten finanssipalveluiden ja
-tuotteiden sääntelemiseksi.
Tutkielma ei anna yksiselitteisiä ratkaisuja, vaan tuo esiin niitä avoimia kysymyksiä, joihin tulisi kiinnittää huomiota vertaislainojen välittäjiä ja sopimuksia arvioitaessa sekä mahdollisesti tulevaa lainsäädäntöä pohdittaessa.
