Konsernirakenteen yleistyttyä Suomessa niin suurten kuin pk-yritystenkin keskuudessa, myös konsernien maksukyvyttömyystilanteet ovat käyneet aiempaa ajankohtaisemmiksi. Konserniyhtiöiden voimakkaasta taloudellisesta etuyhteydestä ja keskinäisriippuvuudesta johtuen niiden välillä esiintyy yleensä erilaisia varallisuusoikeudellisia oikeustoimia, kuten keskinäisiä rahoitus-, saamis- ja vakuusjärjestelyjä, jotka eivät vastaa markkinaehtoisia oikeustoimia. Koska konkurssilainsäädäntömme mukaan kukin konserniyhtiö asetetaan itsenäisesti konkurssiin, konsernin sisäisten järjestelyjen selvittely konkurssissa osoittautuu usein hankalaksi. Konsernin konkurssiin tai varsinkaan siihen liittyvään varallisuusselvittelyyn takaisinsaanteineen ja kuittauksineen ei kuitenkaan ole lainsäädännössä juuri varauduttu, vaan useiden joudutaan operoimaan toisistaan riippumattomia yrityksiä silmällä pitäen laadituilla säännöksillä oikeustoimiin vaikuttaneen konserni-intressin jäädessä taka-alalle. Tämä on omiaan johtamaan tulkintaongelmiin ja välillä jopa epäoikeudenmukaisinakin mahdollisesti pidettäviin lopputuloksiin.
Aiheen tärkeydestä ja kansantaloudellisista vaikutuksista huolimatta sitä on tutkittu suomalaisessa oikeustieteessä hyvin vähän. Tässä tutkimuksessa pyritäänkin täyttämään tuota tutkimuksen aukkoa tarkastelemalla konsernin konkurssiin liittyviä ongelmakohtia erityisesti aineellisen insolvenssioikeuden ja vakuusoikeuden kannalta. Tutkimuksen lähestymistapa perustuu ongelmalähtöiseen lainoppiin, ja metodi on oikeusdogmaattinen. Aineisto muodostuu pääasiassa kotimaisesta lainsäädännöstä, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta, joskin Yhdistyneiden kansakuntien kauppaoikeuden komission (UNCITRAL) konsernien konkurssia koskevalla mallilailla ja pohjoismaisella oikeuskäytännöllä on siinä myös sijansa. Tutkimuksen punaisena lankana on yhtiöoikeudellisen erillisen oikeushenkilöllisyyden periaatteen ja konkurssioikeudellisen tehokkuusperiaatteen välinen jännite. Oman lisänsä asetelmaan tuo aineellisessa insolvenssioikeudessa keskeinen ennakoitavuuden vaatimus.
Tutkimus alkaa konsernin käsitteen tarkastelulla niin taloustieteen kuin oikeustieteenkin näkökulmasta. Tämän konsernin kaksinaisluonteen ymmärtäminen on avain monien konsernin konkurssiin liittyvien tulkintahankaluuksien ymmärtämiseen. Tältä osin käy ilmi, ettei Suomen oikeudessa ole omaksuttu mitään yhtä yhtenäistä konsernikäsitettä, eikä konserni-intressiä eli konserniyhtiöiden koko konsernin edun tavoittelua pääsääntöisesti meillä tunnusteta.
Konsernikäsitteen erittelyn jälkeen vuorossa on konsernin konkurssioikeudellisen aseman käsittely. Tässä yhteydessä kuvataan myös tarkemmin konkurssioikeudellista tehokkuusperiaatetta. Konkurssilaissa (120/2004) konserni on huomioitu muutamissa erityissäännöksissä, joiden tarkoituksena on tehostaa konserniyhtiöiden konkurssiasioiden käsittelyä ja toteuttaa siten tehokkuusperiaatetta konserniympäristössä.
Seuraavaksi tutkimuksessa käsitellään konserniyhtiöiden keskinäisiä rahoitus-, saamis- ja vakuusjärjestelyitä yleisellä tasolla. Konsernin yhtenäisestä taloudellisesta luonteesta johtuen konsernin sisällä on järjestäen tehty erilaisia oikeustoimia, jotka eivät välttämättä olisi perusteltuja toisistaan täysin riippumattomien yhtiöiden välillä. Tarkoituksena on taustoittaa seuraavaksi käsiteltävää aineellisen insolvenssioikeuden osuutta, jossa tarkastellaan näiden järjestelyiden kohtaloa konsernin konkurssissa. Kokonaisvaltaisen lähestymistavan vuoksi myös yhtiöoikeudelliset rajoitukset konserniyhtiöiden välisille oikeustoimille otetaan pääpiirteissään huomioon. Lopputuloksena on, että vaikka erilaiset järjestelyt ovat yleisiä konserniyhtiöiden välillä, yhtiöoikeudessa niitä tarkastellaan erillisten yhtiöiden näkökulmista erillisen oikeushenkilöllisyyden periaatteen mukaisesti.
Aineellisesta insolvenssioikeudesta tarkastelun kohteena on ensimmäisenä takaisinsaanti. Tutkimuksessa käsitellään erilaisia tyypillisesti konserniympäristössä sovellettavia takaisinsaantiperusteita ja analysoidaan sitä, miten niitä sovelletaan erilaisiin edellisessä jaksossa esitettyihin varallisuusoikeudellisiin järjestelyihin. Jaksossa käy ilmi, että takaisinsaannistakonkurssipesään annetun lain (758/1991) säännökset ovat omiaan johtamaan konserniyhtiöiden keskinäisten oikeustoimien tulkitsemiseen lahjoiksi tai lahjanluonteisiksi oikeustoimiksi ja näin johtamaan niiden peräyttämiseen. Takaisinsaantiedellytysten arvioinnissa ei myöskään voida ottaa konserni-intressiä huomioon, mikä saattaa yhdessä lahjatendenssin kanssa johtaa konsernin kannalta kestämättömiin lopputuloksiin. Kuittauksen kohdalla hankaluuksia puolestaan aiheuttaa maksuun sitoutumiseen velalliselle liittyvän kuittauskiellon tulkinta konserniympäristössä.
Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että konsernin konkurssin ongelmakohdista on haittaa niin velkojille kuin itse konsernillekin. Konkurssipesien yhdistämisen tai muiden vastaavien perusteellista oikeusjärjestyksen muutosta edellyttävien uudistusten sijaan tutkimuksessa suositetaan kuitenkin maltillisempaa takaisinsaanti- ja kuittaussäännöstön uudistamista, jolla voitaisiin tehostaa konserniyhtiöiden konkurssin käsittelyä ja toisaalta myös parantaa mahdollisuuksia huomioida konserni-intressi konkurssissa.
