Sosiaali- ja mielenterveystyössä asiakkaan/potilaan itsemääräämisoikeutta pidetään tärkeänä eettisenä periaatteena. Itsemääräämisoikeuden periaate ei kuitenkaan sellaisenaan anna selkeää ohjetta toiminnalle jossakin käytännön tilanteessa, vaan periaatteen soveltaja joutuu tulkitsemaan sen merkityksen, pohtimaan milloin ja miten periaatetta voidaan soveltaa sekä punnitsemaan sen painoarvoa suhteessa muihin eettisiin periaatteisiin. Tässä tutkimuksessa tarkastelen sitä, millaisia käsityksiä vanhuspsykiatrisella osastolla olevilla potilailla sekä vanhuspsykiatriassa työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on potilaan itsemääräämisoikeudesta. Tutkimuksessa on tarkoitus muodostaa ymmärrystä siitä, mitä potilaan itsemääräämisoikeus voi vanhuspsykiatriassa merkitä. Tarkastelen sitä, miten potilaat ja sosiaalityöntekijät määrittelevät potilaan itsemääräämisoikeutta käsitteenä sekä sitä, millaisia edellytyksiä ja rajoituksia he ymmärtävät potilaan itsemääräämisoikeudella olevan. Mielenkiintoni kohteena ovat myös sosiaalityöntekijöiden käsitykset potilaan itsemääräämisoikeuden tukemisesta.
Tutkimuksessani on olen soveltanut fenomenografista lähestymistapaa. Aineiston olen kerännyt haastattelemalla seitsemää vanhuspsykiatrisella osastolla olevaa potilasta sekä viittä vanhuspsykiatrian sosiaalityöntekijää. Haastattelut olivat puolistrukturoituja, fenomenografisen haastattelun periaatteita noudattelevia haastatteluja. Aineiston analyysissä olen noudattanut fenomenografisen analyysin periaatteita. Tutkimukseni tulokset muodostuvat kuvauskategorioista, joiden avulla kuvaan potilaiden ja sosiaalityöntekijöiden erilaisia käsityksiä potilaan itsemääräämisoikeuden vanhuspsykiatriassa.
Potilaiden käsitysten mukaan potilaan itsemääräämisoikeuteen voi sisältyä tahdon toteutuminen, vapaus liikkua osaston ulkopuolella, päätöksenteko henkilökohtaisista asioistaan ja oikeus saada omaan hoitoonsa liittyvää tietoa. Potilaiden näkemyksen mukaan potilaan terveydentila sekä kognitiivinen tila, älykkyys, tarmokkuus, osaston sääntöjen noudattaminen, potilaan ja osaston henkilökunnan välinen toimiva vuorovaikutus sekä potilaan hyvä palvelu ja asiantunteva hoito voivat luoda edellytyksiä itsemääräämisoikeuden käyttämiselle. Itsemääräämisoikeutta rajoittavina tekijöinä pidettiin potilaan heikkoa terveydentilaa, osaston muita potilaita, osaston sääntöjä, osaston suljettuja ovia, osaston henkilökuntaa sekä potilaan ja henkilökunnan välistä toimimatonta vuorovaikutusta.
Sosiaalityöntekijät ymmärsivät potilaan itsemääräämisoikeuden potilaan osallisuutena, potilaan tahdon kunnioittamisena sekä sosiaalityöntekijän rajankäynnin myötä hahmottuvana kokonaisuutena. Itsemääräämisoikeuden käyttämisen edellytyksinä pidettiin potilaan riittävän hyvää terveydentilaa, resursseja sekä toimintakykyä, sosiaalityöntekijän asiantuntemusta ja työskentelyä potilaan kanssa sekä osaston toimintatapoja. Lisäksi itsemääräämisoikeuden käyttämisen edellytysten ymmärrettiin riippuvan itsemääräämisoikeuden kohteena olevasta asiasta. Itsemääräämisoikeutta tukeviksi tekijöiksi ymmärrettiin potilaan ja sosiaalityöntekijän suhteen luottamuksellisuus ja jatkuvuus, potilaan ja sosiaalityöntekijän vuorovaikutus, potilaan tahdon kunnioittaminen, potilaan auttaminen, potilaan tilanteen ammatillinen arviointi, osaston työntekijöiden tavoitettavuus sekä osaston rakenteet. Potilaan psyykkisen sairauden, psykiatrisen hoidon, hoito- ja palvelujärjestelmän sekä kiireen nähtiin rajoittavan potilaan itsemääräämisoikeutta. Myös sosiaalityöntekijän toimiminen vastoin potilaan tahtoa sekä kieltäytyminen työskentelemästä potilaan kanssa katsottiin potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi.
Tutkimukseni lähteinä olen hyödyntänyt pääasiassa sosiaalityössä sekä hoitotieteessä käytyä keskustelua asiakkaan/potilaan itsemääräämisoikeudesta.
